elämän monimuotoisuudesta

Olin vielä pari viikkoa sitten varma, ettei listamummoa pahempaa olekaan. Mutta eikös mitä, nyt on löytynyt todellinen killerimummo! Killerimummo astui kirjastoon yksi aamu ja käveli vakain askelin tiskille. Sitten se väräjävällä äänellä ja jollain epämääräisellä karjalan murteella sanoi, että "mie haluaisin hyvän kirjan". Olin ihan että wtf, työkaverikin pakeni nauruaan pidätellen takavasemmalle. Hetken tuumin, että pitäisikö mummolle pistää Proustia pakettiin vai John Irvingiäkö suosittelisin, mutta sitten kuitenkin päädyin esittelemään jotain Enni Mustosta. Yllättäen mummolta alkoikin löytymään lisää tiukkoja kriteerejä hyvälle kirjalle. Piti olla isokokoista pränttiä ja paljon dialogia, ettei käy raskaaksi lukeminen. Olin jo vaipumassa paniikkiin kun muistin onnekseni Laila Hirvisaaren (ex-Hietamies). Hietamies on kirjoittanut jotain miljoona kirjaa, joten niitä on aina paikalla. Pistin parit hietamiehet mummin kätöseen ja tämä poistui iloisena taholleen, kuten minäkin. Illalla nukkumaan mennessä verkkokalvoilla vieläkin mummot vaan vaappui vakain askelin kohti tiskiä, josta ei päässyt pakenemaan mihinkään, sen yön uni jäi kovin rauhattomaksi.

Hietamiehen maskuliininen kääntöpuoli on tietenkin Päätalo, vanhojen miesten ykkössuosikki. Minä kun itse inhoan Kallen kirjoitustyyliä ja arvomaailmaa, niin olen aina ihan helisemässä pappojen kanssa. Sitä vaan koettaa vetää hillittyä hymyä tai ainakin iloista ilmettä naamalle papan kysellessä, että "onkos se juuri tämä kirja se kirja jossa Kalle tulee etelään jne". Siinä sitten vain hymisen ja mumisen jotain sekavaa, mutta onneksi papat ei tunnu pistävän pahakseen ammattitaidottomuuttani. Varmaan mielessään miettivät, että siinä on taas yksi tyyppi, joka ei erota justeeria moottorisahasta. Jos Kalle vielä eläisi, niin pätkisi tuollaisen pitkätukkahipin hetkessä.

Aika hämmentävän spektaakkelin esitti myös eräs vanhempi historiasta kiinnostunut herrasmies. Aluksi hän ihan normaalisti kysyi, että onko se ja se kirja paikalla. Kyseinen Karjala-kirja löytyikin hyllystä, ja jätin miekkosen sitä silmäilemään. Hetken päästä tyyppi tölmää tiskille ja iskee avatun kirjan eteeni ja osoittaa sitä sormellaan. Olin (taas kerran) aivan wtf, koetin epätoivoisesti miettiä, että mitä mies haluaa? Pitäisikö minun lukea sen sormella osoittamaa tekstiä ehkä ääneen, vai mistä on kyse? Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen kysyin, että haluaako hän lainata kirjan? Äijä mumisi jotain epäselvää ja osoitti vaan sormellaan kirjaa. Seuraavaksi kysyin, että haluaako hän sivusta ehkä kopion? Vastaukseksi saamani epäselvä mumina kuulosti edelleen kieltävältä, ja oli pakko mennä suoraan asiaan: Kysyin mieheltä melko yksiselitteisesti, että "mitä te oikein haluatte?" Tämä osoittautui juurikin oikeaksi menetelmäksi, kaveri sai lopulta artikuloitua, että hän oli kiinnostunut sormensa alta löytyvästä alaviitteestä. Tämän jälkeen olikin jo lasten leikkiä ohjata asiakas työkaverin niskoille, hän pääsi etsimään kyseistä alaviitettä tietokannoista.

Kysyn vaan, että miksi ihmeessä kirjastossa asioi niin vähän hyvännäköisiä opiskelijaneitosia lainaamassa filosofiakirjoja?? Missä ovat minihameet, saappaat ja älyllinen henkevä keskustelu?? Mieluusti juoksisin hyllystä hakemaan Gadamerin opuksia naisille ja vaihtaisin muutaman korkealentoisen ajatuksen, jos joku vaan olisi kiinnostunut. Mutta ei, työni sivistyksen kehdossa on pikemminkin kasvattanut taitoani ns. suomalaisen smalltalkin eli sääkeskustelun parissa. Keskustelen tätä nykyä sujuvasti pohjaveden korkeudesta, Ruotsin tulvista ja tihkusateen kastelevuudesta sekä lumettoman joulun riskistä.

Loputon on siis se ihmiselämän monimuotoisuus, joka kirjastontädin silmien edessä mataa ja valuu. Vastapainona tälle kaikelle myös tavat tehdä itsestään idiootti asiakkaiden silmissä ovat yhtä lailla loputtomat ja monimuotoiset. Viime aikojen muutamat surullisimmat tapaukset esitellään seuraavassa itseruoskinnassa. Yksi täti lainasi jotain erikoislevyä, joka oli harvoin käytetyssä kotelotyypissä. Enpä sitten osannut poistaa koteloa levyn päältä ja aikani tunattuani täti tarttui suojaan itse ja kädestä pitäen näytti, miten homma hoituu. Joitakin päiviä myöhemmin olin hyllyttämässä nuorten sarjiksia, enkä millään löytänyt paikkaa Kamut -sarjakuvalle. Lopulta olin laittamassa sitä sekalaisten sarjisten laatikkoon, kun tölmäilyäni sivusta seurannut nainen sanoi, että "laita se tänne muiden Kamujen joukkoon, niin löytyy helpommin". Siipi maassa valuin takaisin tiskille. Mutta eipä aikaakaan, kun toinen asiakas lisäsi vettä myllyyn. Silmät onnesta loistaen tyyppi kiikutti tiskille kirjaa ja ihan tohkeissaan hölisi, että "löysin Orhan Pamukin uuden kirjan hyllystä". Olin vaan että Kiva kiva, hyvä että on kivaa ja pyörittelin silmiäni. Kuka ihmeen Orhan Pamuk, joku bulgarialainen b-luokan dekkarikirjailijako? Hetken päästä kuitenkin etäiset kellot alkoivat soimaan päässäni ja muistin, että kyseinen herra Pamuk taisi olla uusin Nobel-kirjailija. Siis sen lisäksi että en osaa mitään, olen vielä tyhmäkin.

Näin reippaisiin tunnelmiin onkin hyvä päättää tällä erää tähän.