anekdootteja asiakkaista

Maailmassa on toivoa. Päivänä eräänä kirjastoon saapui nuori isä kolmen tyttärensä kanssa, lasten iät olivat jotain kolmen ja kuuden vuoden välillä. Jokaiselle lapselle tehtiin oma kortti ja tovin päästä he jo suorassa jonossa marssivat tiskille kukin oma kirjapino kainalossaan. Isä vielä opasti lapsiaan, kehotti sanomaan kiitos ja näkemiin sedälle. Tällaisten kokemusten takia sitä vielä jaksaa uskoa ihmiseen sellaisinakin päivinä kun pienet hirviöt juoksevat kilpaa kirjastossa tai pelaavat nettipelejä kirjaston koneilla.

Maailmassa on myös hemmetisti kiireitä piisannut. Tämä on tietenkin luonnollista, sillä vain kiireinen ihminen on tärkeä ja merkittävä. Joutoväellä on aikaa, mutta ei meillä uraohjuksilla. Ostimme auton ja siirryimme näin lopullisesti ihanaan keskiluokkaiseen pikkuporvarilliseen haave-elämään. Jos törmäätte liikenteessä pitkätukkaisen humanistin ajamaan keltaiseen skoda fabiaan, jonka kuljettaja huudattaa reggaeta täysillä, olette törmänneet minuun.

Ja sitten itse asiaan, eli kertomaan hupaisia anekdootteja asiakkaista. Kaikkein törkeimpiä tarinoita en ikävä kyllä kehtaa netissä paljastaa. Kuukaudessa olen oppinut/opetettu tunnistamaan jo monta vakiokävijää. Yksi oudoimpia on nilkkojen tuijottelija. Onnekseni kaveri ei ole kiinnostunut minun nilkoistani, vaan tyytyy kurkkimaan naispuolisen henkilökunnan nilkkoja.

Päivänä eräänä kirjastoon marssi todella pelottavan näköinen nainen, pesemätön tukka, oudot vaatteet ja ns. tukeva vartalo, jonka kruunasi vahva viiksien kasvu. Tämä olisi sinänsä jo maininnan arvoista, mutta hupaisaksi asian teki se, että tämä pelottava ilmestys palautti Robert Blochin Psyko –kirjan! Miten sattuvaa, hihittelin asialle tovin. Hihittelyni loppui lyhyeen, sillä kotvasen päästä psykonainen marssi lainaustiskille mukanaan kasa todella laadukkaita ja vaikeaselkoisia akteemisia teoksia. Minun oli vaikea ymmärtää edes kirjojen nimeä, sisällöstä en olisi varmaan tajunnut mitään.

Yksi oudoimpia tapauksia oli se kaveri, joka marssi ristisanatehtävän kanssa kirjastoon. Kaveri iski ristikon pöytään ja kysyi, että ”mikä sana tuohon tulee”? Hetken aikaa vain tuijotin tyyppiä, sitten katsoin ristikkoa, sitten tyyppiä ja sitten taas ristikkoa. Epäuskoinen hymy huulilla sopertelin jotain sen tyyppistä, ”että onpa tosiaan hankala sana, en nyt taida osata sanoa mitään jne jne” Kaveri häipyi lopulta ja jäin masentuneena tuijottamaan tyhjyyteen; tätäkö varten minä olen opiskellut kymmenen vuotta?

Ja entäpä sitten se kaveri, joka tuli lainaamaan Tekniikan Maailmaa. Tiskillä äijä uhosi, että ”muistat sitten, että minä lainasin tämän lehden ja että minä palautan lainat ajoissa, ei tarvi lähetellä lappuja perään.” Mä olin aivan ihmeissäni ja nyökyttelin vaan päätäni. Pari päivää myöhemmin kaveri yhytti mut hyllyjen välissä ja sanoi, että ”palautin jo sen lehden tuonne (viittasi päin lehtilukusalia). Jäin äimistyneenä seisomaan paikalleni. Lopulta muistin, että kyseessä oli sama tyyppi ja sitten heti perään tajusin, että minulla ei ole mitään käsitystä, MIHIN tyyppi lehden vei. Ilmeisesti se vei sen itse suoraan lukusaliin, eikä lehteä koskaan palautettu. Kaveri saa taas muikkarin ja tulee kuukauden päästä kirjastoon huutamaan, että on jo palauttanut lainansa, mitä hittoa te mulle lappuja lähettelette.

Jos ei sekoile asiakkaat, niin sitten sekoilee koneet. Kirjastossa on käytössä Tieto-enatorin puusilmäisten kesätyöntekijöiden koodaama uberpaska Pallas pro –järjestelmä. Ohjelma ei toimi kunnolla, ja ainakin yhtenä aamuna asiakkaille lähti väärät muistutukset. Asiakkaat sai palautuspyyntöjä kirjoista, joita ne ei ole koskaan lainannut. Seuraavana päivänä puhelimet soi taajaan ja me pahoiteltiin tapahtunutta, melkein itkimme puhelimeen, niin katuvaisia me kaikki olimme. Kukaan ei sentään tullut kirjastoon asti valittamaan asiasta, mutta sellaistakin tapahtuu. Kerran olin toimiston puolella surffaamassa netissä kun koputtamatta sisään ryntäsi ihme äijä. Kaveri rypesi meuhkaamaan saamastaan muikkarista. Tyyppi asui tätä nykyä ruotsissa ja sai vasta nyt käsiinsä syksyllä 2005 lähetetyn muikkarin. Sillä oli jotain euron verran maksuja maksettavana, ja äijä oli niistä ihan hiilenä. Ihme toimintaa.

Yksi klassikkokävijä on vanha pappa, joka hakee aina ladan korjausoppaita. Taitaa papan kosla kompostoitua kovaa vauhtia. Autojen korjausoppaat on muutenkin haluttua kamaa, kummatkin suomenkieliset Ford Fiestan korjausoppaat on pöllitty kirjastosta. Englanninkielinen ei ole rosvoille kelvannut, mikä on ihan ymmärrettävää, sillä eihän fiestamiehet tietenkään osaa vieraita kieliä. Kirjastossa myös kehittyy nopeasti aikamoinen automiessilmä, oppii erottamaan jo ulko-ovelta asti tyypit, jotka ei lainaa muita kuin korjausoppaita. Mopopojat taas erottaa jo hajusta, kakstahdilta haisten ne harhailee tyhmännäköisenä tekniikkahyllyn edessä. Tyhmännäköisiä pyörijöitä on myös hömppähyllyn edessä. Monet vanhat naiset pistävät aikamiespoikansa hakemaan itselleen kirjoja kirjastosta. Aikansa ne ihmettelee, ja sitten ne tulee noloina näyttämään saamaansa listaa, jossa on mm. Maeve Binchyn ja Catherine Cooksonin nimet. “Enhän minä itselle mutta äidille tässä haen kirjoja…”

Mopopoikien kanssa samaan genreen menee pissikset, joita valitettavan vähän vierailee kirjastossa. Ylipäätään kirjastossa käy liian vähän kauniita naisia. Siis huomio kaikki kauniit naiset, tulkaa kirjastoon piristämään tylsää työpäivää. Minihame päälle ja alahyllyltä kirjoja kurkottelemaan! Myös nahkahousut toimii, ja myös tiukka bisnesnainen –look on kovassa huudossa. Itseasiassa vasta kerran olen törmännyt kirjastossa pissiksiin. Kaksi teiniä tuli kirjastoon ja kysyi kovalla äänellä, että ”missä teillä on runoi, me tarvittaisiin tommy tabermanin runoi?” Tytöt ohjattiin oikealle hyllylle ja pian ne tuli lainaukseen kikatellen ja hihittäen: ”siis tää on aivan ihana runo” Valitettavasti näin kirjoittamalla en pysty imitoimaan sitä tapaa, jolla toinen tytöistä sanoi kiitos. Normaali asiakas katsoo silmiin ja sanoo kiitos, mutta pissis jauhaa purkkaa suu auki ja sanoo nenä-äänellä ”dhänks”. Uskomaton kokemus, pokka melkein petti.

Hivenen oli myös ihmettelimistä sen urpon kanssa, joka oli lähdössä Madeiralle. Ei matkustamisessa sinänsä mitään pahaa ole, vaikka ei liminiteettitilassa aurinkorannalla makoilu minusta nyt niin erikoista olekaan. Kaveri ei tyytynyt vain tähän, vaan tahtoi ikuistaa kokemuksensa oikein pitkän kaavan mukaan. Äijä tuli kysymään kartastoa, jossa näkyisi samalla sivulla Suomi ja Madeira. Kävin läpi kartastoja ties kuinka pitkään sen takia, että äijä pääsisi ottamaan videokamerallaan matkafilmin alkukuvaksi otoksen, jossa näkyy kumpikin kohde yhtä aikaa! Siis pliis, jos teillä perusperteillä on rahaa, niin matkustakaa vaikka Istanbuliin tai Roomaan tai jonnekin, jossa on jotain sivistävää nähtävää. Viisastuisitte vähän.

Tämänkertainen viesti alkoi kauniilla tarinalla ja päättyy surullisella. Eilen olin ekaa kertaa kirjastoautossa. Saavuimme ekalle koululle heti kohta kahdeksan jälkeen ja siellä oli valmiiksi hunnilauma odottamassa. Jo ennen auton pysähtymistä ensimmäiset ekaluokkalaiset rynnäköi sisään ja heitti kirjakasansa lainaustiskille. Minikokoinen tiski oli hetkessä aivan täynnä kirjoja ja uusia vaan tuli ja tuli. Lisäksi lapset kärkkyi toistensa palautuksia ja pyysivät itselleen aina lainaan sitä kirjaa/lehteä, joka oli pinon pohjalla. Luulin tämän olevan jo tarpeeksi pahaa, mutta sitten alkoi tulemaan vähän vanhempia lapsia. Pojat räjäytti sarjishyllyn pillun päreiksi, ne sananmukaisesti repi sarjiksia hyllystä, osa heitettiin sivuun ja osasta tapeltiin. Ilkeimmät saivat paksuimmat aku ankat. Tytöt sen sijaan etsivät proosaa, mutta eivät suinkaan omatoimisesti. Joka toinen kävi kysymässä, että onko teillä risto räppääjiä tai ghost –sarjaa (tai jotain vastaavaa). Kun kysyin kirjoittajaa, niin tietenkään ne ei tiennyt sitä. Kun lähdin etsimään kirjoja ja löysin jotain, niin seuraavaksi piti selvittää, että kuka lapsilaumasta olikaan kirjaa kysynyt. Ihme toimintaa, olin aivan riekaleina session jäjiltä. 1930 –luvun saksassa tällaista ei olisi hyväksytty, lapset olisivat olleet hiljaa ja lainanneet sivistävää luettavaa.

Ai niin, olen muuten sankari. Kirjaston ulkopuolella sijaitseva roskis alkoi käryämään. Asiakkaat kiirehti kertomaan siitä minulle ja minä juoksin tietenkin toimistoon kertomaan asioista tädeille. Nerokkaasti kysyin, että pitäisikö soittaa talonmiehelle tai palokunnalle. Kaikki katsoivat minua oudosti. Lopulta joku sanoi, että josko voisin käydä itse heittämässä vähän vettä roskikseen. Tuumasta toimeen, otin pahvimukillisen vettä ja heitin sen roskikseen, saaden näin käryämisen loppumaan. Miten urhoollista, miten sankarillista ja miten hemmetin säälittävää! Meitsi oli jo miettimässä palokunnan soittamista, vaikka homma oli noin iisi.