Luokkavalpas ameeba

Luulin nuorempana, että kun lukee oikein paljon kirjoja, ei joudu kantamaan niitä. Mutta vielä mitä, ei pelastanut aatehistorian opinnot tai latinan pänttäys hikoilulta. Olin tuossa ennen joulunpyhiä neljä päivää sivukirjastoa muuttamassa. Tämä kokemus opetti taas paljon ihmisistä ja maailmanmenosta. Ehkä keskeisin havaintoni syntyi kaupungin miesten muuttopuuhia zoomaillessa. Tajusin, että evoluutioteoria ei pidä paikkaansa. Ihminen ei ole kehittynyt apinasta, vaan ameebasta! Siinä missä minä kiikutin juoksujalkaa kirjoilla täyteen ahdettuja muuttolaatikoita, kantoivat kaupunginmiehet yhtä laatikkoa kahdestaan, ja vauhti ei ollut erityisen lentävä. No, tottapuhuen vauhti oli silti varsin riittävä, kaupunginmiesten kunniaksi on sanottava, että silloin kun ne paikalle ehtivät tai muistivat tulla, ne sentään kantoivat ihan ahkerasti maineeseensa ja palkkaluokkaansa nähden. Keskeisin ongelma olikin pikemminkin se, että tyypit häipyivät jo puoliltapäivin keilaamaan! tai muuten vaan katosivat. Siellä sitä sitten ihmeteltiin täyteenpakattujen kirjalaatikoiden kanssa, että minne mahtoivat miehet ja autot tällä kertaa kadota.

Välillä pääsin joukon jatkoksi seisoskelemaan tupakkataukojen aikana, kyyristelin porukassa kädet taskussa ja tein sosiologisia havaintoja. Sattui menemään ohitse komea mersu. Noin nanosekunnissa juttu kääntyi auton hienouden todentamisen jälkeen palkkojen päivittelyyn. Ei kaupungin palkoilla paljon mersuja ostella, paitsi tietenkin herranperkeleet, jotka kaupungin huippuviroissa imee veret työläisistä. Työläinen vaan joutuu orjana kantamaan muuttolaatikoita ja herrat ajelee mersuilla ja hummaavat alkoholin kanssa! Sitten taas tartuttiin laatikkoon ja alettiin laahustamaan. Jälkeenpäin mietin, että tällainen klassisen luokkavihan ruokkiminen saattaa olla arvokastakin, ehkä se antaa lisävoimia kantaa laatikkoja!

Uuden kirjaston puolella oli sielläkin tarjolla mahdollisuuksia sosiologiseen kenttätutkimukseen, sillä tilan remontointi oli vielä kesken. Pari työmiestä teki remonttia varsin verkkaiseen tahtiin, tämän tästä kahvinkeitin porisi ja tyypit tulivat pöydään ääreen istumaan ja lenkkimakkaraa syömään. Pöydällä radio huusi aamusta iltaan iskelmää tai mikä vielä pahempaa, Popedaa! Kovaa on työmiehen arki.

Kaiken tämän itkun jälkeen on syytä nostaa esiin myös positiivisia aspekteja. Ensinnäkin reipas kirjalaatikoiden liikuttelu antoi kovan itsetuntobuustin, tuli kovin miehekäs olo kun tavara liikkui. Oli hieno tunne kotona työpäivän jälkeen esitellä vaimolle lähinnä keitettyä spagettia muistuttavia käsivarsia, jotka vieläkin tärisivät päivän ponnistuksista. Niin, ja mikä parasta, miespisteitä kertyi vielä lisää kotioloissa! Kävi nimittäin niin, että yhden muuttopäivän iltana ovikellomme soi ja oven takaa löytyi naapurinrouva, joka kysyi minua kantoavuksi. Talon ulko-ovelta löytyikin yksi henkilöauto, jossa oli sisällä yksi televisio ja auton ympärillä neljä naista päivittelemässä toosan kokoa ja painoa. Nappasin tuon noin 30 tuumaisen kuvaputkitöllön kainalooni ja kannoin yhtä soittoa toiseen kerrokseen. Sitä ihastelevan päivittelyn määrää! Sitä testosteronin vuolasta virtailua!

Vielä kirjastosta. Oli hienoa tusata kirjojen kanssa. Kirjojen pakatessa, purkaessa, lajitellessa ja aakkostaessa teos poikineen kulki käsien lävitse. Bongasin jopa parit helmet, esim. minulle uusi Dänikenin kirja, joka oli erinomaisen iskevästi saanut nimen "Olen oikeassa". Voiko kirjalle parempaa nimeä antaa? Erityisen selvästi pääsi havainnoimaan nuortenkirjallisuuden trendien muuttumista. Tämä(kin) kirjasto pursuili hevoskirjoja, varsinkin Jalon sisarusten, joita ei enää juuri lueta. Yhtä heikosti on käynyt neiti etsiville, niistä on aika ajanut ohitse. Suuremmin valehtelematta kannoin varmaan tuhat kiloa neiti etsiviä, niitä oli kaikki paikat täynnä. Hienoa oli myös uudessa kirjastossa käyskennellä hyllyjen välissä ja silmäillä paikkoja, olo oli kuin Napoleonilla joukkoja tarkastaessa (paitsi että Napoleon ei joutunut kuuntelemaan Popedaa katselmusta tehdessään). Kaikki tuhannet tietokirjat kauniissa riveissä uudessa valoisassa ja avarassa kirjastossa, kelpaa sinne asiakkaiden muutaman viikon päästä rynnätä! Näen jo sieluni silmin, miten kansanjoukot kiiruhtavat tietokirjojen ohitse kohti dekkarihyllyä ja sarjakuvalaareja.

Pakko vielä mainita toinen helmi?, joka tuli vastaan. Dekkareiden joukossa oli Laila Hietamiehen Käden kosketus -jännäri, josta en ollut ennen kuullutkaan. Eikä mikään ihme, se on keräilyharvinaisuus, josta mm. huutonetissä tarjotaan kahta sataa euroa! Ei pysty ymmärtämään ihmisten arvostuksia.

Obskuuria!

Kylmää vettä kaikkien oikeissa töissä käyvien veronmaksajien niskaan: Sillä välin kun painatte hommia niska limassa, tekevät toiset vaihtoehtoista taidetta. Joku hamppua pössöttelevä rastatukka äänittää liikenteen melua ja tekee siitä levyn. Tämä levy sitten ostetaan teiltä ryöstetyillä verorahoilla kirjastoon, jossa ehkä yksi syvältä tunteva vaihtoehtoihminen kuuntelee levyn kerran, ja sitten se jo jääkin orpona hyllyyn möllöttämään. Liioitteluako?? Arvioikaapa itse:

Revisited ei ole "perinteinen" sävellystyö, vaan äänikollaasi, jonka lähdemateriaalina on käytetty mm. venäjänkielistä tv-ohjelmaa (Compulsed), Pyhän Iisakin katedraalin turistikierrosta (Iconon), Turun liikenneruuhkaa (Commutare), moskovalaista baari-elämää (Qahwa) sekä kaikkea muuta vähintäänkin obskuuria.

Näin. Tuollain erästä levyä luonnehdittiin netissä. Pahintahan tässä ei siis ole se, että joku nauhottelee Turun liikenneruuhkia, pahinta on se, että MINUN pitää luetteloida tuo pläjäys. Mihinkähän luokkaan tuon nyt pistäisi, ei ole ihan oboen soittoa eikä aivan heviäkään. Siispä alan raamattu käteen ja YKL:ää selaamaan. Mutta ah ja voih, YKL on tehty joskus 1960 -luvulla joidenkin risupartahumanistien toimesta. Popmusiikkiin kuuluu sen mukaan mm. bubble gum ja teinipop. Siis haloo, vieläkö puhutaan bubble gum -musiikista, ja mitä ihmettä on teinipop?? Selataanpa YKL:ää lisää, vastaan tulee elektroakustinen musiikki. Hyvältä kuulostaa, en vaan tajua mitä se on. Lopulta ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa, joko pistän Ovron luokkaan 78.497 (eskimomusiikki) tai heitän levyn seinään. Valitsen jälkimmäisen ja painun kahville, missä onneksi ihanat tädit olivat tuoneet kakkua ja viineriä.

Kuten avautumisesta voi päätellä, olen eilen ja tänään ehtinyt aloittelemaan varsinaista työtäni. Toki tänäänkin aloitin päivän hyllyttämällä yhden korillisen levyjä, kun palautuskorit pursuilivat. Aika nopeasti on selvinnyt pelin henki luetteloinnissa, kyse on väsytystaistelusta. Ympäri maakuntaa kaikki musiikin luetteloijat kyttäävät yhteistä piki-tietokantaa ja odottavat kuumeisesti, että joku muu luetteloisi levyn. Sitten olisi helppo työ lisätä vain oman kirjaston luokka. Ärsyttää, kun edes maakuntakirjaston superluetteloijat eivät pistä tietoja nettiin. Tosin syy voi olla se, että edes maakuntakirjastoon ei ole tilattu Turun liikenteen huminaa, tuo levy on vain minun ristinäni. Tosin en ihan aina vakuutu maakuntakirjastonkaan visioista, tänään huikealla itsevarmuudella luokittelin Jeff Beckin rokin puolelle, niillä se oli jatsissa.

Hankintaan viennin olen jo saanut suurinpiirtein hallintaan, tosin siinäkin ärsyttää kun tulee vastaan levyjä, joita ei vielä ole Pikissä. Niitä kun alkaa luetteloimaan edes minimitiedoilla, niin menee ikä ja terveys. Luetteloinnissa hallitsen oman luokan laittamisen, mutta sitten kun pitäisi alkaa siirtämään tietoja BTJ:ltä omaan tietokantaan, alkaakin jo hiki helmeilemään otsalla. Kaiken aikaa pöydälle kannetaan uusia levyjä ja nuotteja, eikä edellisiäkään saa alta pois. Lisäksi pitää rikkinäisiä kansia korjailla, levyjä hioa ja hoitaa vielä ns. henkilöstöjohtamista.

Parhaimmat ja kiivaimmat supatukset kirjastossa käydään aina työvuorolistan äärellä. Siitä piisaa puhetta ja pulinaa. Nyt minunkin pitäisi sitten tehdä ainakin yhdelle viikolle tuo lista. Olenkin ollut pelkkänä korvana koneeni ääressä ja koettanut kuunnella, että mitä siellä toisessa huoneessa aiheesta supatetaan. Ydinfysiikka on lastenleikkiä työlistan optimointiin verrattuna, pitää huomioida jos jonkinlaista muuttujaa ja varianttia. Kaiken aikaa Damokleen miekka roikkuu pään päällä, pitää olla ehdottoman tasapuolinen, tai muuten tulee sanomista. Luultavasti sanomista tulee joka tapauksessa, mutta ainakin kannattaa yrittää. Tähän asti olen ollut vain yksi kikattaja muiden joukossa, mutta nyt sitten olenkin muodollisesti esimies. Käytännössä olen tietenkin yhtä pihalla kuin ennenkin, mutta esimies mikä esimies, potentiaalinen viidennen kolonnan edustaja joka tapauksessa.

Ai niin, pääsin myös silmäilemään vähän levyhankintalistoja. Oli mukava huomata, että Nummisen Jänis -levyjä oli meillä hyvin hankittu, ja niitä myös lainattiin. Tarjolla oli muutakin klassikkoa, Malmsteenin mikkihiiri -lauluja ja vastaavia. Voisikin olla aika sivistävää tilata joidenkin frööbelin palikoiden sijaan mikki hiiri merihädässä -levyjä lastenhylly täyteen. Ainakin isoäidit tykkäisivät!

Isoäidin pikku hurmuripoikia kävi tänään myös kirjastossa. Kaksi jotain noin 10 v nassikkaa painoi tiskille kysymään, että voivatko he tulla esiintymään kirjastoon. Ilmoittivat olevansa jostain preerialta ja opiskelevansa musiikkiopistossa hanurinsoittoa. Itse seurasin keskustelua sivusta samalla levyjä putsaten, ja silmäni melkein pullistuivat päästä. Hanurin soittoa! Tyypit ihan vapaaehtoisesti soittaa hanuria, ja vaikuttivat olevansa vielä iloissaan. Järkyttävää! Itse olen oppinut vihaamaan haitareita ja pesäpalloa, Ikaalisissa ihmisarvo mitattiin sen mukaan, kuinka hyvin nuo kaksi hallitsee. Kaikki hanurit pitäisi koota isoon kokkoon ja polttaa. No ehkä Kimmo Pohjolalle voidaan jättää hanuri, sen soitto kun ei kuulosta hanurilta. En tiedä mitä teen, jos ne tulevat huomenna kirjastoon soittamaan. Alan varmaan huutamaan ja juoksen ulko-ovesta pihalle.

Toisaalta on pakko myöntää ihan rehellisesti, että kyllä noista hanuripojista kuitenkin kasvaa todennäkäisemmin kunnon kansalaisia kuin ammattikoulun hip hop -linjan idiooteista. Tiedätte varmasti tyypin: Housut roikkuu puolitangossa, päässä on lippis ja kaulalla isot kuulokkeet, joissa soi jonkin eiralaisen valkoisen 'ghettonuoren' läähätys. Tänään kolmen lauma paukkasi kauhealla mölyllä sisään ja mainosti kuuluvalla äänellä menevänsä seksioppaita tutkimaan. Sieltä sitten alkoikin kuulumaan kiroilua ja älämölöä. Arvoin vielä mitä tehdä, onko minulla oikeus puuttua ja mennä sanomaan, kun joku äijä kävi niitä jo ojentamassa. Siitä ne onneksi vähän tokenivat.

Pahinta on se, että vastaavia tapauksia on nyt alkanut säännöllisesti pesiä kirjaston varaston sivuhuoneessa. En tajua mitä täytistä ne siellä tekevät, eivätkä tiedä muutkaan. Tyypit vaan marssivat opettajan johdolla kesken päivän toimiston läpi sinne alakerran sivuhuoneeseen. Ilmeisesti siellä jotain 'opiskellaan', vaikka valtaosa ajasta opettajalta tuntuu menevän lauman paimentamiseen, hip hoppareilla kun on rytmi veressä, vaikea istua hetkeäkään paikallaan, varsinkaan selkä suorassa, saati sitten ilman lippistä.

Kaiken muun kivan lisäksi sivukirjastoon murtauduttiin viikonloppuna, sieltä oli viety kirjaston iankaikkisen vanhat koneet ja muuta kamaa. Niinpä sivukirjasto on kiinni ja meidän työtaakka lisääntyy. Tuskaa!

"Sä taidat olla uusi täällä"

Vielä aamupäivällä töihin kruisaillessa kelpasi kuunnella KC and the sunshine bandia, mutta palatessa soikin sitten jo synkemmät sävelet, pää oli autio ja tyhjä, aivan kuin maapallo ennen vanhaan. Miten tähän tilaan oli päädytty? Taustainformaationa sen verran, että laskeskelin olleeni työajasta noin tunnin verran muualla kuin tiskillä, eli koko päivän juoksin hulluna. Joku fiksumpi voisi tietenkin kysyä, että miksipä juokset, ota iisisti. Vastaus on, että vielä ei pysty, ei ole riittävän vapautunut olo. Tasainen paniikki pitää adrenaliinitasot korkealla!

Toimistoajan pöyhin kirjalaatikoita, iski mukava nakki. Pitää käydä lävitse satakunta uutta englanninkielistä tietokirjaa ja arvioida, että josko joku niistä otettaisiin meille. Vallan tunne, se vallan tunne! Reiki -kirjat arvioin oitis tarpeettomaksi. Tämä päätös ei edes perustunut kokonaan omiin fiiliksiin, vaan kylmiin faktoihin: Kannattaa ottaa lisää askartelu & virkkuu -settiä, niillä on kuitenkin enemmän kysyntää kuin reikiopuksilla. Sydän verta valuen hylkäsin myös nuorille suunnatun sukellusvene -kirjan. Minkäs teet, rahaa ei ole.

Päivän varsinainen sisältö oli siis asiakaspalvelua, viimeinen vuoro kesti kolmesta seitsemään. Tuona aikana ehdin hyllyttää yhteensä ehkä noin 10 minuuttia, muuten me kaikki kolme paahdettiin tauotta tiskin takana. Ei siinä paljon nettiä selata, asiakasta ja kirjaa vyöryy päälle joka suunnasta. Päivän Kuningas -asiakas soitti kuitenkin puhelimella. Joku vahvasti savoa vääntävä tyyppi soittaa kesken kiireiden ja vastaa tervehdykseeni sanomalla, "että sen lehden voisi nyt tuoda". Pari sekuntia mietin, että mistä nyt on kyse, ja sitten sanoin, että anteeksi, en nyt aivan käsitä. Tyyppi jatkaa, että "niin, tultiin juuri kaupasta, sopisi tuoda sitä lehteä nyt". Sitten tajuan, että tässä on ilmeisesti joku kotipalvelun asiakas, joka on tilannut kirjastosta jonkun vanhan aamulehden, ja ilmoittelee nyt, että lehteä voisi alkaa kantamaan hänelle päin. Vein puhelimen asiasta vastaavalle, joka onneksi ilmeisesti tiesi mistä on kyse. Mutta ei siis pöllömpää palvelua meillä, kaveri soittaa vaan kirjastoon ja ilmoittaa, että nyt sopisi kirjastontädin singahtaa lehteä tuomaan!

Silti, kaiken tämän itkun ja valituksen sekä tuskan ja sydäntä riipivän ahdistuksen keskellä olen ikuisesti kiitollinen siitä, että olen töissä kirjastossa enkä opettajana. Kirjalaatikoita kellarissa selatessa pääsin kuulemaan, kun joku opettajaparka veti yhdessä takahuoneessa jotain ihmeellistä tuntia. Ilmeisesti oppitunti oli osa kirjastoon tutustumista tai jotain. Oppilaat olivat jätkiä, äänestä päätellen jotain ysiluokkalaisia. Saattoivat olla vanhempiakin, mutta toivottavasti eivät, sillä sen verran idiootteja ne olivat. Tyypit eivät tienneet kerrassaan mitään historiasta. Ei tiedetty koska kristinusko tuli Suomeen, koska Luther eli, ja jopa keskiajan hahmottaminen oli hankalaa. Tosin opettajankaan tyyli ei ollut aivan iskevin, välillä jaariteltiin Larin Paraskesta ja välillä Lallista, mutta silti. Kuulemani valossa ei mikään ihme, että BB-talon kaikki asukkaat eivät vakuuttaneet yleissivistyksellään. Samanhenkinen episodi oli sekin, kun hain yhdelle tytölle McCourtin Seitsemännen portaan enkelin, ja sitten tätä teosta ei kelpuutettukaan, kun se oli niin paksu!

Tänään sitten lainausautomaattikin oli juhlavasti avattu poissaollessani. Minun tietojeni mukaan se piti avata vasta huomenna. Niinpä sitten asiakkaan huutaessa, että mikäs masiina se tuo on, vastaan minä (myös kovaäänisesti, tietenkin) että se on lainausautomaatti, mutta se ei ole vielä käytössä. Paitsi että se oli, ja muu henkilökonta kauniin moniäänisesti julisti asian salin täydelle asiakaskunnalle. Vaikutin ääliöltä, taas kerran. Lisäksi kävi päivän mittaan ilmi, että olin tehnyt jo pidemmän aikaa yhden nolon virheen huomautuksia lisätessä, mutta onneksi asia nyt noin kahden vuoden viiveellä selvisi minullekin. Tosin olen vakuuttunut, että kysyin asiasta ainakin kerran aikoinaan, mutta ilmeisesti silloinen taisteluparini oli yhtä pihalla.

Päivän kruunasi illan viimeinen asiakas, olin jo henkisen kestokykyni tuolla puolen, kun nuori nainen tulee tekemään varausta. Kirja oli maakunnassa kaikkialla muualla hankinnassa, mutta yhdessä paikassa se oli jo saapunut. Siispä seutulainaa tekemään! Teen ja teen, ja kone ei vaan suostu tallentamaan. Aika kuluu, kirjasto pitäisi sulkea ja minä en osaa tehdä varausta. Yritän toiseltakin koneelta, ja sama homma! Tuijotan epätoivoisena ympärilleni, eikö backuppia ole missään? Asiakas kommentoi lakonisesti, että "sä taidat olla uusi täällä". Mitäs siihen muuta sanomaan, kuin myöntämään asiantila, epäselvästi selitellen. Lopulta fiksumpi täti tulee apuun ja kysyy asiakkaalta, että onko sulla tästä jo varaus ennestään. Nainen kieltää, mutta kaukaa viisas täti katsoo kuitenkin, ja kuinka ollakaan, sillä on jo varaus! Sitten selviääkin, että kortti oli ollut juuri kaverilla lainassa, ja ilmeisesti hän oli tehnyt varauksen jne jne. Minua tämä paljastus ei enää lohduta, torpeedo oli jo osunut panssarilaivan kylkeen, ja tämäkin päivä päättyi epäonnistumisen ja tappion fiiliksiin!

Ja mitä onkaan huomenna edessä?? Aamutuimaan pitäisi hyllyttää kaksi korillista levyjä, iso nippu nuotteja, kolme hyllymetriä tietokirjoja, tonni dekkareita ja nuorten osastolla on kaksi palautuskärryä kukkuroillaan tavaraa! Lisäksi pitäisi ehtiä etsiskelemään yhden asiakkaan lainoja, jotka se uskoo palauttaneensa, mutta koneen mukaan ne on edelleen sillä. Niin, ja muistin juuri, että yhden varauksenkin jätin väärään paikkaan lojumaan, pitää mennä heti seitsemän jälkeen ekana paikalle, että ehdin peittelemään tuon mokan ennen kuin kukaan huomaa mitään.

Totalitäärinen kirjasto

Viikonloppuna oli tarkoitus elpyä. Lauantaina toki elvyinkin, kun oli sisarusparven kesken perinteinen itsenäisyyspäivän boolinveto- ja Tanja Karpelan kauneuden ihastelusessio. Mutta sitten sunnuntaina piti mennäkin jouluostoksille ideaparkkiin. Suostuin, vaikka tuli hiihtoa telkusta. Homma kosahti jo motarilla, jouduin tekemään liki paniikkijarrutuksen, kun mutkan takaa ilmestyi ideaparkkiin jonottavien letka. Siinä sitä sitten kökittiin, yhtenä shoppailevana ja yksityisautoilevana pikkuporvarina muiden seassa. Perille lopulta päästyämme kiersin nopeasti levynmyyntipaikat todeten, että ei taaskaan mitään halpaa ja hyvää tarjolla. Meninkin sitten Pub Höyryyn katselemaan hiihtoa ja vähän rauhoittumaan. Oli aika uskomaton mesta, iso kolmonen maksoi 6.5 euroa ja koko ajan pään yläpuolella kiersi pienoisjuna lenkkiä. Ilmeisesti sillä haettiin jotain vanhanajan junatunnelmaa, mutta meteli oli melkein samaa luokkaa kuin Hämeenkadulla. Lisäksi tietenkin radio pauhasi, ja keskusaukiolla eläkeläiskuoro veti joululauluja. Koeta siinä sitten katsoa hiihtoa ja rentoutua!

Tänään siis ensimmäinen virallinen työpäivä erikoiskirjastonhoitajana ja osastonjohtajana. Toimistoajasta valtaosa meni siihen, että tein parille vakinaamalle varauksia. Työpöydällä on myös iso kasa nuotteja ja levyjä, joille pitäisi tehdä jotain. Paha kyllä en ihan tiedä, että mitä. Pitäisi toimittaa, tilata, hankkia, luetteloida, mahdollisesti kaikkia noita. Eikä päässä ole mitään selkeää kuvaa, miten homma hoidetaan. Jos en tällä menolla saa vatsahaavaa jouluksi, niin ihme on.

Tilauspuolikin kusee, sillä rahat on loppu. Eli en pääse tilaamaan mitään. Itse valintaprosessia en koe hankalaksi, minulla on selvä visio siitä, mikä tavara liikkuu ja mikä tavara on arvokasta ja sivistävää. Ongelma on se, että nuo kaksi teemaa eivät aina kohtaa. Syntyykin valtaisa moraalinen dilemma, tilatako kirjastoon iskelmää vai pistääkö raha haisemaan populaarimusiikin puuttuvia klassikoita hankkimalla. Kirjastossamme on yksi Smashing Pumpkinsin levy, ja sekin on oletettavasti varastettu, ei ole tullut vastaan. Samoin Curen Disintegrationin pelkään kadonneen, täytyykin huomenna tarkistaa. Funkadelickia ei ole yhtään, eikä myöskään Graham Central Stationia. Itse asiassa kyseisen orkesterin tuotteita näyttää olevan koko maakunnassa kolme kappaletta. Koko kirjastossamme on hyviä funk -levyjä ehkä niukin naukin puoli tusinaa. Aika surullinen ajankuva, omat kokoelmat on paljon laajemmat ja laadukkaammat kuin kirjaston valikoima! Lisää rahaa kirjastotoimelle!

Ja entäs se Iron Maiden -osasto? Ei ole talossa yhtään bändin 1980 -luvun klassikkoa! Joten mitä tehdä, tilatako vaan souvareita ja yölintua, koska kansa kuitenkin lainaa niitä, vai pitäisikö tuntea vastuunsa kanssaihmisistä ja hankkia tarjolle musiikkia, jota heidän pitäisi kuunnella? Miten ihanaa olisi, kun meillä olisi sellainen totalitäärinen kirjastojärjestelmä, jossa kaikilla kansalaisille olisi velvollisuus tulla kirjastoon lainaamaan sitä musiikkia, jota erikoiskirjastonhoitajan huikean visionäärisellä näkemyksellä taloon on hankittu.

Taiteilia

Olet työstänyt matskua,
sitä muistatkin mainostaa.
Onko baskeri kallellaan, mitä, mitä?
Inspiraation lähteenä tietty Brecht
ja sit Nietszcheä,
herran jestas oot tärkeä.

PMMP tylyttää taiteilia -kappaleessa varsin surutta. Samaan taidan sortua nyt itsekin, vaikka ei välttämättä paljon varaa olisi. Sillä yhtälailla tämän blogeilun ja muun nettihäröilyn voi nähdä egotrippailuksi. Koska kuitenkin on paljon kivempaa arvostella muita ihmisiä kuin itseä, unohdamme sopuisasti tämän aspektin ja keskitymme ruotimaan noita taiteilioita, kamalia egotrippailijoita ja aikavarkaita.

Tyypillinen taiteilia on noin 50 - 75 vuotias ihminen, nainen tai mies, kumpaakin löytyy. Taiteilia on kehittänyt jonkun runonväkerryksensä, puuveistospäkerryksensä tai vastaavan höperryksen ympärille oman taideuniversumin. Tuon universumin keskipisteessä on suuri taiteilija ja hänen taiteensa. Tyypit pitää itseään jonain suurina kulttuuripersoonina, ja olettavat heitä kohdeltavan tämän mukaisesti. Kun tällainen köyhän miehen renessanssinero tulee kirjastoon, pitää muiden ampaista paikalle auttamaan ja ennenkaikkea kuuntelemaan. Vuolaasti taiteilia kertoo projekteistaan ja suunnitelmistaan ja teoksistaan. Välttämättä mitään erityistä asiaa ei ole, tai se voi olla parhaimmillaan sellainen, että taitelia haluaa vain varmistaa, vieläkä hänen runokirjansa on kirjaston kokoelmissa. Usein myös tekninen osaaminen on jäänyt taiteen tekemisen jalkoihin, ja taiteiliaa joutuu opastamaan kovin pitkään aivan perusjutuissakin. Jonot tiskillä kasvaavat kun taiteiliaa opastetaan tietokoneen käytössä. Taiteilia itse ei tietenkään huomaa moista, täti sen sijaan liikehtii hermostuneesti ja puree huultaan, mutta silti kaikesta huolimatta uskollisesti nyökkäilee ja huokailee oikeissa kohdissa loputonta laverrusta kuunnellessaan.

Egotrippailua pienemmässä mitassa ilmenee toki muutenkin. Tyypillinen esimerkki on sellainen, että vanhempi pariskunta tulee tiskille kyselemään avotakkaa, olisiko avotakkaa kirjastossa? Ennen kuin asiaa ehtii alkaa selvittämään, ennättää toinen jo mukavaatimattomasti kertomaan, että "ei tässä muuten mitään, mutta kun siinä olisi siskontytöstä juttu" No voi kun kiva. Että ihan avotakassa juttu!

....

Ensimmäinen viikko työtä on takana. Tänään töistä päästyä hain postista nettitutun lähettämiä kirjoja, imuroin, söin pakastepitsaa, join pullon saaremaa -olutta ja nukahdin olohuoneen lattialle. Siinä sitä kelpasi röhnöttää, vaimo katseli miljonäärille morsianta ja minä koetin silmänlumeeksi lukea suomen kuvalehteä. Ehdin lukemaan tv-liitteen ennen nukahtamistani, se minun kulttuurielämästäni. Tämäkin päivä oli kyllä sellaista säätöä, että ei ihme jos aivot huutaa lepoa.

Minua oli etukäteen varoitettu eräästä uudesta asiakkaasta, että et sitten panikoi sen kanssa. Tiesinkin siis heti mikä on kupletin juoni, kun yksi naisihminen nappasi tietokonetuolin itselleen ja raahasi sen tiskille. Olo oli heti kuin Ilomantsilaisessa maalaiskaupassa, ei ollut kiirusta, tässä nyt asioitaisiin oikein ajan kanssa. Prosessi etenee niin, että kyseinen asiakas kysyy joka kerta samoista kirjoista ja levyistä, että onko ne paikalla. En tiedä miten muut toimivat, mutta itse keltanokkana kiltisti hain kaikkia kysyttyjä artefakteja koneelta. Abban levy ei edelleenkään ole kirjaston kokoelmissa, kysytyt kirjat sen sijaan olivat kaikki hyllyssä ja hain ne näytille. Yksi toisensa perään asiakas hylkää tarjoamukseni "mä olen lukenut tän jo" -lauseella. Seeelvä! Lopulta hyllystä löytyi jotain, joka kelpasi mukaan otettavaksi. Kaiken kaikkiaan tämän tasoinen toiminta, vaikka erinomaisen älyvapaata onkin, on minusta kuitenkin paljon mukavampaa ja mielekkäämpää kuin taiteilioiden kanssa asioiminen. Täysin rennosti en vielä osannut ottaa tätä sessiota, kun ekaa kertaa vasta operaatiota hoidin, mutta ajan kanssa abba-rouvan kanssa asiointi vamasti helpottuu.

Seuraava setti oli jo oven takana odottamassa, katastrofi hiipi salakavalasti kimppuuni. Olin vielä vähän hermoheikkona abba-rouvasta, kun lainasin yhdelle tädille pienen matkaoppaan. Jonkinlaiset small talkin tapaiset urahduksetkin siinä sanoin, ja asiakas katosi eteiseen. Mutta ei pitkäksi aikaa, sieltä se kimmahti minuutin päästä takaisin kyselemään, että mihin hänen kirjansa meni? Minä olin vähän että WTF?? Täti selittää, että ei löydä lainaamaansa kirjaa mistään. Sitä aletaan sitten joukolla etsimään, ei ole repussa, ei takin taskussa, epätoivo kasvaa! Täti vielä kyselee, että mahdoinko minä sen kirjan viedä johonkin?? Kiistän, ja pengon laukkua kahta kiivaammin, hiki helmeilee otsalla. Muut asiakkaat tuijottavat, epäilevät varmaan että minä olen varastanut kirjan, tai vaikka syönyt sen. Lopulta läpyskä löytyy jostain rahapussin suojapussista tai jostain, ja vajoan voipuneena työtuoliin.

Koettelemukset eivät tähän vielä loppuneet, seuraavaksi mukava tyyppi tuli kyselemään sammakkokirjoista, kaveri tarvitsi hyviä kuvia sammakoista. Menin näyttämään paikkoja, että täällähän niitä, 58 -luokasta löytyy. Aloin etsimään, ja sitten etsin vielä lisää ja lopuksi etsin ihan hulluna, eikä mitään. Vesiperämotti! Ei yhtään sammakkokirjaa koko talossa. Koppeloista ja taivaanvuohista ja ties mistä siivekkäistä on tavaraa monta hyllymetriä, mutta ei sammakoista. Tarkemmin ajatellen varsin törkeää rasismia, toisista lajeista kyllä kirjoja tehdään, mutta sammakot unohdetaan. Lupasin ensiviikkoon mennessä metsästää kaverille jotain.

Ai niin, minusta melkein tuli julkkis! Toissapäivänä kirjastoon tuli ison sanomalehden toimittaja kuvaajineen. Halusivat tehdä jutun jostain netin käytöstä tai muuta turhaa sivuntäytettä. Toimittajatyttö zoomaili ympärilleen, katsoi mua, käänsi katseen pois ja marssi työkaverin juttusille. Siinä meni kahdessa sekunnin kymmenyksessä mun maine ja kunnia. Kun työkaveri ei kiireisiin vedoten suostunut haastatteluun, teki ne jutun jostain asiakkaasta. Jälkeenpäin tajusin, että olisi pitänyt mennä mainostamaan tytölle, että tuolla toimiston puolella olisi lauma hehkeitä naisia, jotka innosta kiljuen poseeraisivat lehdelle. Nyt sitten haastateltiin 'vaan' asiakasta, ei saatu ammattilaisten näkökulmaa.

Mikä ehkä tarkemmin ajatellen on hyvä asia, sillä kirjastomaailman todellisuus ei aina vastaa mielikuvaa rautaisista informaatioammattilaisista. Seuraava tositarina toimikoon tarinamme loppuhuipennuksena.

Eilen kirjastoon tuli nuori tyttö äitinsä kanssa esittelemään muikkarilappua. Oli tullut tytölle muikkarit jostain Fredin levyistä ja muista vastaavista tuotoksista. Pontevasti tyttö kiisti kuuntelevansa frediä, ja äiti säesti mukana. Väite oli mielestäni uskottava, ja lupasin hoitaa homman. Poistin heti maksut ja aloin miettimään, että mitä tehdä. Selvästihän oli käynyt niin, että tytön tiedot olivat kuukausi sitten jääneet lainauskoneelle päälle, ja jonkun toisen lainat oli vedetty hänen tietoihinsa. Näin voi käydä yllättävän helposti, sillä pallas pro -ohjelma on kaikkea muuta kuin pro. Toinen täti kuitenkin sanoi, että katsopa nyt kuitenkin hyllystä, olisiko levyt siellä. Pyörittelin silmiäni, mutta ehdottoman auktoriteettiuskollisena menin kuitenkin katsomaan. Sillä eihän levyt ja kirjat voi olla hyllyssä, jos ne kerta on tytön lainoihin merkitty. Arvatkaapa pari kertaa, oliko ne fredit hyllyssä vai ei.

No tietenkin ne oli! Olimme siis onnistuneet lainaamaan väärälle henkilölle levyt ja kirjat, jotka oikeasti olikin hyllyssä! Ilmiömäistä! Kaiken kruunasi se, että yksi lainoista oli auton kirja, ja tuo auton kirja oli meidän hyllyssä.

Olen kehittänyt seuraavat teoriat, miten tämä on voinut tapahtua.

1. Joku on lainannut tytölle jonkun toisen lainat, ja sitten tämä joku toinen on palauttanut lainat kirjastoon, ja me olemme vieneet ne hyllyyn käyttämättä niitä koneella. Tämä on periaatteessa mahdollista, mutta todella epätodennäköistä. Ehkä yksi kirja olisi voinut jäädä epähuomiossa palauttamatta, mutta mikä on todennäköisyys, että ensin tietyt kirjat lainataan väärälle kortille ja sitten juuri samat kirjat viedään vahingossa palauttamatta hyllyyn?

2. Tyttö on lainannut fredit ja muut aineistot, ja sitten vienyt ne itse palauttamatta hyllyyn. Tämäkin kuulostaa minulta aika epäuskottavalta.

3. Jokin muu selitys. En tiedä mikä se, on mutta joku on oltava. Tai sitten on vaan oletettava, että pallas pro arpoo ihmisille satunnaisesti tavaraa lainaan, öiset tietokanta-ajot saavat ihan uusia ulottuvuuksia.

Tämmöisten tolkuttomuuksien kanssa saa painia jaakobinpainia päivästä toiseen, onko siis ihme jos nukkumatti kutsuu miestä kesken kiihkeimmän perjantai-illan?

Kirjeitä pyllystäni

Jo toinen blogimerkintä vuorokauden sisään! Asiaa ei taaskaan ole, mutta aina voi puhua pyllyistä. Meille on tulossa lainausautomaatti, se on jo asennettu, mutta ei vielä käytössä. Rupesin miettimään, että miksi meidän kirjastossa, kuin niin monessa muussakin, lainausautomaatti on sijoitettu juuri tietyllä tavalla. Ja tuo tapa on se, että kun asiakas menee automaatille, voi tädit keskittyä katselemaan asiakkaan pyllyä. Oikeesti! Siinä ei paljon feng shuit tai moderni pohjoismainen muotokieli paina, kun automaatin paikkaa valitaan. Tärkeintä on se, että tädit voi katsella pyllyjä. Miettikääpä tuota, kun ensikerralla menette automaatille lainaamaan.

Lainausautomaatti noin muuten on kaikkea muuta kuin pyllystä, se on kerrassaan verraton vehjes, ja hyödyttää kaikkia. Se lyhentää jonoja, kiireiset ja osaavat ihmiset saavat kirjansa lainattua nopeasti. Mummuja ja muita haasteellisia asiakasryhmiä ehditään niitäkin palvelemaan paremmin, kun ei ole jonoja. Mahdollisesti tuo masiina auttaa myös hyllyttämisessä, ehtii tiskivuoron aikana hyllyttämään ja näin aamutyöt vähenee. Ihmiset pääsee aamulla nopeammin toimistohommiin tai vaikka vaan hyllyjä järjestämään, mikä olisi erittäin tärkeää.

Viimeksi tänään taas syletti. Uutuuskirja, julkaistu tänä vuonna, tullut kirjastoon kesällä, ei ole kertaakaan lainattu, eikä kirjaa löydy mistään! Sitten vielä kusin, kun tein närkästyneelle asiakkaalle seutulainan. Se meidän kirja olisi pitänyt ensin merkitä kadonneeksi, nyt upea seutulainatiekokantaserverimme arpoi varaukseni niin, että varatuksi tuli oma kadonnut kirjamme. Pätevää toimintaa, onneksi gurutäti oikaisi virheen.

Lopuksi pitää vielä jatkaa sotakirjojen ihmettelemistä, aiha kun on lähellä sydäntä. Tänään oikein zoomailin niitä romskujen kansia, ja että ne on naurettavia! Hömppäkirjoissa on aina tietynlainen kansi, nainen silmäilee utuisin silmin eetteritaivaisiin, taustalla joku linnanraunio ja salskea Faabio. Hevoskirjoissa on kannessa joku koni ja pari tyttöä, parhaimmissa ehkä jopa poikakin. Ja sotakirjoissa on sitten aina ne verevät suomalaisurrhot lippalakki kallellaan, pyssyn piippu osoittaa itään ja vauhti on kova, tähän tyyliin: http://www.bookplus.fi/jackets/95/9789512075102.JPG Tuollaisista kirjoista tietää jo kauas, että mitä settiä siellä on.

Ai niin, päivän päätalot! Yksi mummo tuli tiskille selittämään, että pitäisi löytää kalle päätalon kirjoja (teki mieli kuitata, että tuolla niitä on viisi metriä), tavoitteena kun on lukea iijoki -sarja lävitse. Luullakseni leukani ei loksahtanut liikaa auki, ja äkkiä kokosin itseni. Sitten vaan hakemaan huonemiehen poikaa hyllystä. On siinä mummolla eläkepäivät tiedossa, herää aamulla, keittää kahvit ja alkaa paahtamaan iijokea lävitse. Mitäs sitä muuta.

Kirjastoon näkyy tulleen muuten 100 naista vuodessa -kirjakin. Pitäisi varmaan tehdä kulttuuriteko ja lukea pitkästä aikaa jotain muutakin kuin Veikko Huovista.

Äärimmäisen hädän hetkellä

Yli puoli vuotta meni ilman kirjastorengin roolia. Piti opiskella, mutta meni sienestykseksi ja netissä sotimiseksi, kirjoitin puolessa vuodessa netmissioniin yli 4000 (neljä tuhatta) viestiä. Kyllä siinä moni mojova solvaus ja kelpo näpäytys ruudulle räppäistiin kansan kauhisteltavaksi. Täytyy joskus postata tännekin kauneimpia paloja.

Paljon ei ollut muuttunut, autolla ajaminen on yhtä kamalaa kuin aina ennenkin. Autossa soi sama levy kuin keväällä, eli talvikuningas. Jo eka kappale viritti tunnelmaan:

Kohta yöstä aikain marssii hahmot härkäin siivekkäitten
yöstä muinaisuuden udun, hämärästä painajaisten.
Kohta aukeavat taivaat, syöksyy alas laumat enkelten

Minun alitajuntani väänsi viimeisen lauseen muotoon Kohta aukeavat ovet, syöksyy sisään laumat asiakkaiden...

Ja niinhän siinä lopulta kävikin, oli taajaman asujaimisto kulkupäällä. Mutta ennen kuin sinne asti päästiin, piti tietenkin vaihtaa tärkeimmät kuulumiset (tietenkin hyllyn välissä hartiat kumarassa supattaen) ja hyllyttää palautukset. Ei ollut meno muuttunut, heti rupesi tulemaan väärässä luokassa olevia kirjoja vastaan. Niin ja kynsinauhatkin olivat heti vereslihalla, kun koetti sovittaa kirjoja liian ahtaisiin hyllyihin. Lopullisesti deja vu -ilmiö otti vallan, kun käsiin osui Päätalon Pölhökanto. Aika laukkaa, universumi laajenee, sukupolvet vaipuvat unholaan, mutta tyypit vaan kantaa Pölhökantoa kotiin luettavaksi! Koeta tällaista kansaa sitten sivistää, ei tajuta laadun päälle. Toinen mielenkiintoinen huomio oli se, että sotakirjojen määrä edelleen kasvaa, ja niitä ilmeisesti myös luetaan entistä enemmän. Mikä pahinta, kansaan uppoaa juuri Pietolat, Lehväslaihot ja vastaavat reippaat sepitteet, ja tällaisen hötön pohjalta sitten höyrypäisimmät muodostavat käsityksensä sodasta.

Syy tähän uusimpaan pestiini on huutava miespula, on kaikki laarin pohjatkin raavittu lävitse, eikä ole saatu minimimiehitystä kasaan. Silloin, äärimmäisen hädän hetkellä, minulle soitettiin. En muista olenko täällä blogin puolella hehkuttanut armeijaurani kauneinta muistoa. Meitsi kävi siis armeijan aseettomana, olin aseeton kirjuri. Aseettomana olin intissä automaattisesti sen 11 kuukautta (tosin koko yksikkö oli myös saman verran). Varsinkin viimeiset kuukaudet keskityin vain fiilistelemään esikunnassa kaverini kanssa, jolla oli vielä muakin naurettavampi pesti, se oli varusmiestoimittaja! Innostuttiin sitten käymään iltalomilla teatterissa ja mä kirjoittelin varuskunnan lehteen teatteriarvosteluja. Valtava panos isänmaan asialle! Yksikköni johtoporras pisti myös tämän merkille ja armeijan sitten viimein päättyessä meidät kaikki koottiin yhteen, ja jengille kerrottiin ylimalkaan, että mikä on itsekunkin sodanaikainen sijoitus. Kaikki muut mentiin lävitse, ja sitten lopuksi kapteeni katsoo minuun ja lausuu: Panssarimies ********* puoleen käännymme vain äärimmäisen hädän hetkellä, ja tuskin silloinkaan.

Nyt siis oli hädän hetki ja talvisodan hengessä minä hyllytinkin, kunnes sitten tuli henkilökohtainen Taipaleen tulihelvetti: Kaikki muut oli hoidettu, mutta lastenkirjoja oli kauhea läjä pistämättä, eikä kukaan muu ehtinyt hommaan. Siispä lastenosastolle. Rohkeasti kirjanippu syliin ja tulta päin. Huonostihan siinä kävi, tietenkin. Lastenkirjat on ryhmitelty kirjojen koon, sivujen paksuuden ja ties minkä hämmentävien määreiden mukaan mitä erilaisimpiin luokkiin ja ryhmiin. Yhdessä nurkassa on pienikokoisia katselukirjoja, toisessa suurikokoisia, välissä kuvakirjoja aakkostettuna, tuolla disney-kirjoja, täällä pupu tupunoita jne. Kaikkein erikoisinta on mielestäni se, että lastenkirjojen tekijät tekevät sarjoja, ja nimeävät sarjat lasten nimien mukaan. On Teemua, Villeä, Sannaa, Minnaa, Ernestoa, mitä kaikkea onkaan, ja joka ikisellä sarjalla on ikioma paikkansa, joka pitää koettaa metsästää esiin.

Torjuntahäviön kärsineenä paarustin tiskille, oli aika tarttua toimeen ja palvella asiakasta, vastata monenlaisiin tarpeisiin. Yksi halusi ottaa kopioita ja kopiokone meni tietenkin jumiin. Sitä siinä sitten hyvä tovi ihmeteltiin, kunnes teknisesti taitavampi kolleega osasi pistää virran pois vehkeestä. Tämä maagisesti pelastikin tilanteen. Niin ja vallan unohdin, että yhdessä välissä myös lainauksen kone meni jumiin, mutta onneksi kuitenkaan syytä ei voitu johtaa minuun! Ilmeisesti laadukas teknologiamme jumittaa omia aikojaan. Pääsin ekana päivänä myös faksia käyttämään, ja luonnollisesti käyttämättä jäi. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, luulen, että tällä kertaa opin homman lopullisesti, pystyn tulevaisuudessa operoimaan faksia omatoimisesti! Täytyy muistaa mainita tuo CV:ssäkin.

Lisäksi aivan vilpittömästi ihmettelen sitä, miten äkkiä perustoiminnot palautuivat mieleen, lainaaminen ja palauttaminen sujui kuin vettä vaan! Mutta mikä onkaan tilanne toimiston puolella, toimenkuvaan kuuluu ilmeisesti myös luettelointi ja vastaavat huikean vaativat toimet. Eipä taida uni tulla silmään ensi yönä, kierin vain levottomana vuoteessa ja mietin kaikkia tuhansia eri virheitä, joita saatan tehdä.

Mutta toisaalta pääsen ilmeisesti ensi vuoden puolella tekemään hankintoja! Mikä herkullinen tilanne, kasa verorahoja käytettävissä ja mahdollisuus tilata kansalle musiikkia. En ole vielä päättänyt, että tilaanko koko rahan edestä keskiaikaista luutunsoittoa, vai pistetäänkö talon Iron Maiden -kokoelma priimakuntoon. What to do, what to do.