Wednesday, June 17, 2009

CV-matskua

Työpaikan sosioekonomisista syistä johtuen on ollut kirjoitustaukoa. Tajusin, että välttämättä kaikki työkaverit ei aina omaa samanlaista huumorintajua, ja siksi voi olla viisaampaa olla hiljaa. Yhden jutun ehdin jo poistamaankin, ettei vaan tule pahennusta. Ikävä kyllä en osaa olla aiheuttamatta pahennusta. Kun en kerta blogiin päässyt avautumaan, kirjoitin sitten aamulehden lukijanpalstalle, ja siitäkös sota syntyi. Palautetta tippui viikon verran ja nyt kaiken huipennuksena pieni pätkä kirjoitustani oli lainattu jopa Suomen kuvalehden jyviä & akanoita palstalle. CV-tavaraa! Aion nyt antaa seuraavassa syväluotaavan analyysin tästä tapahtumasarjasta, joka sai minut aiheuttamaan pahennusta puolelle Suomea.

Lähdetään liikkeelle lapsuudesta, vähän freudilaista otetta peliin. Minä olen kotoisin maalta, tai oikeastaan metsästä, itä-ikaalisten synkkien korpien kätköistä. Seutukunnan muut tunnetut henkilöt ovat Pentti Holappa ja Seppo Lehto, mikä kertookin jo paljon. Maalla kaikki ihmiset tiesivät toistensa asiat, tai ainakin meidän perheen asiat. Jo päiväkoti-ikäiset veikeät pikku vesselit osasivat kutsua pikkusisariani hulluiksi uskoviksi. Maalla kytätään kaikkia kulkijoita, kun outo auto liikkuu kylätiellä, kiiruhtavat kaikki ikkunaan ja innokkaimmat jopa puhelimeen. Haimme kaverin kanssa meidän mökiltä polttopuita pari vuotta sitten. Joku uppo-outo rekkakuski oli pysäyttänyt taatani ja kysynyt, että tietääkö hän, millä asioilla nuo kaverit liikkuvat. Naapuritarkkailu siis pelaa, eikä toisten tonteille tosiaankaan mennä. Parhaimmilla on yksityisalue kyltit sadan metrin päässä talosta metsässä, siinä ei sitten paljon joella ongita. Ja hyvä niin, preeria on preeriaa ja siellä eletään omien sääntöjen mukaan.

Mutta kaupunki on minusta eri asia, maaseutu ja kaupunki ovat kaksi erilaista todellisuutta. Kaupungissa vallitsee erilaiset arvot ja elämäntavat. Minä en tiedä, keitä kaikkia ihmisiä asuu samassa rapussa, saati sitten koko talo-yhtiössä. Eikä minua kiinnosta. En tiedä, kuka kävelee meidän kerrostalon pihamaalla, eikä voisi vähempää kiinnostaa. Sielläpähän kävelevät, ei se ole minulta pois, kunhan eivät tee ilkivaltaa. En moikkaile ihmisiä meidän pihamaalla, paitsi jos ne on tuttuja esim. lenkkisaunasta tai talkoista.

Tästä lähtökohdasta minun on hyvin vaikea ymmärtää yhden naapuritalon meininkiä. Siellä äijät istuu päivät pääksytysten pihan reunalla ja hyökkäävät kuin dobermannit heti valittamaan, jos joku outo ihminen kävelee heidän kerrostalonsa pihan poikki. Eikä kyseessä ole mikään pienkerrostalo, vaan ihan kunnon talon roikale. Noin kuukausi sitten meidän Skeidan ollessa yllättäen huollossa, piti töihin mennä bussilla. Niinpä oikaisin kyseisen pihan poikki, kävelin siististi asfaltilla, en huudellut törkeyksiä tai heitellyt karkkipapereita maahan. Ja silti tyypit kävi taas valittaan. Tällä kertaa pysähdyin oikein keskustelemaan ja kuuntelemaan argumentteja.

Tyyppien teesi oli, että toisten kerrostalojen pihoissa kävely on kiellettyä. Absurdi väite, mutta niin ne väitti kivenkovaan. Lisäksi ne ahkerasti vittuili mulle, tyyliin "et sä ole enää lapsi, et sä ole enää lapsi" jne jne minun kysyessäni, että mikä teitä oikein häiritsee minun kävelyssäni. Lopulta tuli esiin sellainenkin argumentti, että "mitä sinä sanoisit, jos me tultasiin kävelemään sun pihamaalle" Tässä vaiheessa mä olin jo aika hämmentynyt ja vihainenkin, ja sanoin, että siitä vaan, ei mua kiinnosta. Tämän jälkeen lopetin keskustelun ja kiltisti kiersin pitemmän lenkin, ehdin sentään bussiin.

Bussissa raivo valtaisi minut. Mielessä kiersi jos jonkinlaiset kostosuunnitelmat, jotka yksi toisensa jälkeen hylkäsin. Minulla ei ole varaa ostaa kyseistä talosta toista asuntoa ja pistää sitä vaikka afgaaneille vuokralle. Kyllä siinä äijillä naama venähtäisi, kun parvekkeella laiduntaisi vuohi ja koko heimo hakkaa bongo-rumpuja sukujuhlissa. Myöskin "ohikulkijat ammutaan" ja "achtung minen" -kylttien vieminen yösydämellä naapurin nurmikolle tuntui kaukaa haetulta. Sitten keksin. Minäpä kirjoitan aamulehteen lukijapalautteen, ja vieläpä parodisen sellaisen. Eläydyn äijien mielenmaisemaan ja kirjoitan jutun niiden näkökulmasta, vittuilumielessä totta kai. Töihin päästyäni pyhän vihan vallassa yhdeltä istumalta väänsin tarinan, ja pistin menemään aamulehteen.

Sieltä ei kuulunut aluksi mitään, mutta sitten viikon päästä rävähti, juttu oli lukijanpalstalla optimipaikassa ja vielä iso kuva piirretty mukaan. Joku oli toimituksessa tajunnut jutun juonen ja työntänyt vielä lisää pökköä pesään. Palautetta tippui seuraavan viikon ajan. Yksi kiitteli ironiasta, mutta valtaosa haukkui kirjoittajaa kyyläksi ja idiootiksi. Mikä oli tietenkin loistavaa, sillä tosiasiassa ne haukkui niitä naapuritalon äijiä, jotka epäilemättä lukivat tarinaa korvat punaisina. Loppuviikosta tulikin sitten jo sellaisia viestejä, että kirjoittaja on joku nulkki, joka vaan tekee pilkkaa vakavasta asiasta. Minulla oli hauskaa, kirjoitus oli ollut nerokas ja iskevä, aivan kuin saksan hyökkäys ranskaan 1940. Leijuin pari päivää ja olin sitten jo unohtamassa koko asian, kun vaimo bongasi lainauksen kuvalehdestä. Ilmeisesti jollakulla muullakin oli ollut hauskaa juttua lukiessa.

2 Comments:

Blogger Tennisohjaaja ja valmentaja Olavi Lehto palveluksessanne said...

Seppo Lehto toivottaa sinulle hyvää juhannusta ja haasteotteluita otetaan vastaan eri tenniskentillä - Tervetuloa mukaan kivaan tennikseen

10:14 PM  
Blogger Kurre said...

Löysin vain sen Kuvalehden sitaatin, valitettavasti itse varsinainen lehti oli ilmeisesti päätynyt nuohoojan käyttöön ja sitä myöten roskikseen. Olisi vaan ollut mielenkiintoista se juttu lukea. :D

7:57 AM  

Post a Comment

Links to this post:

Create a Link

<< Home