Kolmas silmä puhkeaa

Voisi muutteeksi kuvailla, millaista on olla miesjohtajana kirjastossa. Kävi niin ikävästi/mukavasti, että olen nämä viimeiset päiväni pomon sijaisena. En Ison Pomon, vaan pienemmän pomon, mutta pomon yhtäkaikki. Millaisia suuria strategisia linjauksia pääsenkään tekemään, miten kaikilla eri tavoin pääsenkään hyödyntämään laajaa sivistyneisyyttäni, päässen samalla kohoamaan kirjastorahvaan yläpuolelle? Katsotaanpa.

Aamuni alkoi myöhästymisellä, oli jäänyt eväät kotiin ja ne piti juosta lähikaupasta. Sitten juoksujalkaa hyllyttämään, ei puhettakaan, että olisi varaa jäädä toimistoon notkumaan. Sosiaalinen kontrolli toimii alati, jos sluibailee, tulee pitkiä katseita ja kuiskuttelua. Siispä ensinnä levyt ojennukseen ja sitten kirjoja laittamaan. Samalla tavalla muiden kanssa piti kynsinauhat riekaleina ahtaa kirjoja ennestään täpötäysiin hyllyihin. Tosiasiassa tämä on ihan tietoinen valinta, vaalin huolella luokkavalppaan kirjastomiehen imagoani ja kaveeraan myös virkailijoiden kanssa, jotta en vaan leimautuisi johtajaksi. Tietenkin vastavuoroisesti johtajien toimistossa puistelen päätäni työntekijöille, jotta en leimaantuisi työläisten potentiaalisesti vallankumoukselliseen joukkoon kuuluvaksi.

Asiakkaiden rynnättyä sisään sain tehdä takahuoneessa tärkeitä johtajanpäätöksiä ehkä viisi minuuttia, kun minua jo kaivattiin salin puolelle. Täti kirjoitti mailia, ja yht'äkkiä kursori oli muuttunut kummalliseksi ja lakannut toimimasta. Saavuin paikalle asiaankuuluvan huolestunut ilme naamalle ja perehdyin ongelmaan. Tuijotin ruutua noin kaksi sekuntia, painoin yhtä nappia ja taas sai Lyyti alkaa kirjoittamaan! Itsetyytyväisyyttä loistaen poistuin takavasemmalle. Olin juuri ehtinyt syventymään johonkin erittäin tärkeään asiaan, kun viereisestä huoneesta kuului kiljahdus. "Täällä on jokin kamala karvainen mato!" Tuolini singahti takaseinään kiirehtiessäni paikalle. Kyllä, lattialla möngersi ainakin sentin mittainen toukka! Mikä peto! Hetkeäkään empimättä tempaisin paperinpalan ja nitistin inhan otuksen. Välähdyksenomaisesti mieleeni tuli Tarzan -kirjat, joissa sankari säännöllisesti painii leijonien kanssa pelastaen neitokaisia pulasta. Tarzanista tuntui varmaan samalta kuin minusta.

Tuskin sain pyllyni takaisin penkkiin kun taas jo mentiin. Tällä kertaa piti kantaa kasa kirjoja paikasta toiseen, ja miesjohtaja pääsi näyttämään osaamistaan. Erittäin taitavasti nostin (tietenkin selällä) kirjalaatikot syliini ja kannoin ne oikeisiin paikkoihin. Seuraavaksi olikin aika lepuuttaa lihaksia ja ratkaista hankala ongelma. Asiakas halusi korvata kadottamansa aineiston, ja minun piti päättää korvaushinta. Visaista kysymystä joka suunnalta pohdittuani päädyin siihen tulokseen, että asiakas on kirjastolle 10 euroa velkaa, ei senttiäkään enempää tai vähempää. Päivän päätteeksi minut vielä pyydettiin toimistosta salin puolelle ajamaan lapset pois koneilta näiden vuoron päätyttyä. Kunnon kirjastomörkönä tein työtä käskettyä, ja nuoriso häipyi tulenväkenä pihamaalle.

Mitä siis voimme päätellä miehen roolista johtajana ja kirjastossa ylipäätään? Mies on selvästi aivan välttämätön osa toimivaa kirjastokokonaisuutta. Kuka muuten A) pelastaisi naiset petojen kynsistä B) tekisi vaikeita päätöksiä ja C) pelottelisi lapset tiehensä? Tietenkin joku ilkeämielinen voisi väittää, että vahtimestari tekisi vastaavat hommat paremmin ja halvemmalla, mutta mehän emme moiseen alhaiseen ajatteluun sorru! Ei tämmöisistä ongelmista selvitä ilman yli kymmenvuotista (ja edelleen jatkuvaa) akateemista koulu-uraa. Ei ole mennyt hukkaan yhteiskunnan minuun sijoittamat veroeurot.

Asiaan. Olen minä tehnyt jotain oikeitakin hommia tänään, tai itseasiassa olen tehnyt niitä nyt jo pari päivää sekä töissä että näin himassa oluen seurassa. Eli BTJ:n läpyskää on luettu ja tehty ankarasti töitä. Tämä on nyt se Suuri Kesänumero, seuraava tarjouslehti tulee vasta syksyllä. Pääsen/joudun tekemään sekä musapuolen hankinnat että kaiken muunkin aikuisten aineiston. Homma on ollut pahempi kuin osasin ajatella, sillä läpikäytävää matskua on todella paljon. Lisäksi uusien kirjojen seassa on uusintapainoksia, joten joudun tarkastamaan melkein jokaikisen kirjan tiedot koneelta. Pitää katsoa ensinnä, että onko teosta meillä. Sitten jos ei ole, aletaan miettimään, että pitäisikö se tilata, ja kuinka monta kappaletta. Joissakin kirjoissa pitää katsoa, että miten tekijän muut kirjat ovat liikkuneet. Toisissa pitää miettiä, että onko tästä aiheesta jo ennestään kirjoja riittävästi. Pitää miettiä sitä, että mikä kiinnostaa kansaa ja toisaalta sitä, että mitä meidän kansansivistysideologiamme velvoittaa. Kokenut kirjastontäti osaisi tehdä päätökset helposti, itselle tämä on vielä hidasta tuskailua.

Sitä en vaan väsy ihmettelemään, että miten monin eri tavoin ihmiset todellisuuden hahmottavat. Oma maailmankatsomus on liberaalikristillinen, ja siitä tarkastellen monet erilaiset aatteet ja ideat vaikuttavat kauhealta hörhöilyltä. Oman maailmankuvan ja ennakkoasenteiden ei saisi antaa liiaksi määrittää hankintapäätöksiä, mutta joku roti silti pitää olla. Tässä muutamat esimerkit tästä kesän tarjouslehdestä.

Hullu Poro -kustantamo tarjoilee kätilön muistelmia. Sinänsä aiheena mielenkiintoinen, sijoittuu Lappiin ja tuossa puhutaan jotain Jumalan puoleen kääntymisestäkin, voisi siis kiinnostaa mummoja. Mutta hetkinen, esittelyteksti jatkuu: Kirjassa kerrotaan myös kuinka Iris häätää kummituksia, näkee uuden työpaikan, rukoilee parannusta alkoholismiin, tilaa säitä ja antaa neuvoja erilaisiin elämäntilanteisiin. Häätää kummituksia ja tilaa säitä. Ihan kiva. Mutta ei minun kirjastossani!

Seuraavaksi Doreen Virtuen Kristallilapset -teos. Annetaanpa esitteen puhua meille: Kristallilapset ovat uuden sukupolven selvänäköisiä ja herkkiä lapsia, jotka ovat syntyneet maaplaneetalle indigolasten jälkeen. Heitä on vastasyntyneistä noin 10 vuoden ikäisiin lapsiin, jotka kuuluvat ns. ensimmäiseen aaltoon. Kristallilapsilta puuttuu indigolasten tummempi puoli. Kristallilapset ovat sekä sisäisesti että ulkoisesti kauniita, yksi katse heidän silmistään kertoo jumalallisesta rakkaudesta. Heidän auransa ovat kirkkaat jne jne. Minulle tuo teksti menisi täydestä jonkun keskinkertaisen fantasiaromaanin esittelytekstinä. Minkälaisia lapsia tuollaisessa ympäristössä mahtaa varttua? Kun seinältä tippuu taulu kesken iltapäiväyrttiteen, huudahtaa äiti onnessaan, että "Meidän homopetterillä on psykokineettisiä kykyjä, sille on puhkeamassa kolmas silmä yhtä aikaa maitohampaiden kanssa! Tuo on lapselle varmasti yhtä tervehenkinen asennoituminen kuin mitä on niillä äärikristityillä, jotka pistävät lapsensa saarnaamaan ja profetoimaan.

Kaikenlaista numerologian käsikirjaa on lisäksi tarjolla, mutta katsotaanpa seuraavaksi uskontoluokkaa, mitä kivaa ja sivistävää siellä on tarjolla. Oitis pomppaa silmille kirja nimeltä Luomiskoodi, jossa puhutaan salaisesta juutalaisesta perimätiedosta ja supersalaisista koodeista, joita Raamattu tekijän mukaan on täynnään. Ilmeisesti Raamattu itsessään ei ole vielä riittävän monitulkintainen, pitää etsiä salakoodit samaan soppaan. Lisäksi kristityille on tarjolla John Bevereä esittelemässä kunnioituksen hengellisen lakia, uskonsanalainen menestysteologia haisee vahvasti. Antti Kylliäisen Kaikki pääsevät taivaaseen -kirjan uuden painoksen tilaan kahdesta syystä. Ensinnäkin se ärsyttää tiettyä asiakassegmenttiä ja toisekseen symppaan Kylliäistä, oltiin samaan aikaan netmissionissa kirjoittamassa. En tiedä kumpi oli helluntailaisten mielestä suurempi saatana. Lisäksi adventistien kirjoja oli paljon tarjolla, niin Ellen G. Whitea kuin suomalaisiakin saarnamiehiä. Tällä kertaa jäi tilaamatta nekin. Tilaan sitten Raamatun ajan keittokirjan, ehkä se lohduttaa.

Ja lopuksi pienet skandaalinpoikaset tapetille. Tilattavaksi tarjotaan myös Jussi Halla-ahon kirjoituksia uppoavasta lännestä -teosta. Ajattelin tehdä skandaalimaisen tempun ja pistää huomenna tilauksen vetämään. On se vähän niin, että jos kerta Hirsi Alin -kirjoja on valikoimissa, niin yhtä lailla sinne kuuluu sitten Halla-ahot. En tiedä mitä on liikkunut BTJ:n ihmisten päässä, kun yhteiskuntaluokan tarjonta on muutenkin vähän yllättävää. Löytyy samalta sivulta sekä Marja Leena Lempisen kielivapauskirja, että Walter Laquerin maahanmuuttoa tarkasteleva Euroopan viimeiset päivät -teos.

Paras silti loppuun, sarjakuvaosastolla on tarjolla Definitive Wolverine -kokoelma. Tuon kohdalla paidan tilausnappia pitkään ja hartaasti!

Louder than war

Katselin noita saamiani kommentteja pitkästä aikaa, siellä viehättävät blondit kehuvat kirjoituksiani, kiitos vaan! On kuulemma mukava saada miesnäkökulmaa asioihin ja niin päin pois. Minä olen tietenkin aivan pähkinöinä, naisten kehun voimalla mies tekee mitä herooisimpia tekoja, kirjoittaa vaikka kaksi blogijuttua perätysten. Selvästi nämäkin naiset ovat tarkkasilmäisinä tajunneet, että miehen pitää aina todistella jotain. Pitää todistaa olevansa voimamies, tietomies tai naistenmies, mieluusti näitä kaikkia yhtä aikaa. Töissäkin tädit häikäilemättä kannattaa mulla raskaat kirjakassit, koska tietävät mun palavan innosta päästä esittelemään ns. hauiksia. Ja minähän kannan, silmät pullistelevat päässä mutta kassit liikkuvat rivakasti! Sama trendi havaittavissa tietopuolella. Meitsi istuu tärkeän näköisenä infokoneella ja tädit ohjaavat sinne kaikki outoja tai vaikeita kyselevät, tai muuten vaan oudot. On se niin mahtavaa päästä pätemään googletustaidoillaan!

Pestiä on jäljellä enää reilu viikko, mutta sitäkin tiukempaa menoa on tiedossa. Pääsen opettamaan yhdelle harjoittelijalle tiedonhakua ja toiselle opastan koko kirjastobisneksen alusta alkaen. Lisäksi tilaan taloon kaikki romaanit, tietokirjat ja levyt, seuraava tilaus on vasta elokuussa. Hankintapolitiikassa koen kevään mittaan aidosti onnistuneeni. Olen käyttänyt suhteessa liikaa rahaa, mutta toisaalta taloon on tilattu kolmisen sataa levyä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta onnistuneita hankintoja jokaikinen. Neil Youngeja tilasin kahdeksan levyä, ja kaikki meni heti lainaan. Osa kamasta suorastaan revitään käsistä. On upea tunne hankkia populaarimusiikin klassikoita ja nähdä sitten eri ikäisten ja -näköisten ihmisten kiikuttavan niitä kotiinsa.

Kaksi ryhmää on yli muiden. Meillä käy paljon mukavia poikia, jotka ei pelaa ihan samassa joukkueessa kuin muut. Musiikista ne kuitenkin kaikki pitävät. Osa tykkää iskelmästä, Anneli Mattilat ja Annika Eklundit ovat kova sana, niistä kohistaan levylaarin ääressä. Toiset pojat taas tykkää metallista, Cannibal corpset ja Sepulturat ovat kova juttu. Ja minä tykkään kaikesta. Olen innostunut pestin myötä mm. Veikko Lavista, ja Tea Hiillostetta olen kehunut kilvan poikain kanssa. Tea on ihqu! Etnopopin puolelta on löytynyt uusia hyviä tuttavuuksia, afrikkalainen groove eritoten on yllättänyt. Ehkä tyytyväisin olen kuitenkin siihen, että vanhoja klassisia soul -levyjä olen saanut hankittua kymmeniä. Al Green, Marvin Gaye, Temptations ja monet muut hyvät artistit kuuluvat nyt kirjastomme repertuaariin.

Ainoastaan klassinen musiikki on jäänyt vähän lapsipuolen asemaan. On vaikea ostaa, kun ei tiedä skenestä mitään. Lisäksi BTJ:n jutut on aika epäilyttäviä. Ne tuntuvat hehkuttavan artisteja ja levyjä, joista ei lainaava yleisö oikein innostu. Seuraava tarina on tosi, joskin yhdistelmä kahdesta eri BTJ:n tarjouslehdestä. Eli lehden alussa on esiteltynä klassinen musiikki. Melkein levystä kuin levystä on vähintäänkin palstallinen juttua, kaikkia hehkutetaan, miten trumpetit soivatkin puhtaasti ja miten säveltäjä onkin päässyt jälleen kerran uskomattomiin, kuumottaviin sfääreihin. Vielä maailmanmusiikin kohdalla juttua piisaa, uiguurien kurkkulaulu kirvoittaa aina kehut, ja vielä jos mukana on hevosenpääsellon soittoa, niin ylisanoja ei säästellä. Rock-musiikkia luonnehditaan enää niukasti (paitsi jos kyseessä on taiderokki tai vihaisten militanttilepsojen kahvilakeskusteluista miksattu äänikollaasi). Kun päästään viihdemusiikkiin, ovat sanat todella tiukassa. Pohjat veti Jope Ruonansuu. Jope-paran uutta levyä luonnehdittiin näin: Jope Ruonansuun kansan parissa suosittua musiikkia. Mikä elitismi, mikä ylenkatse, Antti Nylen olisi ylpeä!

BTJ:n väellä, terveiset vaan sinne jos juttuja luette, ei aina tunnu olevan kovin tarkkaa käsitystä kansamme syvien rivien mielenliikkeistä. Toisaalta ne tarjoilee jotain Harri Veijosen psykedeliapläjäyksiä ja toisaalta jotain hevosenpääselloilua. Ei kansalaisia tuollaiset kiinnosta, ne halajavat traktorikirjoja! Traktorimies kävi tänään hehkuttamassa mulle ja erityisesti yhdelle harjoittelijalle, miten loistava kirja hänen pyynnöstään kirjastoon oli hankittu. Näytteli oikein kuvia, katsokaa nyt tuotakin kun tuossa kuvassa Massey-fergusonin keksijä istuu traktorissaan. Pahoitteli vielä perään sitä, että miten tällainen helmi on pistetty nuorten puolelle, nämä kun ovat asioita jotka kiinnostavat vauvasta vaariin. Lopuksi vielä jätti hankintapyynnön yhdestä uudesta traktorikirjasta. Kiikutin sen jo pomon pöydälle, mutta tajusin kotimatkalla, että minähän teen itse seuraavan tilauksen. Taidankin jättää kaikki povausoppaat, tähtikartat sekä kaikki aikamedian tuotteet tilaamatta, ja vedättää koko rahalla tarktorikirjoja. On siinä äijä ihmeissään, kun hyllyt pullistelee massikoita ja valmetteja.

Traktorimies on hyvä esimerkki siitäkin, että työssä ei enää tapahdu paljoakaan uusia asioita. Samat naamat pyörii, samat outoudet päivästä toiseen. On abba-rouvaa, elvis-siskoja, laulumiestä, ovesta lappaa sisään yhtenään porukkaa, jolla ei ole kaikki muumit laaksossa. Pitää tapahtua jotain todella erikoista tai ärsyttävää, jotta mielenkiinto heräisi. Tänään ärsyttävyydestä huolehtivat afgaanipojat. Saman ikäisistä supisuomalaisistakin pojista osa on varsin ärsyttäviä ja äänekkäitä spedejä. Jostain syystä liki kaikki kirjastossa asioivat afgaanipojat ovat todella raivostuttavia pikku penteleitä, jotka tuntuvat halveksivan erityisesti naisia. Pikkujätkät paskat nakkaavat siitä, mitä joku naispuolinen täti sanoo, ja lisäksi ne huutelevat törkeyksiä nuorille tytöille. Ovat niin olevinaan miehiä. Ilmeisesti kyseessä on jokin kulttuurinen piirre, jonka yhteiskuntarauhaa rikastavaa merkitystä en aivan hahmota. Heitin ne pihalle pariin kertaan, mutta en usko sen vaikuttavan mitään, sama infernaalinen helvetinpeli jatkuu huomennakin.

Mietin muuten hyvän tovin, että uskallanko moista ääneen lausua. Olen huolella monta vuotta rakentanut herkän ja empaattisen humanistimiehen imagoa, tuonut esiin anarkoekofeministiä ideaalejani ja ties mitä. Nyt sitten paljastunkin inhaksi razzistiksi! Eikä tässä vielä kaikki, nyt mennään todella syviin vesiin! Paljastanpa tässä nyt kaljahöyryissä, että äänestin perussuomalaisia EU-vaaleissa, vieläpä Sampo Terhoa! Tosin tein sen siksi, että toivon niiden vaalivoiton havahduttavan järkevämmät puolueet so. vasemmistoliito käymään asiallista keskustelua maahanmuutosta. Lisäksi on puolustuksekseni mainittava, että edelleen näytän militantilta vasemmistojohtajalta. Oltiin yksissä bileissä, missä tyypit polttivat vesipiippua ja hakkasivat bongorumpuja nuotion ääressä. Kipinää lensi taivaalla ja koko tienoo raikasi villejä rytmejä. Sahtia oli, ja välillä kuunneltiin, kun tyypit soitti Pelle Miljoonan luokkatietoisia kappaleita. Iltani kruunasi, kun yksi tyyppi kävi kähisemmässä, että "sä näytät ihan Fidel Castrolta". Olin tietenkin heti juonessa mukana ja iskin kättä olalle, mitäs me vasemmistolaiset maailmanparantajat ja suuret suvaitsijat!

Castroon onkin hyvä päättää tämä tarinointi. Manic street preachers kävi kuubassa keikalla (kyllä, ostin parit bändin levyt kirjastoon) ekana länsimaisena rokkibändinä vallankumouksen jälkeen. Castro tahtoi tulla katsomaan keikkaa kanssa, ja bändin pojat varoittivat ennen keikkaa, että siellä on aika infernaalinen meteli. Tähän Castro totesi "It cannot be louder than war, can it?". Keikan jälkeen Castro myönsi "you were louder than war". Sitä rock-musiikki on parhaimmillaan.

CV-matskua

Työpaikan sosioekonomisista syistä johtuen on ollut kirjoitustaukoa. Tajusin, että välttämättä kaikki työkaverit ei aina omaa samanlaista huumorintajua, ja siksi voi olla viisaampaa olla hiljaa. Yhden jutun ehdin jo poistamaankin, ettei vaan tule pahennusta. Ikävä kyllä en osaa olla aiheuttamatta pahennusta. Kun en kerta blogiin päässyt avautumaan, kirjoitin sitten aamulehden lukijanpalstalle, ja siitäkös sota syntyi. Palautetta tippui viikon verran ja nyt kaiken huipennuksena pieni pätkä kirjoitustani oli lainattu jopa Suomen kuvalehden jyviä & akanoita palstalle. CV-tavaraa! Aion nyt antaa seuraavassa syväluotaavan analyysin tästä tapahtumasarjasta, joka sai minut aiheuttamaan pahennusta puolelle Suomea.

Lähdetään liikkeelle lapsuudesta, vähän freudilaista otetta peliin. Minä olen kotoisin maalta, tai oikeastaan metsästä, itä-ikaalisten synkkien korpien kätköistä. Seutukunnan muut tunnetut henkilöt ovat Pentti Holappa ja Seppo Lehto, mikä kertookin jo paljon. Maalla kaikki ihmiset tiesivät toistensa asiat, tai ainakin meidän perheen asiat. Jo päiväkoti-ikäiset veikeät pikku vesselit osasivat kutsua pikkusisariani hulluiksi uskoviksi. Maalla kytätään kaikkia kulkijoita, kun outo auto liikkuu kylätiellä, kiiruhtavat kaikki ikkunaan ja innokkaimmat jopa puhelimeen. Haimme kaverin kanssa meidän mökiltä polttopuita pari vuotta sitten. Joku uppo-outo rekkakuski oli pysäyttänyt taatani ja kysynyt, että tietääkö hän, millä asioilla nuo kaverit liikkuvat. Naapuritarkkailu siis pelaa, eikä toisten tonteille tosiaankaan mennä. Parhaimmilla on yksityisalue kyltit sadan metrin päässä talosta metsässä, siinä ei sitten paljon joella ongita. Ja hyvä niin, preeria on preeriaa ja siellä eletään omien sääntöjen mukaan.

Mutta kaupunki on minusta eri asia, maaseutu ja kaupunki ovat kaksi erilaista todellisuutta. Kaupungissa vallitsee erilaiset arvot ja elämäntavat. Minä en tiedä, keitä kaikkia ihmisiä asuu samassa rapussa, saati sitten koko talo-yhtiössä. Eikä minua kiinnosta. En tiedä, kuka kävelee meidän kerrostalon pihamaalla, eikä voisi vähempää kiinnostaa. Sielläpähän kävelevät, ei se ole minulta pois, kunhan eivät tee ilkivaltaa. En moikkaile ihmisiä meidän pihamaalla, paitsi jos ne on tuttuja esim. lenkkisaunasta tai talkoista.

Tästä lähtökohdasta minun on hyvin vaikea ymmärtää yhden naapuritalon meininkiä. Siellä äijät istuu päivät pääksytysten pihan reunalla ja hyökkäävät kuin dobermannit heti valittamaan, jos joku outo ihminen kävelee heidän kerrostalonsa pihan poikki. Eikä kyseessä ole mikään pienkerrostalo, vaan ihan kunnon talon roikale. Noin kuukausi sitten meidän Skeidan ollessa yllättäen huollossa, piti töihin mennä bussilla. Niinpä oikaisin kyseisen pihan poikki, kävelin siististi asfaltilla, en huudellut törkeyksiä tai heitellyt karkkipapereita maahan. Ja silti tyypit kävi taas valittaan. Tällä kertaa pysähdyin oikein keskustelemaan ja kuuntelemaan argumentteja.

Tyyppien teesi oli, että toisten kerrostalojen pihoissa kävely on kiellettyä. Absurdi väite, mutta niin ne väitti kivenkovaan. Lisäksi ne ahkerasti vittuili mulle, tyyliin "et sä ole enää lapsi, et sä ole enää lapsi" jne jne minun kysyessäni, että mikä teitä oikein häiritsee minun kävelyssäni. Lopulta tuli esiin sellainenkin argumentti, että "mitä sinä sanoisit, jos me tultasiin kävelemään sun pihamaalle" Tässä vaiheessa mä olin jo aika hämmentynyt ja vihainenkin, ja sanoin, että siitä vaan, ei mua kiinnosta. Tämän jälkeen lopetin keskustelun ja kiltisti kiersin pitemmän lenkin, ehdin sentään bussiin.

Bussissa raivo valtaisi minut. Mielessä kiersi jos jonkinlaiset kostosuunnitelmat, jotka yksi toisensa jälkeen hylkäsin. Minulla ei ole varaa ostaa kyseistä talosta toista asuntoa ja pistää sitä vaikka afgaaneille vuokralle. Kyllä siinä äijillä naama venähtäisi, kun parvekkeella laiduntaisi vuohi ja koko heimo hakkaa bongo-rumpuja sukujuhlissa. Myöskin "ohikulkijat ammutaan" ja "achtung minen" -kylttien vieminen yösydämellä naapurin nurmikolle tuntui kaukaa haetulta. Sitten keksin. Minäpä kirjoitan aamulehteen lukijapalautteen, ja vieläpä parodisen sellaisen. Eläydyn äijien mielenmaisemaan ja kirjoitan jutun niiden näkökulmasta, vittuilumielessä totta kai. Töihin päästyäni pyhän vihan vallassa yhdeltä istumalta väänsin tarinan, ja pistin menemään aamulehteen.

Sieltä ei kuulunut aluksi mitään, mutta sitten viikon päästä rävähti, juttu oli lukijanpalstalla optimipaikassa ja vielä iso kuva piirretty mukaan. Joku oli toimituksessa tajunnut jutun juonen ja työntänyt vielä lisää pökköä pesään. Palautetta tippui seuraavan viikon ajan. Yksi kiitteli ironiasta, mutta valtaosa haukkui kirjoittajaa kyyläksi ja idiootiksi. Mikä oli tietenkin loistavaa, sillä tosiasiassa ne haukkui niitä naapuritalon äijiä, jotka epäilemättä lukivat tarinaa korvat punaisina. Loppuviikosta tulikin sitten jo sellaisia viestejä, että kirjoittaja on joku nulkki, joka vaan tekee pilkkaa vakavasta asiasta. Minulla oli hauskaa, kirjoitus oli ollut nerokas ja iskevä, aivan kuin saksan hyökkäys ranskaan 1940. Leijuin pari päivää ja olin sitten jo unohtamassa koko asian, kun vaimo bongasi lainauksen kuvalehdestä. Ilmeisesti jollakulla muullakin oli ollut hauskaa juttua lukiessa.

Sillien kimpussa Islannin vesillä Elfvingin kalastuslaivueessa

Vaihteeksi joutavaa sanailua kirjoista. Otsikossa mainitusta kirjasta tuli tänään seutuvaraus kirjastoon. Siis ihan totta, joku haluaa maksaa kaksi euroa siitä hyvästä, että pääsee lukemaan sillin kalastuksesta Islannin vesillä. Itseäni nauratti erityisesti kirjan reipas nimi. Ei riitä että kirjoittaa kirjan sillinpyynnistä, se pitää sitten vielä nimetä niin, että jos sillin tilalle vaihtaisi ryssän/vihollisen, olisi siinä oiva nimi Reino Lehväslaihon sotafantasia -kirjalle. Pitää tosin huomioida, että kyseinen kirja on kirjoitettu kultaisella 1930-luvulla, jolloin Suomen nationalistisissa piireissä haaveiltiin mm. Pohjois-Norjan liittämisestä osaksi valtakuntaamme. Hihitykseni tosin loppui kotona lyhyeen, kun nopea googletus paljasti kirjan arvokkaaksi keräilykirjaksi, josta maksetaan kymmeniä euroja.

Veijosta on nyt meidänkin kirjastossa! Ei sentään sen profetiapläjäyksiä, vaan ns. historiallinen "rollikalla impilinnaan" -kirja. Jotenkin Veijonen on onnistunut ujuttamaan teoksensa esim. Bookplussalle myyntiin. Ehdin kirjaa tänään nopeasti silmäilemään, ja psykedelia pamahti silmille oitis. Yhteenkin lapinpoika -mainoskuvaan se oli askarrellut oman naamansa, jäi vain epäselväksi, että minkä täytisen tähden?

Jos oli substanssi hakusessa Veijosella, niin ei paljoa laadukkaammalla linjalla mennä lasten kuvakirjojen puolella. Tänään taas joku palautti autoaiheisen kuvakirjan. Kirjan kannessa on valokuva autosta, ja kirjassa on ehkä kuusi sivua. Kullakin sivulla on postikortin kokoinen valokuva jostain autosta, ihan satunnaisista kotteroista, ei mistään huippupirsseistä. Ei tekstiä, nuo muutamat kuvat vain. Sivut ovat sitten noin puoli senttiä paksuja, niitä ei syö puhki lapsi sen paremmin kuin koirakaan. Kehittelinkin loistavan bisnesidean. Otan joku päivä kameran mukaan töihin, ja kuvaan kirjaston pihasta kaikki työntekijöiden autot. Sitten painatan kuvat vaneerille tai vaikka pellille, nidon kuvat yhteen ja keksin vetävän kirjan nimen ja katso!, uusi lasten suosikkikirja on syntynyt! Kanteen pistän tietenkin kuvan keltaisesta Skodasta, tuosta moottoriteiden kultaisesta salamasta. Semmoista skoda-rallia taas tänäänkin tultiin himaan. Silti, vaikka paahdoin niin kovaa että nastat vaan sinkoilivat ja moottorin vinkunalta ei radiossa soinutta Black Sabbathia kuullut, en päässyt ohi toisesta skodatädistä. Vielä pari kuukautta sitten ohitin tämän toisen skodan aina motarilla, mutta nyt saan tulla kiltisti perässä, niin kovaa toinenkin skoda kulkee.

Levyjä on hankittu, ja mikä parasta, tyypit lainaavat ostamiani levyjä. Tulee oikein lämmin tunne sisälle, kun joku lainaa uunilämpimän Dixie Chicksin tai Audioslaven levyn. Tietää osanneensa ostaa hyvän levyn kirjastoon.

Cannibal Corpse

Jos on kirjastontäti sekaisin (viitaten edelliseen kirjoitukseeni), niin ei aina mene ihan putkeen asiakkaillakaan. Rouva tuli hakemaan varauksiaan, ilmoitti saaneensa eilen tekstiviestin. Reippahasti kävivät askeleeni varaushyllylle, mutta eihän siellä ole mitään. Tarkastan vielä toistamiseenkin, silmäilen sivupöydät ja melkein kurkin tiskin allekin. Ei auta, ei ole Nessereitä missään. Pyydän rouvan kortin ja katson hänen varaustietonsa, ja yhtä tyhjää on sielläkin! Ei ole varauksia, sen enempää saapuneita sellaisia kuin voimassaolevia. Kerron tilanteen ja alamme ihmettelemään. Rouva vakuuttaa kovan päälle saaneensa tekstiviestin eilen. Valitettavasti hän ehti jo poistamaan sen, enkä pääse katsomaan siitä, mitä kirjastossa pitäisi olla. Pahoittelen tilannetta, myönnän suoraan, etten yhtään tiedä, miten tämä on mahdollista. Miten voi saada ilmoituksen varauksista, joita ei ole?

Yksi selitys on tietenkin tietokonesekoilut, mutta en sitä tällä kertaa tarjoa. Selitys kyllä pyöri kielen päällä, sillä koneet ovat sekoilleet jopa ihan omalla kohdalla. Sain kuukausi sitten palautuskehoituksen lainoista, jotka olin jo useita päiviä aiemmin palauttanut. Ja en ole ainoa moisiin outoksiin törmännyt.

Joka tapauksessa keskityn lähinnä levittelemään käsiäni ja kuittaan tapahtuneen mysteerinä, tosin vuolaasti pahoitellen. Asiakas ei onneksi ole kiukkuinen, ja teemme varaukset uudestaan. Päivittelen tapahtunutta työkavereille vuoron jälkeen ja saan kuulla, että nesserit oli tosiaan varastosta haettu jossain vaiheessa. Mihin ne ovat kadonneet? Sitten joku tajuaa ehdottaa, että katso sen lainoja. Ja kuinka ollakaan, siellähän ne Nesserit möllötti rouvan lainoissa! Eli hän tuli kyselemään kirjoja, jotka oli jo kaksi päivää aiemmin hakenut! Pätevää toimintaa, ja mikä pahinta, ehdin jo panikoimaan suotta.

Sitten hankintapoliittinen katsaus. Epäilen vahvasti, että pomot eivät miettineet aivan loppuun asti tätä minun sijaisuusasiaani. Ei ole kovin turvallinen valinta pistää allekirjoittanutta vastaamaan kirjaston musiikkihankinnoista... Sillä kun BTJ tarjoaa, niin minulle kelpaa! Kävin tänään ajatuksen kanssa uusimman Kirjon lävitse, ja olen aidosti yllättynyt BTJ:n musatarjonnan laajuudesta, uusimmassa lehdykässä on mm. Napalm Deathin ja Cannibal Corpsen uusimmat levyt tarjolla. Arvatkaaka vaan, tilaanko nuo oitis! Cannibal Corpsea on tähän mennessä hankittu koko maakuntaan yksi ainoa levy vuonna 1996, ja nyt tuplaan maakuntamme CC tarjonnan. Saisin varmaan paljon ilmaisia tuoppeja Infernossa, jos siellä menisin tiskille moisella tarinalla elvistelemään. Tosin turpaan tulisi yhtä varmasti, jos kertoisin perään tilanneenni myös Waldos Peoplen uusimman levyn...

Pomoille lohdutuksena, että aion kyllä tilata varsin laaja-alaisesti, erityisesti klassista musiikkia ja etnoa tulee monta levyä, jatsiakin vähän. Humppaa ei onneksi ollut edes tarjolla yhtä levyä enempää, ja tuon yhden kykenin tilaamaan helposti. Ajatus teinihevareista, jotka silmät onnesta sädehtien kantavat levyn tiskille ja sitten tohkeissaan kertovat kavereilleen löytäneensä Cannibal Corpsea kirjastosta, tulee elähdyttämään minua tulevina vuosina. Olen jättänyt jälkeni maailmaan, tehnyt oman osuuteni.

Ja sitten tuo kaunis ajatusrakennelma tulikin kolisten alas, sillä todennäköisesti joku pitkätukkainen hamppari varastaa levyn oitis, tai mikä vielä pahempaa, joku palavasieluinen hengenmies nuorisoa suojellakseen lainaa levyn kotiinsa ja pistää sen vasaralla palasiksi. Eipä sillä, sama ajatus on käynyt itsellä mielessä Yölinnun suhteen. Yölintu oli Ikaalisissa, jossa epäonnekseni jouduin lapsuuteni ja nuoruuteni viettämään, jonkinlaisen puolijumalan asemassa. Kertoo paljon paikasta.

Juhani Ahon Seitsemän veljestä

Totaalinen nöyryytys, juuri muuten ei voi kuvailla tämäniltaista episodia. Kurvasin Alkon kautta himaan, nyt jo vähän häpeän puna kaikkoaa kasvoilta. Olin ollut jo hektiset pari tuntia tiskillä, tehnyt tiedonhakuja ryhmädynamiikasta, evankeliumikirjoista ja ties mistä. Sivukorvalla kuulin, kun toinen täti haki jotain Ahon kirjaa asiakkaalle. Tästä ilmeisesti jäi mieleeni outo häiriö, sillä kun asiakas kysyi Seitsemää veljestä, painoin littihölkkää Juhani Ahon kohdalle. Ei ollut seitsemää veljestä. Eikä ollut näytelmienkään kohdalla. Ilmoitin asiakkaalle meneväni varastoon ja Lasse Virenin tavoin singahdin alakertaan. Varastossa oli kauhea kasa Ahon kirjoja, mutta Seitsemää veljestä ei vaan näkynyt. Paniikki kasvoi, katsoin vielä näytelmistäkin. Palasin nolona ylös ja pahoittelin, ja ilmoitin vielä tarkistavani koneelta. Tein haun, ja koneen mukaan piti olla paikalla niteitä, sekä hyllyssä että varastossa. Hämmennyin lisää ja sönkötin jotain sekavaa asiakkaalle. Sitten, yht'äkkiä huomasin, että ruudulla ei luekaan Aho vaan Kivi. Niin, totta tosiaan, Seitsemän veljestä on Aleksis Kiven kirjoittama. Sitä noulouden määrää, sitä häpeän tulvahdusta! Kyllä kirjastonhoitaja osaa! Surkuhupaisinta asiassa on tosiaan se, että periaatteessa kirjastonhoitaja on vuorossa juuri siksi, jotta hän tekisi vaativat tiedonhaut, joihin kirjastovirkailijat eivät millään kykene. Hyvin homma hoituu! Kyllä akateeminen lukeneisuus tekee ihmisestä pätevän!

Viimepäivien oudoimmat episodit ovat tapahtuneet puhelimessa. Yksi tyyppi soittaa amerikasta ja on ihan rikki, kun yhtä hänen lainaansa ei voi uusia, siinä kun oli varaus. Selittää, että tää puhelu maksaa 10 taalaa minuutti ja iskee luurin korvaan. Kohta se soittaa uudestaan ja sanoo katsoneensa netistä, että kirjaa on muualla lähikirjastoissa, ja pyytää/vaatii minua poistamaan varauksen ja uusimaan kirjan. Ärsyyntyneenä hellyin, ja lupasin hoitaa homman. Periaatteessa kai laittomasti toimin, kun sitten poistin toisen asiakkaan varauksen ja tein hänelle uuden toiseen kirjaan, ja sitten lopuksi vielä uusin tämän amerikanmatkaajan kirjan. Herää vaan kysymys, että kannattaako ennen parin kuukauden amerikan matkaa ottaa isoa kasaa kirjoja lainaan? Niin, tyyppi vielä kysy, että miksi tässä kirjasssa ei ollut varausta kun lainasin sen?

Toinen asiakas soittaa terhakkaana ja esittää eksakteja kysymyksiä tiettyjen kirjojen paikallaolosta. Haen kirjat hyllystä, mutta ylläri pylläri, niitä ei saanutkaan varata hänelle, sillä siitä menee maksu! Tyyppi halusi, että kirjoja pidetään jossain tiskin nurkalla häntä odottamassa päiväkaudet. Toisen kerran kun taas erehdyin vastaamaan puhelimeen, niin siellä kotipalvelun asiakas savolaisittain vääntäen selvittää, että tulkaas hakemaan mun kirjat, ja tulkaa heti. Tyypillä on se käsitys, että koko kirjastolaitos on olemassa vain sitä tarkoitusta varten, että sillä siunaaman hetkellä kun hän tarvitsee uuden dekkarin tai sunnuntain aamulehden tai haluaa palauttaa jonkin kirjan, ryntää meiltä joku hänen ovensa taakse. Tällaisella soitolla vuoro alkoikin hyvissä tunnelmissa ja kyseinen parin tunnin sessio oli yhtä tuskaa muutenkin. Salin takaosassa juoppo itkee puhelimeen ja tiskin edessä teutaroi "ei ole kaikki inkkarit kanootissa" -asiakassegmentin malliesimerkki vaatimassa, että hänelle lainataan ilman kirjastokorttia tai mitään henkilöllisyystodistusta. Jotain paperinpalaa se tarjosi todisteeksi henkilöllisyydestään. Eipä puuttunut muuta kuin ylisstyssession pitäjä yhdeltä tietokoneelta ja teinilauma toiselta. Olen muuten koettanut ryhdistäytyä tuon riiviöosaston suhteen, ja käynyt useampaan otteeseen koputtamassa pikku lapsosia olkapäille. Ihmeesti on möly loppunut.

Lapsista vielä. Uskoni kasvatuksen mahdollisuuksiin on lisääntynyt. Jos vaan päiväkotitädit pitää kovaa kuria, niin lapset voivat liikkua hiljaa ja siististi. Toiset ryhmät riekkuu, ja sitten toisessa ääripäässä oli yksi ryhmä, joka tuli siistissä rivissä tiskille, kullakin yksi kirja pikku kätösissä. Lainaustapahtuma sujui nopeasti, ilman kiljuntaa ja rääkymistä. Kukaan ei noussut tiskille, kukaan ei tunkenut korttia suuhunsa tai tehnyt typeriä kysymyksiä. Tällaisista lapsista kasvaa hyviä ihmisiä. Totuta lapsonen jo pienenä kirjaston sääntöihin, niin hän ei vanhanakaan niistä poikkea. Eikä hänestä ennenkaikkea kasva sellaista 13-14 vuotiasta teinityttöä, jolla A) ei ole kirjastokorttia ja joka B) haluaa lainata kirjan, jossa on romantiikkaa ja fantasiaa ja kyseinen kirja C) ei saa olla paksu.

Asiakkaita tuskastuttavampaa on vain jatkuvat tietoliikenneongelmat. Tänäänkin koneita sai buuttailla tämän tästä, ja eilen oli yhteydet poikki tuntitolkulla. Insinnöörit eivät osaa tehdä kunnon ohjelmia tai pitää edes verkkoyhteyksiä kunnossa. Onneksi näyttäisi sana levinneen asiakkaiden tietoisuuteen, ne ei tunnu enää niin paljon ihmettelevän jatkuvia selityksiämme. Tai sitten ne ovat vaan kyllästyneet juttuihimme. Lienevät kyllästyneet myös siihen, että kirjoja ei koskaan löydy hyllystä. Eilen hain taas samaa kirjaa, jonka etsimisestä kirjailin aiemmin. Merkitsin sen lopultakin kadonneeksi. Suurin syy sekavuuteen on (asiakkaiden lisäksi) se, että henkilökuntaa on liian vähän, kukaan ei ehdi järjestämään hyllyjä.

Valitettavasti tällä upealla selityksellä ei voi lakaista maton alle kaikkia tapauksia. Mennä viikolla yksi vakioasiakas tuli ihmettelemään, että miksi hänen palauttamastaan kirjasta oli tullut muikkari. Kyseessä oli seutulainakirja maakuntakirjastosta. Koneen mukaan se oli edelleen asiakkaalla lainassa. Koska asiakas oli tuttu ja luotettava, oli pakko ottaa vakavasti väite, että kirja on palautettu. Lupasin selvitellä asiaa ja sanoin, että jos se on meiltä lähtenyt palauttamatta, niin viimeistään määränpäässä se palautetaan. Kului päiviä, ja mitään ei tapahtunut. Etsimme kirjaa meidän hyllyistä ja varastostammekin. Zoomasin lopulta myös varastokirjojen välivarastoon lainaustiskin vieressä. Tyhjää oli, mutta päätin kuitenkin työntää käteni pieneen rakoon kaapin taakse. Sormenpäässä tuntui, että siellä on jotain. Aloitin kunnon operaation ja sain lopulta ongittua kirjan esiin. Siinähän se kadonnut Waltari! Olimme siis ensinnäkin jättäneet sen palauttamatta, pistäneet väärän kirjaston kirjan omaan välivarastoon ja lopulta tiputtaneet kirjan hyllyn taakse! Toisella kädellä taputin itseäni olalle, kun olin nerokkaalla salapoliisityöllä löytänyt kirjan. Toisella kädellä tökinkin sitten itseäni silmään, sillä kuten eräs täti totesi, olin varmaan itse sählännyt kirjan sinne...No en kyllä tunnusta mitään, mutta Juhani Ahon Seitsemän veljestä -mieheltä voi odottaa mitä vaan.

Lamantorjuntatalkoitakin olen viettänyt. Kaupungin pitäisi säästää miljooonia, kirjastonkin muiden mukana. Itselleni jäi kuitenkin Matti Vanhasen puheista mieleen vain se, että kuluttamalla pelastaa maailman ja tappaa taantuman. Ja mikäs sen hienompaa, kun kululuttaa veronmaksajien rahoja. Tilasin ihan törkeän nipun levyjä kirjastoon! BTJ aloitti mega-alen, ekassa rysäyksessä oli tarjolla kirjaimet A - D, ja minä ostin! Nyt tulee taloon Bowieta, Björkkiä, Bootsy's rubber bandia, Byrdsiä, Bandia, Kate Bushia ja mitä kaikkea tuleekaan. Humppaa ei tule. Tai no tulee kohta, kun tilaan Rautavaaraa hörhöille pöllittäväksi. Viimevuonna hankitut Rautavaarat on kaikki jo viety. Musapuolella on oikeasti outoja tyyppejä, joku/jotkut sekoittaa paikkoja ihan ammattimaisesti. Kokonaiset levyniput vaihtaa monta metriä paikkaa. Alangon kohdalla on Yön levyjä, humppalaarissa on jatsia, ulkomaisen popin seassa on siellä täällä nippuja suomenkielistä poppia jne. Alkaa pikkuhiljaa tympiä, kun saa pari kertaa viikossa käydä läpi kaikki levyt. Nuotteja en ole ehtinyt juuri lainkaan aakkostamaan.

Tulipahan taas tiitystä. Nyt ollaan taas voitonpuolella, mieltä lämmittää sekin, että sain tänään sittarista muovipussin ilmaiseksi. Viehättävä tumma nuori nainen hymyili kassalla kauniisti ja antoi ilman erillistä maksua muovipussin. Ennenkuulumatonta! Eikä ole kuin pari päivää aikaa, kun sain Siwassa pyytämättä kaksi tarraa, vaikka olin oikeutettu vain yhteen. Tyttö katsoi silmiin, hymyili ja sanoi, että mä annan sulle nyt kaksi tarraa. Mikäs siinä, pikkuvaimo tykkää, pääsee ostamaan hackmannia halvalla! Tarinan opetuksena olkoon siis se, että kannattaa hymyillä kaupan kassatytöille ja lisäbonusopetuksena se, että nättien tyttösten kannattaa vastavuoroisesti hymyillä humanistisedille, ne saattaa antaa maksuja anteeksi tuosta noin vaan!

Tajunta avartuu

Daniel 9:27, aikamme paljastin. Jerusalemista sovittaessa Jeesus saapuu pilviin. -Harri Veijosen tutkielma Daniel 9:27 sisällöstä. Useat uskovat sen kertovan maailman tapahtumista 1990 -luvulla.

Menikö ylläoleva juttu ohi tajuntahorisontistanne? Ei ihme, vaikea oli minunkin uskoa silmiäni nähdessäni teksti BTJ:n Kirjonet -läpyskässä. Siis siinä, josta kirjastot tilaavat tavaraa itselleen. BTJ tarjoaa ihan pokkana Veijosen kirjoja! Mitä seuraavaksi, Seppo Lehdon muistelmat varmaan??

Ai niin, ettekö te kaikki vietäkään vapaa-aikaanne roikkumalla netin hämäräperäisillä sivustoilla?? Jos ette, niin ette ehkä tiedä Veijostakaan, tuota suomalaisen internetmaailman yhtä kuuluisinta hämyilijää. Siispä pikakurssi pystyyn:

Veijosella on ollut oma saitti vuosikaudet, sillä lienee myös oma epävirallinen kirkko tai jotain, asiasta on vaikea saada selkoa, sillä sen sivusto on niin sekava ja laaja. Veijonen tuottaa sinne joka päivä valtavan määrän lähinnä tajunnanvirtaa, vanhoista keihäänheittotuloksistaan lopun ajan profetioihin, yleensä sulavasti yhdistellen kumpiakin. Veijonen pitää itseään Lopun Aikojen johtavana profeettana, joka tietää kaikki tapahtumat ennalta. Tosin ilkeät kriitikot huomauttelevat aina siitä, että Veijosen profetiat usein ilmestyvät sivulle vasta kun jotain on tapahtunut. Erityisen ansiokkaasti Veijosta hiillostaa Oikeat mielipiteet -sivustostaan kuuluisaksi tullut satiirikko Niilo Paasivirta. (jos ette tiedä Niiloakaan, niin katsokaapa tätä sivustoa: http://www.ilmatar.net/~np/opinions/ ) Paasivirran laajalla sivustolla on monia osuvia satiireja Veijosesta ja ylipäätään tästä aihepiiristä, yksi niistä on tempauttaja: http://www.ilmatar.net/~np/misc/tempauttaja.php

Veijosen kanssa on tullut itsekin joskus jotain väännettyä, mutta huomasin sen melko turhaksi. Veijosella on ihan oma maailmansa, jossa hän elää. Nyt kirjastoille siis tarjotaan Veijosen kirjaa. Esittelytekstin mukaan Veijonen kertoo kirjassaan, mitä tapahtui 1990 -luvulla. Onko tässä nyt kyseessä menneitä tapahtumia käsittelevä profetia?? No ei mitään näin originellia, BTJ on vaan pistänyt myyntiin jo 1995 julkaistun Veijosen omakustanteen, jossa hän esittää erilaisia profetioita 1990 -luvun tapahtumista ja esittää päivämääriä maailmanlopulle. Kaiken lisäksi esittelytekstin mukaan USEAT uskovat sen kertovan maailman tapahtumista. Minä taas väitän, että Veijosen lisäksi tässä galaksissa ei ole ketään, saati sitten useaa, joka ottaisi äijän vakavasti.

Meillä on siis tilanne, jossa BTJ tarjoaa kirjastoille hyllyyn esiinlaitettavaksi yleisesti ns. persoonallisena pidetyn henkilön omakustanneprofetiakirjaa, joka kaiken lisäksi on noin 15 vuotta vanha. Mitä järkeä tässä on?? Tuntuu aivan tolkuttomalta. Näköjään kirjastontädiltä oikeasti voidaan vaatia jonkinasteista yleissivistystä, ihan vaan siksikin, että osaa sitten plokata BTJ:n listoilta pahimmat mielipuolisuudet pois. Aika epätoivoista torjuntataisteluahan tuo on, sillä monesta suunnasta vyöryy kaikenlaista epämääräistä tavaraa. Luokka 15 on piukkana Satu Ruotsalaisen horoskooppikirjoja ja toisaalta tuota 22 luokkaa dominoivat Leo Mellerit ja vastaavat repäisevät pläjäykset. Tein huvikseni Pikiin haun ja pakko vähän kehaista: Omassa vessakirjastossani on kohta yhtä monta Leo Mellerin kirjaa kuin mitä on koko Pikissä. Tosin pari klassikkoa puuttuu, mm. Koska lähi-itä räjähtää: profeetallis-strateginen katsaus 80-luvun tilanteeseen maailmankohtalojen sydänpisteessä, Valkoisen talon kirous ja Rock. Jotenkin hupaisaa onkin, että nuo kaksi luokkaa ovat fyysisesti niin lähellä toisiaan, liki pylly vasten pyllyä kummankin skenen ihmiset siellä hyllyjen välissä tutkivat tarjontaa. Luokan 22 lukijat pitävät 15 luokan ihmisiä noitina ja epäjumalanpalvelijoina ja nämä vastavuoroisesti pitävät 22 ihmisiä maailmankuvaltaan ahdasmielisinä, jotka ei tiedä mitään laajemmasta tajuntamaailmasta, galaktisista ystävistä ja muinaisen Atlantiksen salaisuuksista. Mutta onneksemme tilannetta tasapainottaa kirjastontäti, joka ei ole ihan vakuuttunut kummastakaan setistä, vaan päinvastoin suhtautuu kriittisellä ylenkatseella kaikkeen ja tilaa kirjastoon mieluummin heviä kuin luettavaa kummallekaan ryhmälle. Kas tässäpä yhteinen vihollinen kummallekin!

No niin, nyt aavistuksen selvemmille vesille, jos se tässä blogissa on mahdollista. Kävi nimittäin niin, että aivan yht'äkkiä yllättäin joudun tekemään ison tilauksen Kirjonettiin. Ei ollut kokemusta aiheesta aiemmin, joten jännitti pahasti, kiirekin vielä oli kaamea. Kusin tuonkin homman ainakin osittain, jäi tilauksesta viitenumerot puuttumaan ja mailiosoitekin näyttää menneen väärin. Kädet kyynärpäitä myöten ristissä kuitenkin toivon, että kaikesta huolimatta tilaus meni perille. Sain vasta edellisenä päivänä ennen deadlinea kuulla, että myös OMA tilaukseni pitäisi tehdä. Lisäksi oli työvuorolistan laadintaa ja muuta häsäämistä. Ratkaisinkin ongelmat niin, että otin työvuorolistat ja levyesitteen himaan. Kotona odotti pari pulloa Aldaris Porterista jääkaapissa. Uskomatonta, miten oluen voimalla syntyy työvuorolista käden käänteessä, puhumattakaan levytilauksesta. Sepulturan uusin, joo meille heti, jatz-trumpettia, ei, ei sitä tällä kertaa, jahas sitten olisi navajo soittamassa huilua, pistetäänpäs tulemaan yksi levy ja tuosta vielä yksi Mozarttikin seuraksi, no niin, the Who orkesterin live, se pitää tietenkin ottaa ja tuosta vielä kauniina kirsikkana kakun päälle Al Greenin uusin. Sitten alkoikin tulemaan tarjolle viihdemusiikkia ja piti hakea toinen olut, sen avulla pystyin tilaamaan Tapani Kansankin uusimman. Jos joskus tulee souvareita ja finlandersia ja yölintua tarjolle, niin pitää varmaan varata kunnon kossuleka käsille, muuten ei hommasta tule mitään.

Tilasin myös usean erilaisen soitonoppaan. Ovat perin kalliita, mutta niille on aina kysyntää, samoin klassikkolaulujen nuoteille. On pitkätukillekin jotain lainattavaa, kun on basso-oppaita hyllyssä. Pitkätukista puheenollen, aika uskomaton teiniamis kävi kysymässä apua eilen. Haki tietoa jostain "menneiden aikojen metallityöstötekniikoista". Pitkä tukka roikkui silmillä ja nahtakki olemattomilla hartioilla. Kaiken kruunasi se, että sillä oli kaiken aikaa ipodi korvilla ja hevi pauhasi. Olipa kiva käydä keskustelua ja koettaa etsiä tietoa. Yllätyin iloisesti, sillä oikeasti onnistuin kansanperinneluokasta relevantteja kirjoja löytämään. Hyvä mieli jäi siitäkin, että löysin eilen kirjan sellaiselle kaverille, jolle en viime viikolla kirjaa löytänyt. Viikon takainen episodi oli ikävä, sillä kirja oli koneen mukaan paikalla, mutta ei sitä ollut sen paremmin meidän varastossa kuin kirjastoautossakaan, jossa taskulampun valossa epätoivoisesti etsin kirjaa.

Vielä merkillisempi episodi, tai ei oikeastaan merkillinen vaan tyypillinen, tapahtui sekin eilen. Vein perjantaina palautuksia palautushyllyyn ja pistin yhden itsekin lukemani uutuuskirjan erityisesti esille, kyseessä oli paikallisen sotaveteraanin muistelmateos. Sitten lauantaiaamuna asiakas soittaa ja kysyy, onko kyseinen opus paikalla. Katson koneelta, ja näyttää yksi olevan hyllyssä. Kerroin tilanteen ja sanoin vielä hakevani sen hyllystä valmiiksi. Menin palautushyllylle, ei mitään. Sitten kiiruhdin uutuuskärrylle, tyhjää täynnä sielläkin. Seuraavaksi jo pienessä paniikissa kiirehdin varsinaiselle hyllylle, ja vesiperä sielläkin. Sitten vaan tyhmänä selittelemään puhelimeen, että "ei sitä kirjaa nyt olekaan, se on kadonnut" ja tekemään varausta asiakkaalle. No seuraavaksi soitimme autoon ja pyysimme tuomaan auton kirjan tänne. Kuskikin väänsi vielä veistä haavassa sanomalla, että "siinähän se oli teidän palautushyllyssä eilen". No niin oli, mutta eipä ollut enää! Sen oli joku ottanut epähuomiossa tai tahallaan lainaamatta mukaansa. Kun hälyttimiä ei ole, niin joku dementiaherkempi helposti saattaa viedä kirjan kotiinsa, ja juuri tuollaiset kirjat kiinnostavat dementiaherkempää sukupolvea.

En muista olenko jo kertonut kaikista tekemistäni musapuolen uudistuksista, joiden rinnalle Herkuleen 12 urotekoa ovat pikkunäpertelyä. Musiikkiosasto, tai siis tarkemmin sanoen musiikkihuone, tai vieläkin tarkemmin ilmaisten musiikkikoppi, kärsii kroonisesta tilanpuutteesta. Osa levyistä on jopa siirretty työhuoneeseen tilanpuutteen takia. Joka tapauksessa olen raivannut liki metrin lisätilaa musiikkiDVD:lle, tuplannut heviosaston tilan (ja siinä sivussa siirtänyt hip-hopit sivummalle). Uusimpana strategisena iskuna sain raivattua sekä suomalaiselle ja ulkomaiselle popille sekä hengelliselle populaarimusiikille kullekin yhden hyllyrivin lisää tilaa. Tämän mahdollisti se, että toin varastosta vanhoja arkistolaatikoita, joihin levyjä sai esille maksimaalisen tehokkaasti. Olkapäät on kipeät, kun olen taputellut itseäni niin ahkerasti olalle. Nähdäkseni näille organisatorisille riemuvoitoille ei vedä vertoa kuin ehkä Albert Speerin toiminta, hän kun onnistui vielä syksyllä 1944 lisäämään Saksan sotilastuotantoa, vaikka liittoutuneet pommittivat taukoamatta ja itärintamakin oli jo kotiporteilla.

Itärintamasta ohuen ohut aasinsilta Bathoryyn, johon voimmekin tällä kertaa lopettaa. Tulee mieleen viimepäiviltä pari asiakasta, joiden voi sanoa olleen esimerkillisen stereotypisia. Ensinnä yksi naisihminen palautti vinon pinon monikulttuurisuuskirjoja ja heti kohta perään samainen nainen lainasi melkein koko maailmanmusiikkihyllyn tyhjäksi. Itseäni hymyilytti (tietenkin vain sisäisesti) vielä enemmän kuitenkin se mustaan verhoutunut nuorimies, joka lainasi Bathoryn levyn ja Nietzschen kirjan. Onnistunut ja toimiva peruskombinaatio kaikille nuorille kapinallisille!

Kiintiömies

On monenlaisia miehiä. Tosimiehiä, automiehiä, pelimiehiä, panomiehiä ja mitä kaikkia onkaan. Humanistivässykkänä en valitettavasti voi katsoa kuuluvani mihinkään edellämainituista ryhmistä. Tänään kuitenkin tajusin, että on sentään minullekin jokin määre löydettävissä. Minusta saa oivan kiintiömiehen! Kirjastobisnes on hyvin naisvaltainen ala, joten sukupuolten tasa-arvoa koetetaan parantaa suosimalla miehiä valinnoissa. Tässä lepää minunkin toivoni. Kun joskus saan sen gradun valmiiksi, voin sukupuoleni avulla luikertaa johonkin mukavaan toimeen jonon ohi, kiintiömiehenä!

Mukava toimi voisi olla esim. jokin sellainen kuin mitä tämänpäiväinen lauantaini oli. Söin kääretorttua ja kuuntelin Otis Reddingiä. Kävipä nimittäin niin mukavasti, että kirjasto pistettiin jo eilen kello 14.00 kiinni, kesken päivän. Maakuntakirjaston nörtit (tai kai pitäisi varmuuden vuoksi syyttää tenaattorin tunareita) olivat päästäneet viruksen palvelimelle, ja ilmoittivat sitten vaan maililla, että ohjelmat lakkaa kello 14.00 toimimasta. Ilman pallasprota ei paljon palautella ja lainailla, joten kirjasto pistettiin kiinni. Ja minun tiskivuoroni olisi alkanut 14.50. Voi harmi!:-) Loppuillan sitten putsailin ja aakkostin levyjä. Nyt on poppiosastokin aakkosissa. Tänään olimme koko päivän sisätöissä, ei ollut asiakkaita häiritsemässä. Aluksi hyllytimme ja sitten tein kaikkia ubernerokkaita uudistuksia musapuolelle + koetin luikkia huomaamattomana hyllyjen välissä. Oven takana kun kävi tasainen asiakasvirta repimässä ovea ja palautusluukkua auki. Tavaraa emme voineet ottaa vastaan, sillä sitä olisi kertynyt aivan tolkuttomasti. Tyypit siis oikeasti hakkasi sitä ovea, ja innokkaimmat alkoivat kiertelemään kirjaston ikkunoitakin. Yksi todella kiukkuinen äijä lopulta saalistikin minut työhuoneesta, kun nostin katseeni, niin siinä se tuijotti silmät helvetin tulta palaen ja viuhtoi kirjakassia käsissään. Menin sitten sivuovella ottamaan haukut & kirjat vastaan. Äijä olisi taatusti tullut ikkunasta sisään, jos en olisi juossut ovea avaamaan!

Leppoisa lauantai tuli kyllä totaalisena taivaanlahjana. Ehdin tekemään kaikkia pikkufiksauksia, esim. muuttamaan Rammsteinin ja HIM:n levyt hevilaarin puolelle, ne oli luetteloitu rokiksi. Jos ei Rammstein ole heviä, niin mikä sitten on? Mobyt ja Prodigyt taasen puolestaan siirsin teknon puolelle. Ärsyttää, kun saman artistin levyjä on eri luokissa. Yhdenmukaisuutta pitää olla, varsinkin kun sisällön puolesta ne kuuluvat vain yhteen tiettyyn luokkaan. Ehdin myös saamaan työvuorolistat ja muut hässäkät ajantasalle. Tai ainakin näin uskon, saa nähdä millaisen kirkaisun pomo päästää maanantaina lomalta palattuaan ja viritykseni nähtyään. Hupaisinta oli se, että toisin kuin nörtit ilmoittivat, pääsin tunnuksilla myös pallasprohon säätämään. Ehti rauhassa jopa parit levyt toimittamaan, tosin tarrojen tulostus sitten osoittautuikin jo kerrassaan ylivoimaiseksi haasteeksi.

Juhlallinen uudenvuodenlupaukseni tähän väliin: Lupaan pitää kovempaa kuria lapsille, tuijottaa tuimemmin ja huutaa hanakammin. Tarvetta tosiaan olisi, nyt on taas sellaisia laumoja pesiytynyt tietokoneille. Ei mitään kuria tai tapoja, hirveä älämöly päällä kaiken aikaa. Niin kovin eri tavoin voi pienet ihmistaimet kasvattaa (tai olla kasvattamatta). Toisista tulee häiriköitä, toisista tulee epätodellisen asiallisia ja mukavia. Huippupisteet veti eräs noin 8 v nuorimies (ehkä nuorempikin), joka isänsä kanssa kiikutti korkean pinon lasten tietokirjoja lainaustiskille ja sanoi sitten selkeästi artikuloiden, että minä sitten rakastan näitä tietokirjoja. Herkistyin vallan, hyvä ettei kyynel vierähtänyt silmäkulmasta.

Toinen lupaus voisi liittyä graduun, tuli nimittäin taas killerit, kun gradun ohjaaja asioi kirjastossa! Koetin olla aivan cool, mutta pakko oli lopuksi alkaa selittelemään, että on sitä tekstiäkin syntynyt.

Vielä perinteiset asiakasarvioinnit tähän väliin. Edellisistä tarinatuokioista tuttu ääriherätyskristitty nuorimies on taas muutamana päivänä haahuillut kirjastossa. Se varasi ajan musiikkihuoneen tietokoneelle ja lainasi kuulokkeet. Rupesin hetken päästä ihmettelemään, että mitä meteliä nyt kuuluu. Kävin kurkkaamassa, ja siellähän se istui luurit päässä, pää takakenossa, silmät kiinni ja kädet sivulle ojennettuina pitäen ylistystuokiota. Aikamoista. Kaikki muut surkuhupaisat tarinat taitaakin liittyä sitten omaan tusaamiseen. Kävi mennä viikolla vähän turhan monta kertaa niin, että juoksujalkaa lähden hakemaan asiakkaalle tavaraa varastosta, ja palaan sitten nolona kahta kättä heilutellen. Kerran unohdin, mitä olin hakemassa! Muista kerroista en ota syytä niskoilleni, en vaan kerta kaikkiaan tajua, missä parit kirjat piileksii. Yhtäkin kirjastoauton kirjaa hain sekä autosta että kaikista mahdollista paikoista varaston puolelta, eikä mistään löytynyt. Ärsyttää mennä sitten änkyttämään asiakkaille typeriä selityksiä!

Yksi pieni kevennys vielä. Meinasi pokka pettää puhelimessa, kun nainen rupeaa selittämään, että mun kirjat meni umpeen, voisitko sä uusia ne. Kyllä maalaispoikaa nauratti, mutta en kehdannut alkaa oikomaan, että lehmät ne menee umpeen, ei kirjat.