Ajan tappamisesta

Liki neljä kuukautta on kulunut siitä, kun pestini kirjastossa päättyi. Eipä ole ollut siis mitään raportoitavaa kirjastobisneksen ah niin kiehtovasta maailmasta. Nytpä kuitenkin onni taasen potkaisi pyllylle, ja pääsen tekemään pienen sijaisuuden. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tapaamaan kaikki vanhat tutut 'persoonalliset' asiakkaat!:-)

Seuraavaksi erittelen syvän itseinhon ja katumuksen vallassa, kuinka hukkasin neljä kuukautta elämästäni. En ollut tuottava pikku ratas talouselämän palveluksessa, en hankkinut opintoviikkoja, en maksanut veroja, olin siis kaikkea muuta kuin hyvä ihminen.

Opintoja en tosin aivan lyönyt laimin, teein muistiinpanot kaikista sellaisista gradukirjoista, joita käytän taustamateriaalina. Tälle työlle ei kuitekaan voi antaa paljoakaan tunnustusta, sillä todellisuudessa keskeisin motiivini ei suinkaan ollut valmistuminen vaan tietopääoman kasvattaminen loputtomia nettiväittelyjä varten. Keskustelufoorumeilla lähi-idän historiasta vääntäessä onkin mennyt viikko jos toinen.

Erityisen suurella intohimolla olen kalastanut. Olen ostanut verkkoja, käynyt ongella, vetänyt uistinta jne. Tavoitteeni on pyytää pakastin puolilleen kalaa syksyyn mennessä (toisen puolen aion täyttää mustatorvisienillä) ja projekti on melkoisen haastava, sillä syömme kalaa pari kertaa viikossa. Vaikka haukea kuinka repii pakastimeen, ei se vaan meinaa täyttyä. Sinänsä on toki todettava, että järvillä ja joilla melskatessa sentään tekee jotain mielekästä, toisin kuin netissä pyöriessä. Hetkittäin, varsinkin silloin kun liikkuu samalla joella jossa suku on viimeiset 500 vuotta salakalastanut, tuntee jopa olevansa osa jotain itseään suurempaa kokonaisuutta, suurta sukupolvien katkeamatonta ketjua. Siellä on äijät hurstihousut jalassa reuhtonut pusikoissa, pyytäneet kalaa, naineet sukulaisiaan ristiin ja tehneet sahtia. Miten herkkää! Rotumuisti pumppaa alitajunnan uumenista miehekkäitä tuntemuksia ja kovasti ylpeänä sitä usein raahautuu kotiin likaisena ja pahalta haisevana, pussillinen limaisia haukia kainalossa. Merkillistä kyllä, nykyajan emäntäväki ei tunnu olevan saavutuksesta lainkaan niin vaikuttunut kuin naiset ennen vanhaan olivat. Mihin on kadonnut arvostus metsästäjä-keräilijä -kulttuuria kohtaan??

Leijonanosan ajastani on kuitenkin vienyt viihde-elektroniikka, edellämainittu netti ehkä suurimman osan. Hyvänä kakkosena tulee kuitenkin televisio, olenkin kuluneena keväänä tehnyt telkkarin katselusta suoranaista taidetta, loppuun asti hiottua ja täydellisesti optimoitua toimintaa. Onnistunut telkkarinkatselusuoritus syntyy seuraavista elementeistä:

1. Pitää tietenkin olla telkkari, mitä isompi, sen parempi. Elämän laatu aika tarkkaan korreloi televison tuumamäärän kanssa. LCD -telkkari on hyvä vaihtoehto, mutta itse fanitan projektiotelkkaria, kuva on jotenkin pehmeämpi. Plasmaa emme suosittele edes vihamiehille. Kuvaputkitelevisiossa kuvan laatu on hyvä, mutta muuten se on aika tylsä valinta, olkoonkin että vain vain vanhoista kunnon kuvaputkitoosista kuuluu se viehättävä pierua muistuttava ääni avatessa.

2. Tallentava digiboksi, mieluusti tietenkin Topfield, johon on lisäksi asennettu parhaimmat apuohjelmat. Niiden avulla tallentaminen on helppoa. Topfield tallentaa uskollisesti kymmeniä tuntia ohjelmaa joka viikko.

3. Edellämainittujen teknisten vimpaimien lisäksi tarvitaan pehmeä matto sekä kaljaa jääkaappiin.

Katselukimara alkaa sillä, että olutpullo kädessä asettaudutaan pehmeälle matolle makoilemaan, avatusta ikkunasta raikas tuulenviri tuo raikkaan henkäyksen, saattaapa etäinen linnunlaulukin jostain kuulua. Mutta eipä kuuluu kauaa, sillä kohta jo 6 kaiutinta puskee melua pihalle, peittäen häiriöäänet alleen. Tallennetuista ohjelmista on helppo käden käänteessä hyppiä mainokset yli, ja myös tylsät kohdat voi katsoa pikakelauksella. Itse asiassa esim. CSI Miamin voi katsoa melkein kokonaan pikakelauksella, on se niin säälittävä ohjelma. Hermeettisesti keskittymällä ja reippaasti pikakelaamalla voi yhden tunnin aikana katsoa helposti kolmenkin tunnin edestä tavaraa. Mikä uskomaton ajansäästö! Näkee enemmän ohjelmia samassa ajassa, miten sitä ennen vanhaan pärjättinkään ennen Topfieldiä?

Kun on kolmekin tuntia maannut lattialla ja katsellut pikakelauksella ison läjän ohjelmia, onkin päässä jo veikeä tunne. Otsaa kivistää, sarveiskalvot välkkyvät ja kalja närästää mahaa. Tuntee olleensa töissä, tehneensä jotain tosissaan. Tällaisen setin jälkeen onkin hyvä ryömiä nukkumaan ja herätä taas seuraavana päivänä katselemaan telkkaria.