Luokkavalpas ameeba

Luulin nuorempana, että kun lukee oikein paljon kirjoja, ei joudu kantamaan niitä. Mutta vielä mitä, ei pelastanut aatehistorian opinnot tai latinan pänttäys hikoilulta. Olin tuossa ennen joulunpyhiä neljä päivää sivukirjastoa muuttamassa. Tämä kokemus opetti taas paljon ihmisistä ja maailmanmenosta. Ehkä keskeisin havaintoni syntyi kaupungin miesten muuttopuuhia zoomaillessa. Tajusin, että evoluutioteoria ei pidä paikkaansa. Ihminen ei ole kehittynyt apinasta, vaan ameebasta! Siinä missä minä kiikutin juoksujalkaa kirjoilla täyteen ahdettuja muuttolaatikoita, kantoivat kaupunginmiehet yhtä laatikkoa kahdestaan, ja vauhti ei ollut erityisen lentävä. No, tottapuhuen vauhti oli silti varsin riittävä, kaupunginmiesten kunniaksi on sanottava, että silloin kun ne paikalle ehtivät tai muistivat tulla, ne sentään kantoivat ihan ahkerasti maineeseensa ja palkkaluokkaansa nähden. Keskeisin ongelma olikin pikemminkin se, että tyypit häipyivät jo puoliltapäivin keilaamaan! tai muuten vaan katosivat. Siellä sitä sitten ihmeteltiin täyteenpakattujen kirjalaatikoiden kanssa, että minne mahtoivat miehet ja autot tällä kertaa kadota.

Välillä pääsin joukon jatkoksi seisoskelemaan tupakkataukojen aikana, kyyristelin porukassa kädet taskussa ja tein sosiologisia havaintoja. Sattui menemään ohitse komea mersu. Noin nanosekunnissa juttu kääntyi auton hienouden todentamisen jälkeen palkkojen päivittelyyn. Ei kaupungin palkoilla paljon mersuja ostella, paitsi tietenkin herranperkeleet, jotka kaupungin huippuviroissa imee veret työläisistä. Työläinen vaan joutuu orjana kantamaan muuttolaatikoita ja herrat ajelee mersuilla ja hummaavat alkoholin kanssa! Sitten taas tartuttiin laatikkoon ja alettiin laahustamaan. Jälkeenpäin mietin, että tällainen klassisen luokkavihan ruokkiminen saattaa olla arvokastakin, ehkä se antaa lisävoimia kantaa laatikkoja!

Uuden kirjaston puolella oli sielläkin tarjolla mahdollisuuksia sosiologiseen kenttätutkimukseen, sillä tilan remontointi oli vielä kesken. Pari työmiestä teki remonttia varsin verkkaiseen tahtiin, tämän tästä kahvinkeitin porisi ja tyypit tulivat pöydään ääreen istumaan ja lenkkimakkaraa syömään. Pöydällä radio huusi aamusta iltaan iskelmää tai mikä vielä pahempaa, Popedaa! Kovaa on työmiehen arki.

Kaiken tämän itkun jälkeen on syytä nostaa esiin myös positiivisia aspekteja. Ensinnäkin reipas kirjalaatikoiden liikuttelu antoi kovan itsetuntobuustin, tuli kovin miehekäs olo kun tavara liikkui. Oli hieno tunne kotona työpäivän jälkeen esitellä vaimolle lähinnä keitettyä spagettia muistuttavia käsivarsia, jotka vieläkin tärisivät päivän ponnistuksista. Niin, ja mikä parasta, miespisteitä kertyi vielä lisää kotioloissa! Kävi nimittäin niin, että yhden muuttopäivän iltana ovikellomme soi ja oven takaa löytyi naapurinrouva, joka kysyi minua kantoavuksi. Talon ulko-ovelta löytyikin yksi henkilöauto, jossa oli sisällä yksi televisio ja auton ympärillä neljä naista päivittelemässä toosan kokoa ja painoa. Nappasin tuon noin 30 tuumaisen kuvaputkitöllön kainalooni ja kannoin yhtä soittoa toiseen kerrokseen. Sitä ihastelevan päivittelyn määrää! Sitä testosteronin vuolasta virtailua!

Vielä kirjastosta. Oli hienoa tusata kirjojen kanssa. Kirjojen pakatessa, purkaessa, lajitellessa ja aakkostaessa teos poikineen kulki käsien lävitse. Bongasin jopa parit helmet, esim. minulle uusi Dänikenin kirja, joka oli erinomaisen iskevästi saanut nimen "Olen oikeassa". Voiko kirjalle parempaa nimeä antaa? Erityisen selvästi pääsi havainnoimaan nuortenkirjallisuuden trendien muuttumista. Tämä(kin) kirjasto pursuili hevoskirjoja, varsinkin Jalon sisarusten, joita ei enää juuri lueta. Yhtä heikosti on käynyt neiti etsiville, niistä on aika ajanut ohitse. Suuremmin valehtelematta kannoin varmaan tuhat kiloa neiti etsiviä, niitä oli kaikki paikat täynnä. Hienoa oli myös uudessa kirjastossa käyskennellä hyllyjen välissä ja silmäillä paikkoja, olo oli kuin Napoleonilla joukkoja tarkastaessa (paitsi että Napoleon ei joutunut kuuntelemaan Popedaa katselmusta tehdessään). Kaikki tuhannet tietokirjat kauniissa riveissä uudessa valoisassa ja avarassa kirjastossa, kelpaa sinne asiakkaiden muutaman viikon päästä rynnätä! Näen jo sieluni silmin, miten kansanjoukot kiiruhtavat tietokirjojen ohitse kohti dekkarihyllyä ja sarjakuvalaareja.

Pakko vielä mainita toinen helmi?, joka tuli vastaan. Dekkareiden joukossa oli Laila Hietamiehen Käden kosketus -jännäri, josta en ollut ennen kuullutkaan. Eikä mikään ihme, se on keräilyharvinaisuus, josta mm. huutonetissä tarjotaan kahta sataa euroa! Ei pysty ymmärtämään ihmisten arvostuksia.