Humanisti autoilee
Huisaa, jo toinen teksti tulossa viikon sisään. Varsinaiseen kirjastobisnekseen poukaisemme kuitenkin vasta seuraavan pitkän aasinsillan kautta.
Olimme jokin aika sitten palaamassa iltamyöhään Sauvosta Pajusilta kotiin, kaasu pohjassa tietenkin, vaikka välillä peurat vaan juoksivat iloisesti häntää heilutellen tien yli. Motarille päästyä neula ei tippunut kertaakaan alle 130 kmh. Juuri kun olin isolla vaivalla ja sinnikkäällä kaasun polkemisella tehnyt joukon makoisia varvauksia volvoista, bemareista ja muista säälittävistä merkkiautoista, meni meidän skodasta valot. Paahdoimme 130 kmh sysipimeällä motarilla ilman valoja. Ou jee.
Ensimmäiseksi tietenkin vaimon kanssa kumpikin kiljuimme ja nostimme kädet silmille. Hetken päästä tokenin sen verran, että sain ohjattua auton pientareelle. Räpsimme valoja ja huomasimme, että pitkät toimivat, samoin hätävilkut. Niinpä sitten vedin syvään henkeä ja kaasutin ekalle rampille pitkät päällä ja hätävilkut miehekkäästi maisemaa valaisten, matkaa oli onneksi vain jokin kilometri. Ajoimme pitkillä Lempäälään asti ja pistimme huoltsikan pihalle skeidan parkkiin. Nohevana automiehenä ja muutenkin huiman teknisen tietopääoman hankkineena yksilönä aloin tarkistamaan sulakkeita. Paniikkia pukkasi, ja tökin irtirepimiäni sulakkeita pimeässä ensimmäiseen sopivaan koloon. Tämä tekninen operaatio ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen, sillä en huomannut yhdenkään sulakkeen kärähtäneen.
Seuraavaksi soittelin isälle ja kavereille, ja lopulta siskonmies tuli pelastamaan meidät ja heitti meidät himaan. Aamulla menimme bussilla lempäälään ja onneksemme skeida oli edelleen parkkiksella. Avasin etuoven ja huomasin yhden sulakkeen olevan lattialla. Ou jee. No, mitäpä tuosta, ajeltiin sitten yhdellä parkkivalolla Hatanpäälle huoltoon, legendaariseen Vemixiin. Paikkaan, johon en enää ikinä astu jaloillani sisään. Siellä on halli täynnä amisteinejä haalarit päällä, hymyilemässä *****maisesti onnettomalle humanistille. Autokorjaamo on paikka, jossa humanisti joutuu kohtaamaan oman pienuutensa, siellä ihmistä nöyryytetään! Haalaripukuiset teinimekaanikot viittoilee epäselvästi hallissa, antaen ajo-ohjeita, joita en lainkaan tajua. Kun lopulta saan auton parkkeerattua ( tietenkin väärään kohtaan), en löydäkään enää nokkapellin avausvipua. Tyypit virnuilee vieressä ja mä tusaan naama punaisena. Sanalla sanoen autokorjaamot ovat yhtä helvettiä. Tämä siksikin, että meidän auto ei tule Vemixillä ikinä kerralla kuntoon, parhaimmassa tapauksessa käytimme sen siellä kolmena päivänä peräkkäin. Joku haalariheikki oli unohtanut kiristää liittimen, jäähdytysnesteet valuivat aina pihalle.
Niinpä pistin vaimon menemään sisään liikkeeseen. Naisille sallitaan autohommissa millainen tyhmyys tahansa. Riittää kun pyörittelee silmiään onnettoman ja yksinkertaisen näköisenä, niin jopa haalarisedät antaa palvelua. Vaimo raportoi työn vastaanottajalle tapahtumat ja tämä kirjasi paperille vaan jotain tälläista "Asiakas tiputtanut sulakkeen jne". Pari tuntia hommassa meni, mutta lopulta totuus selvisi. Sulakkeissa ei ollut vikaa, mitä nyt yksi puuttui asiakkaan sähläämisen vuoksi, mutta kolme polttimoa oli palanut. Eli meiltä napsahti kummatkin ajovalot ja toinen parkki samalla hetkellä. Ou jee.
No niin, tämän vuodatuksen jälkeen seuraakin sitten osio nimeltä Humanistin Kaamea Kosto. Päivänä eräänä kirjastoon marssi tyypillinen corollateini tyttöystävänsä kanssa. Kädet mustina se pläräsi korjauskirjoja ja tuli sitten tiskille sanomaan, että tarvitsisi kirjastokortin. Olin heti auliisti palvelemassa ja kysyin, että onko sulla ollut korttia ennemmin? Välttelevästi hän sanoi, että ei pitkään aikaan. Päätin kuitenkin tarkastaa ja katso! Sieltähän ne tiedot löytyivät. Kortti oli yllätys yllätys lainauskiellossa, maksuja oli rutosti. Kerroin tilanteen ja tyttöystävä rupesi heti sihisemään kaverin korvaan, että ei makseta, vaan haetaan mun kortti. Totesin muina miehinä, että se taitaa tosiaan olla helpoin ja halvin ratkaisu. Pariskunta lähti ja pistin kirjat odottamaan.
Hetken päästä kaveri palasi, mutta sillä ei ollutkaan mukana tyttöystävää vaan toinen teiniamiscorollahaalarisankari. Hain kirjat ja kaveri antoi korttinsa ja katso! Sielläkin oli maksuja! Tässä vaiheessa en enää voinut olla aavistuksen hymyilemättä, mutta nopeasti kokosin itseni ja aloin selittämään vakavalla naamalla, että pitäisi ainakin osa maksaa pois. Jostakin taskun pohjalta ne onnistui muutaman euron onkimaan ja lopulta ne sai korjausoppaansa mukaan.
Jotta tämä nyt ei menisi ihan tulevien autonkorjaajien haukkumiseksi ja häpeän tunteideni purkamiseksi, voimme myös osoittaa kehuja näille nuorille miehille: ne eivät varastaneet kirjoja. Tyypillisesti kirjastosta kun häipyy juuri noita corollan korjausoppaita. Lisäksi tätä tekstiä kirjoittaessa mieleeni hiipi sellainen kauhea aavistus, että saatoin tehdä emämokan tuon kaverin ja eräiden muidenkin asiakkaiden kohdalla. Saattaa nimittäin olla niin, että tiettyä vuotta vanhemmat maksut ovat jo vanhentuneet. Pitänee varmaan ensikerralla tarkistaa asia työkavereilta ennen kuin nyhdän asiakkailta valuuttaa kaupungin pohjattomaan kassaan. Minulta tuo riistobisnes toki sujuu luontaisesti, eilenkin pyysin yhdeltä tytöltä printeistä 30 senttiä kappaleelta, vaikka ne oikeasti maksaa vain 20 senttiä. Olen paha, nypin kärpäsiltäkin siivet.
Olimme jokin aika sitten palaamassa iltamyöhään Sauvosta Pajusilta kotiin, kaasu pohjassa tietenkin, vaikka välillä peurat vaan juoksivat iloisesti häntää heilutellen tien yli. Motarille päästyä neula ei tippunut kertaakaan alle 130 kmh. Juuri kun olin isolla vaivalla ja sinnikkäällä kaasun polkemisella tehnyt joukon makoisia varvauksia volvoista, bemareista ja muista säälittävistä merkkiautoista, meni meidän skodasta valot. Paahdoimme 130 kmh sysipimeällä motarilla ilman valoja. Ou jee.
Ensimmäiseksi tietenkin vaimon kanssa kumpikin kiljuimme ja nostimme kädet silmille. Hetken päästä tokenin sen verran, että sain ohjattua auton pientareelle. Räpsimme valoja ja huomasimme, että pitkät toimivat, samoin hätävilkut. Niinpä sitten vedin syvään henkeä ja kaasutin ekalle rampille pitkät päällä ja hätävilkut miehekkäästi maisemaa valaisten, matkaa oli onneksi vain jokin kilometri. Ajoimme pitkillä Lempäälään asti ja pistimme huoltsikan pihalle skeidan parkkiin. Nohevana automiehenä ja muutenkin huiman teknisen tietopääoman hankkineena yksilönä aloin tarkistamaan sulakkeita. Paniikkia pukkasi, ja tökin irtirepimiäni sulakkeita pimeässä ensimmäiseen sopivaan koloon. Tämä tekninen operaatio ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen, sillä en huomannut yhdenkään sulakkeen kärähtäneen.
Seuraavaksi soittelin isälle ja kavereille, ja lopulta siskonmies tuli pelastamaan meidät ja heitti meidät himaan. Aamulla menimme bussilla lempäälään ja onneksemme skeida oli edelleen parkkiksella. Avasin etuoven ja huomasin yhden sulakkeen olevan lattialla. Ou jee. No, mitäpä tuosta, ajeltiin sitten yhdellä parkkivalolla Hatanpäälle huoltoon, legendaariseen Vemixiin. Paikkaan, johon en enää ikinä astu jaloillani sisään. Siellä on halli täynnä amisteinejä haalarit päällä, hymyilemässä *****maisesti onnettomalle humanistille. Autokorjaamo on paikka, jossa humanisti joutuu kohtaamaan oman pienuutensa, siellä ihmistä nöyryytetään! Haalaripukuiset teinimekaanikot viittoilee epäselvästi hallissa, antaen ajo-ohjeita, joita en lainkaan tajua. Kun lopulta saan auton parkkeerattua ( tietenkin väärään kohtaan), en löydäkään enää nokkapellin avausvipua. Tyypit virnuilee vieressä ja mä tusaan naama punaisena. Sanalla sanoen autokorjaamot ovat yhtä helvettiä. Tämä siksikin, että meidän auto ei tule Vemixillä ikinä kerralla kuntoon, parhaimmassa tapauksessa käytimme sen siellä kolmena päivänä peräkkäin. Joku haalariheikki oli unohtanut kiristää liittimen, jäähdytysnesteet valuivat aina pihalle.
Niinpä pistin vaimon menemään sisään liikkeeseen. Naisille sallitaan autohommissa millainen tyhmyys tahansa. Riittää kun pyörittelee silmiään onnettoman ja yksinkertaisen näköisenä, niin jopa haalarisedät antaa palvelua. Vaimo raportoi työn vastaanottajalle tapahtumat ja tämä kirjasi paperille vaan jotain tälläista "Asiakas tiputtanut sulakkeen jne". Pari tuntia hommassa meni, mutta lopulta totuus selvisi. Sulakkeissa ei ollut vikaa, mitä nyt yksi puuttui asiakkaan sähläämisen vuoksi, mutta kolme polttimoa oli palanut. Eli meiltä napsahti kummatkin ajovalot ja toinen parkki samalla hetkellä. Ou jee.
No niin, tämän vuodatuksen jälkeen seuraakin sitten osio nimeltä Humanistin Kaamea Kosto. Päivänä eräänä kirjastoon marssi tyypillinen corollateini tyttöystävänsä kanssa. Kädet mustina se pläräsi korjauskirjoja ja tuli sitten tiskille sanomaan, että tarvitsisi kirjastokortin. Olin heti auliisti palvelemassa ja kysyin, että onko sulla ollut korttia ennemmin? Välttelevästi hän sanoi, että ei pitkään aikaan. Päätin kuitenkin tarkastaa ja katso! Sieltähän ne tiedot löytyivät. Kortti oli yllätys yllätys lainauskiellossa, maksuja oli rutosti. Kerroin tilanteen ja tyttöystävä rupesi heti sihisemään kaverin korvaan, että ei makseta, vaan haetaan mun kortti. Totesin muina miehinä, että se taitaa tosiaan olla helpoin ja halvin ratkaisu. Pariskunta lähti ja pistin kirjat odottamaan.
Hetken päästä kaveri palasi, mutta sillä ei ollutkaan mukana tyttöystävää vaan toinen teiniamiscorollahaalarisankari. Hain kirjat ja kaveri antoi korttinsa ja katso! Sielläkin oli maksuja! Tässä vaiheessa en enää voinut olla aavistuksen hymyilemättä, mutta nopeasti kokosin itseni ja aloin selittämään vakavalla naamalla, että pitäisi ainakin osa maksaa pois. Jostakin taskun pohjalta ne onnistui muutaman euron onkimaan ja lopulta ne sai korjausoppaansa mukaan.
Jotta tämä nyt ei menisi ihan tulevien autonkorjaajien haukkumiseksi ja häpeän tunteideni purkamiseksi, voimme myös osoittaa kehuja näille nuorille miehille: ne eivät varastaneet kirjoja. Tyypillisesti kirjastosta kun häipyy juuri noita corollan korjausoppaita. Lisäksi tätä tekstiä kirjoittaessa mieleeni hiipi sellainen kauhea aavistus, että saatoin tehdä emämokan tuon kaverin ja eräiden muidenkin asiakkaiden kohdalla. Saattaa nimittäin olla niin, että tiettyä vuotta vanhemmat maksut ovat jo vanhentuneet. Pitänee varmaan ensikerralla tarkistaa asia työkavereilta ennen kuin nyhdän asiakkailta valuuttaa kaupungin pohjattomaan kassaan. Minulta tuo riistobisnes toki sujuu luontaisesti, eilenkin pyysin yhdeltä tytöltä printeistä 30 senttiä kappaleelta, vaikka ne oikeasti maksaa vain 20 senttiä. Olen paha, nypin kärpäsiltäkin siivet.
posted by turha jätkä at 10:59 AM
1 Comments:
Aivan mahtava blogi :)
Post a Comment
<< Home