ADHD

Liki kuukauden loma on ohi ja työt kirjastossa alkoivat maanantaina. Sunnuntai-iltana rupesi jännittämään. Yöllä näin pahaa painajaista. Olin joutunut opettajan sijaiseksi yläasteelle. Kaikki meni alusta alkaen pieleen, olin heti aamulla mennyt väärälle koululle. Ja sitä rataa meni koko uni. Aamulla heräsin hiestä märkänä ja ikionnellisena siitä, että olin lähdössä töihin kirjastoon, enkä kouluun.

Maanantai oli siltikin osillaan aika tyrni paukku, koko pitäjä tahtoi lainata kesälukemistoa. Palautustiskillä pinot kasvoivat korkeutta ja lainauksessa jonot pitenivät. Tuon ruljanssin jälkeen tämä päivä olikin varsin unelias, sitä suorastaan piristi kaksi välikohtausta. Joku onnellinen äiti tuli kirjastoonsa oman adhd-aarteensa kanssa. Aikansa kirjastossa kilpaa juostuaan lapsi tuli äitinsä kanssa tiskille, ja halusi osallistua lainaustapahtumaan. Äidin annettua lapselle kirjastokortin sedälle ojennettavaksi, työnsi tämä luomakunnan helmi kortin suuhunsa! Miten suloista. Revin sitten korttia lapsen suusta, olipa hääviä käsitellä limaista läpyskää.

Seuraavaksi sisään marssikin sitten isompi pesua äitinsä seurassa. Mölyävä lauma siirtyi lastenosastolle, mutta eipä aikaakaan, kun tiskin takaa kuului vienolla äänellä "missä täällä on barbapapoja". Eipä auttanut muu kuin lähteä barbapapoja metsästämään. Lapset ja äiti pääsivät kuittailemaan, kun amatöörimäisesti sekoitin Babarin ja Barbapapan keskenään (mitä kertookaan lastenkirjallisuuden tasosta noin typerät nimet). Pitkällisen etsimisen jälkeen barbapapat jäi löytymättä ja pääsin luikkimaanturvaan takaisin tiskin taakse. Mutta eipä aikaakaan, kun kaksi lapsosta kyllästyi kirjojen katseluun ja tuli jututtumaan kirjastontätejä. Onnistuin aluksi pakoilemaan tilannetta, mutta lopulta oli pakko repiä se teennäinen hymy naamalle ja alkaa vastailemaan.

Keskustelumme meni jotenkin näin:

Nuorempi Keijoannikki: "Miksi toi laatikko (epäselviä sanoja) ääntä, ja (epäselviä sanoja)
Minä: Nyt en kyllä aivan tajunnut....
Vanhempi Keijoannikki: Miksi täällä on näin paljon tietokoneita?
Minä: Koska ihmiset hakevat tietoa netistä
Vanhempi Keijoannikki: Miksi?
Minä: Tuota..., siksi koska he tarvitsevat tietoa, ja ja ...
Toinen kirjastontäti: Lisäksi ihmiset käyttävät sähköpostia
Vanhempi Keijoannikki: Miksi?
Minä: Siis mitä miksi??
Nuorempi Keijoannikki: Miksi (epäselviä sanoja, lisää epäselvää mutinaa ja jokellusta) setä (ja vielä lopuksi jotain todella epäselvää)
Minä: Anteeksi, mutta en todellakaan nyt tajunnut...

Tässä vaiheessa episodia sivusta onnellisesti hymyillen seurannut äiti päätti onneksi kutsua karitsaisensa luokseen ja lähteä kotiin.

Lopuksi tahdon herättää vakavaa keskustelua lasten ja nuorten sarjakuvaharrastuksen tilasta. Ennen vanhaan eli silloin kuin asuin helvetin perslävessä (siis ikaalisissa), oli kirjastoauton vierailu viikon kohokohta. Sarjakuvahyllyt notkuivat laadukkaita ranskalaisia taidesarjakuvia, joita polvenkorkuisesta eteenpäin luimme. Mutta nykyään Comesit pölyttyy hyllyssä, lapset lukee jotain säälittäviä mangasarjakuvia. Eikä edes mitään genrensä klassikoita, vaan ihan tusinatavaraa. Semmosesta roskasta jaksetaan raaputtaa jopa hankintapyyntöjä. Väitänkin, että moisen laaduttoman schaissen lukeminen ei annakaan eväitä paljon pitempien kirjallisten hengentuotteiden väsäämiseen.