AT+AV+PV

Tänään tiskillä kahdestatoista seitsemään, yksi kahvitauko välissä. Onko edes Burman lapsityövoimalla yhtä kamalat olot?? Melkein viisi tuntia pidettiin rintamalohkoa kahdestaan pystyssä muiden surffatessa palaverissa, ja tietenkin juuri silloin sattui ja tapahtui kaikki mahdollinen. Ensinnä paikalle marssi joku pukumies, joka tahtoi maksaa 2.80 euron maksunsa. Kaveri repi taskustaan ison nipun seteleitä, 20 euroa pienempää ei tietenkään ollut. Löin summan kassakoneeseen oikein pitkän kaavan mukaan, mutta kone tarjosi takaisin annettavaksi summaksi jotain aivan ihmeellistä. Laskin sitten äkkiä päässäni ja annoin rahasta luullakseni oikein takaisin. Sitten kun seuraavan kerran koetin lyödä rahaa koneeseen, ei se enää toiminut. Rakkine ulvoi, painoi mitä nappia tahansa. Ei auttanut töpselin irroitus, ei kerrassaan mikään. Ihmiset tuijottivat, korvissa suhisi. Lopulta paikalle saatiin poikkeamaan reservistä yksi gurutäti, joka ilmeisesti intuitiivisesti hakkasi käteismaksu -nappia riittävän monta kertaa, ja yht'äkkiä rakkine rupesi suoltamaan paperia pihalle. Mahtaa kassanlaskija olla aamulla ihmeissään, kun kuitti näyttää mitä sattuu.

Sitten joku halusi kopioida, ja koneessa oli yllättäen paperitukos. Vedin kuitenkin ässän hihasta ja saamani vinkin perusteella aivan viileäesti nyppäsin johdon seinästä. Tukos hävisi, samoin nyrpeä ilme asiakkaan naamalta. Mitä osaamista, vaikutin pätevältä jätkältä! Paha kyllä saman asiakkaan viimeisen kopion kohdalla ongelma uusiutui. Vedin taas töpselin seinästä ja paha kurki kumminkin, ongelma ei hävinnyt tuolla tempulla. Seuraavaksi rupesin randomilla aukomaan kaikkia koneen aukevia luukkuja, ja tein sen taas, kone rupesi yllättäen toimimaan. Annoin varmasti todella pätevän kuvan itsestäni. Siinäpä nuori mies, joka tuntee tekniikan!

Sitten seuraavaksi paniikki iski lainatessa, kone jämähti! Pahin painajaiseni oli toteutumassa, sama ongelma riivasi myös palautuskonettakin: Järjestelmät sortuvat ja kaikki vakitädit jossain palaverissa. Elämä vilisti silmien ohitse, verkkokalvot vaan välkkyivät kirjaston iltapäivässä. Onneksi ongelma laukesi itsestään ennen kuin ehdin kunnolla hyperventiloimaan. Seuraavat tunnit menikin sitten varastossa juosten. Varastossa on tietenkin siirto kesken ja kirjat missä sattuu, onpa hääviä laukata bunkkerista toiseen jonkun teoksen perässä, yhtään ei tiedä missä pinossa kirja luuraa. Yksi kaveri tuli esittelemään palauttamaansa levyä, jossa oli väärä sisältö. Hän oli maanantaina palauttanut sen levyn, jossa oli tämänpäiväisen kotelon sisältö. Aloin etsimään sitä, eikä sitä tietenkään ollut missään. Paniikissa pengoin paikkoja, kun kaveri äkkiä itse bongaa maanantaina palauttamansa levyt lainaustiskin vierestä. Olin ihan että wtf, miten ne tuossa voi olla. Tyyppi vielä väänsi veistä haavassa kuittailemalla, että toivottavasti ne on palautettu (oli ne).

Pipopäinen kaveri vääntäytyi tiskille kädessään nippu vanhoja Eeva-lehtiä. Nipussa ei ollut hintalappua, joten kaveri rupeaa vänkäämään, että näiden pitää olla sitten ilmaisia! Oli vielä ihan tosissaan, se oikein intti. Mentiin katsomaan myyntikärryä ja kas vain, haukansilmäni bongaavat irronneen lapun. Isken sen näyttävästi peliin ja alan pyytämään kahden euron maksua. Mutta mitä tekee äijämme? Hän salamannopeasti hylkää Eevat ja kaivaa kasasta esiin nipun kotiliesiä, joissa ei myöskään ole hintalappua. Sama ralli alkaa alusta. Onneksi tässä vaiheessa saatoin poistua takavasemmalle ja jättää suuremmat selvittelyt muille. Se vastuunpakoilu, se toimii aina. Onnistuin sälyttämään yhden soittotehtävänkin sivukirjaston henkilökunnalle sillä perusteella, että varauksen noutopaikaksi oli merkitty tuo sivukirjasto.

Nykäs matti, joka ei mitä ilmeisemmin ole liiemmin kirjastossa aikaansa tappanut, totesi joskus jotenkin niin, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Kirjaston parasta aikaa taas ovat aamut. Ei asiakkaat pörrää jaloissa, ei puhelimet soi. Hyllyttämisen välissä on aikaa arvokkaille sosiaalisille kontakteille (lue: juoruamiselle ja kikattamiselle), siinä ihminen kohtaa toisen ihmisen kauniilla tavalla. Nämä arvokkaat aamuhetket antavat myös hyvän kuvan tätien kulloisestakin mentaalimaisemasta. On aina yhtä mieltäylentävää ja kiehtovaa kuunnella, miten maailma makaa ja missä mättää. Erityisesti mieleeni painautui eilinen keskustelu, jossa kaksi tätiä ensin arvioitsi sitä, että kumpi haisee pahemmalta, sikala vai navetta. Seuraavaksi puhuttiinkin jo siitä, että minkävärinen syreeni tuoksuu parhaimmalta, valkoinen vai violetti. Mikä ajatuksen lento, mikä hengen ylevyys!

On varmasti kaikille parasta, että me humanistit olemme ajautuneet kirjastoon töihin. Ennenkaikkea se on parasta meidän itsemme kannalta, eipä olisi mukavaa olla sijoituspankkiirin tai kirurgin hommissa. Ei tarvi arvuutella, että leikkaanko tänään lisäkivekset vai poraanko kalloa. Päivän älyllisesti vaativin tehtävä on sen arvuuttelu, että kuinka David Eddingsin kirjat hyllytetään. Pitäisikö pistää vaan nimekkeen mukaan riviin vai pitäisikö ne järjestää taruittain aakkosiin? Mietin tuota varmaan puolituntia, ja lopulta kysyin guruilta totuuden. Ei omat aivot riittänyt.

Tänään oli myös yksi suuri riemuvoitto. Jo pitkään olen kuullut tarinoita yhdestä äijästä, joka lukee hulluna sotakirjoja. Sitä on kuskattu varastoonkin niitä haravoimaan. Kaveri sattui tulemaan lainaamaan kirjanippua ja valitteli, että osaa nämäkin kirjat ulkoa. Kysäisin smal talkin vuoksi, että onko Yrjö Keinosen kirjat tuttuja. Eipä ollut, ihme kyllä. Kipaisin kaverille auton varastosta "taistellen takaisin" -kirjan ja ihmettelen suuresti, jos se ei rakastu siihen. Tässä on nyt hyvät mahkut, että saavutan tietyn asiakaskunnan parissa mainetta genren tuntevana hahmona. Näen jo sieluni silmin työpöytäni edessä kiemurtelevan jonon 60 vuotiaita wannabe -sotaveteraaneja, joille voin puolihuolimattomasti heitelle kirjavinkkejä.

Itse asiassa idea on loistava! Toiset tädit kulkevat kouluissa vinkkaamassa keijoannikeille, minä voisin kulkea vanhainkodeissa vinkkaamassa eläkeläismiehille. Olisi aina repullinen jotain keinosia ja halsteja mukana, kahvia ja baakelsia tarjottaisiin kaiken aikaa (ehkä konjakkiakin) ja samalla voisin saada arvokkaita vihjeitä taistelukenttäarkeologia -harrastustani silmällä pitäen.

Entäs sitten otsikon AT+AV+PV? Se ei ole, ikävä kyllä, star warsin episodi seitsemässä esiintyvä uusi imperiumin kävelijämalli. Nimensä puolesta kyllä hyvin voisi olla. Sen sijaan se on minun perjantain ohjelmani. Siis aamutyöt ja kaksi tiskivuoroa putkeen. Kamoon, mistä Jumala minua rankaisee, mitä pahaa koskaan ikinä olen kenellekään tehnyt, tai mitä pahaa koskaan kenestäkään blogiini kirjoittanut? Miten näin voi käydä minulle, vaikka olen aktiivisesti ollut kaikkien kanssa aina samaa mieltä kaikesta, huutanut joo joota joka väliin. Ei maailmassa oikeus toteudu.

Tuskaa hillitsee se, että pestini päättyy tuohon. Alkaa vapaus, alkaa opiskelu. Ennenkaikkea alkaa tuskaton opiskelu. Minulle selvisi eilen, mitä kauan pelkäämäni tutkintouudistus minulle tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että gradun ja kypsärin lisäksi väännän kaksi esseetä, ja olen sitten valmis. Niin kun minä olen pelännyt, valvonut öitä ja kuunnellut vaimon motkotusta. Olen kehitellyt mielessäni skenaarioita, miten minun pitää tehdä perusopintoja uudestaan tai muuta vastaavaa kakkendaalia. Ja kaikki ihan turhaan! Nähtävästi laitoksemme tosiaan haluaa eroon minusta, en ole tainnut olla erityisen tuottava sijoitus. Olisi vaan kannattanut ottaa silloin 1995 opiskelijaksi se kiltti ja ahkera humanistityttö Ypäjältä, se olisi samassa ajassa tehnyt jo kolme tutkintoa!