kansansivistystyö

Kuuden päivän pesti päättyi, mikä oli varmaan parasta kaikkien kannalta. Onnistuin saamaan tänään aikaan kaksi skandaalia, sekä kirjastossa että laajemmissa kulttuuriympäristöissä.

Olen aina tiskivuorojen välissä koettanut luetteloida ja ihmettelin, että onpa homma helppoa ja nopeaa. Kirjapinot pienenevät silmissä. Mutta sitten tänä aamuna sain kuulla, että olin tehnyt kaiken päin helvettiä, luetteloinut kirjat ihan väärin! Fiilis uutisen kuullessani oli samaa luokkaa kuin Pauluksella Stalingradissa hänen kuullessaan romanialaisten linjojen pettäneen. Sinänsä homma meni kuitenkin hyvin, että ehdin käyttämään loppupäivän tappioiden minimoimiseen. Joka tapauksessa tuli aiheutettua ylimääräistä vaivaa muille. Mä olen tosi sori, kaverit! Olisi pitänyt tajuta jonkin menevän pieleen siinä vaiheessa, kun homma tuntui helpolta.

Ollessani vielä aivan sekaisin dramaattisista uutisista, soitti kirjastoon joku kulttuuritäti, joka selitti aivan tohkeissaan jotain sekavaa. Jossain lehdessä oli ollut jotain paikallista? teatteria arvosteleva juttu, johon soittaja nyt laati täpinöissään vastinetta. Hän tahtoi selvyyden siihen, että oliko Sininen Uni –teoksen alkuperäinen nimi jokin toinen. Nopeasti koetin googlettaa ja tulin siihen tulokseen, että näin taitaa olla. Soittaja tuntui tyytyväiseltä ja varmaan kirjoittaa nyt lehteen, että kirjastonhoitajankin mukaan asia on näin ja näin. Eipä siinä mitään muuten, mutta taisin vaan katsoa väärin. Tod. näk parin päivän päästä kulttuuritäti haastaa kirjaston oikeuteen väärästä informaatiosta.

Ai niin, lisäksi eilen taisin mättää palutuskirjoja pari kertaa väärään laatikkoon, sivukirjaston kirjat meni kirjastoautolle. Hyvin tehty, joka paikassa kiroillaan mua!

Kirjoituksistani joku voi mahdollisesti saada sen käsityksen, että kirjaston henkilökunta saattaa tehdä satunnaisesti virheitä. Näinhän asia ei oikeasti tietenkään ole, lähtökohtaisesti me emme tee virheitä. Koneet tekee virheitä ja ennenkaikkea asiakkaat tekee virheitä ja säheltää. Siis ihan oikeasti, ei se ole meidän syy, että kirjastossa on kirjat hukassa. Annan esimerkin. Tänään haimme asiakkaalle erästä nuottia. Annoin selailtavaksi yhden kirjan ja palasin vielä koneelle tarkastamaan hakuni. Kun palasin asiakkaan luo, ei nuottikirjaa ollut missään. Kysyin, missä kirja on, ja asiakas otti sen ihan pokkana hyllystä, oli vaan tuikannut sen ensimmäiseen vapaaseen rakoon.

Kirjasto olisi mahtava paikka ilman asiakkaita! Ajatelkaa, viivasuoria kirjarivistöjä tarkasti aakkostettuina, ei epäjärjestystä, ei mölyä. Mikä esteettinen näky, mikä tiedon organisaation juhla! Mutta mikä onkaan todellisuus? Kirjasto on varmaan ainoa työpaikka maailmassa, jossa joka päivä joutuu todistamaan oman työnsä tuhoutumisen. Heti kun ovi aamulla aukeaa, niin barbaarit vyöryy sisään häiriköimään. Lapset räjäyttää elokuvahyllyn ja aikuiset sotkee aakkosjärjestyksen muualla ja kuljettelee kirjoja minne sattuu. Me kirjastontädit olemme uutteria ja pyyteettömiä työmuurahaisia, jotka joka aamu kansansivistysaatteen jalo palo rintaamme lämmittäen järjestämme kirjaston kuntoon. Ja sitten koko päivän joudumme sydän verta valuen seuraamaan, kun työmme tulokset raastetaan turmioon. Mikä tuska, mikä eksistentiaalinen ahdistus, ei ihme että kirjastontädit yleisesti lukevat Schopenhauerin filosofiaa ja pohtivat kahvitauolla Spenglerin pessimististä sivilisaationäkemystä.

Entä kävikö tänään ketään outoa tyyppiä?? No kyllä! Päätämme tämänkertaisen tilityksen tähän viehättävään pikkutarinaan. Sisään marssi tyyppi sadehousut jalassa, tai lähinnä ne näytti kahluuhousuilta. Se tuli tiskille ja rupesi selittään kovalla äänellä ja kovaan vauhtiin, että hänellä ei ole korttia mukana, mutta eikös paperikortilla saa lainattua? Työkaveri kysyi, että mistäköhän paperikortista nyt keskustellaan? Äijä rupesi selittämään, mikäli oikein tajusin, että sellaisella kun aku ankassakin lainataan! Kuningasselitys, äijä vetosi aku ankkaan! Olikin varsin sopivaa, että kun työkaveri ovelasti ohjasi tyypin mun puheille, halusi se nimenomaan lainata Aku Ankan taskukirjan. Voi tätä kansansivistyön arkea!