Wednesday, June 17, 2009

Louder than war

Katselin noita saamiani kommentteja pitkästä aikaa, siellä viehättävät blondit kehuvat kirjoituksiani, kiitos vaan! On kuulemma mukava saada miesnäkökulmaa asioihin ja niin päin pois. Minä olen tietenkin aivan pähkinöinä, naisten kehun voimalla mies tekee mitä herooisimpia tekoja, kirjoittaa vaikka kaksi blogijuttua perätysten. Selvästi nämäkin naiset ovat tarkkasilmäisinä tajunneet, että miehen pitää aina todistella jotain. Pitää todistaa olevansa voimamies, tietomies tai naistenmies, mieluusti näitä kaikkia yhtä aikaa. Töissäkin tädit häikäilemättä kannattaa mulla raskaat kirjakassit, koska tietävät mun palavan innosta päästä esittelemään ns. hauiksia. Ja minähän kannan, silmät pullistelevat päässä mutta kassit liikkuvat rivakasti! Sama trendi havaittavissa tietopuolella. Meitsi istuu tärkeän näköisenä infokoneella ja tädit ohjaavat sinne kaikki outoja tai vaikeita kyselevät, tai muuten vaan oudot. On se niin mahtavaa päästä pätemään googletustaidoillaan!

Pestiä on jäljellä enää reilu viikko, mutta sitäkin tiukempaa menoa on tiedossa. Pääsen opettamaan yhdelle harjoittelijalle tiedonhakua ja toiselle opastan koko kirjastobisneksen alusta alkaen. Lisäksi tilaan taloon kaikki romaanit, tietokirjat ja levyt, seuraava tilaus on vasta elokuussa. Hankintapolitiikassa koen kevään mittaan aidosti onnistuneeni. Olen käyttänyt suhteessa liikaa rahaa, mutta toisaalta taloon on tilattu kolmisen sataa levyä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta onnistuneita hankintoja jokaikinen. Neil Youngeja tilasin kahdeksan levyä, ja kaikki meni heti lainaan. Osa kamasta suorastaan revitään käsistä. On upea tunne hankkia populaarimusiikin klassikoita ja nähdä sitten eri ikäisten ja -näköisten ihmisten kiikuttavan niitä kotiinsa.

Kaksi ryhmää on yli muiden. Meillä käy paljon mukavia poikia, jotka ei pelaa ihan samassa joukkueessa kuin muut. Musiikista ne kuitenkin kaikki pitävät. Osa tykkää iskelmästä, Anneli Mattilat ja Annika Eklundit ovat kova sana, niistä kohistaan levylaarin ääressä. Toiset pojat taas tykkää metallista, Cannibal corpset ja Sepulturat ovat kova juttu. Ja minä tykkään kaikesta. Olen innostunut pestin myötä mm. Veikko Lavista, ja Tea Hiillostetta olen kehunut kilvan poikain kanssa. Tea on ihqu! Etnopopin puolelta on löytynyt uusia hyviä tuttavuuksia, afrikkalainen groove eritoten on yllättänyt. Ehkä tyytyväisin olen kuitenkin siihen, että vanhoja klassisia soul -levyjä olen saanut hankittua kymmeniä. Al Green, Marvin Gaye, Temptations ja monet muut hyvät artistit kuuluvat nyt kirjastomme repertuaariin.

Ainoastaan klassinen musiikki on jäänyt vähän lapsipuolen asemaan. On vaikea ostaa, kun ei tiedä skenestä mitään. Lisäksi BTJ:n jutut on aika epäilyttäviä. Ne tuntuvat hehkuttavan artisteja ja levyjä, joista ei lainaava yleisö oikein innostu. Seuraava tarina on tosi, joskin yhdistelmä kahdesta eri BTJ:n tarjouslehdestä. Eli lehden alussa on esiteltynä klassinen musiikki. Melkein levystä kuin levystä on vähintäänkin palstallinen juttua, kaikkia hehkutetaan, miten trumpetit soivatkin puhtaasti ja miten säveltäjä onkin päässyt jälleen kerran uskomattomiin, kuumottaviin sfääreihin. Vielä maailmanmusiikin kohdalla juttua piisaa, uiguurien kurkkulaulu kirvoittaa aina kehut, ja vielä jos mukana on hevosenpääsellon soittoa, niin ylisanoja ei säästellä. Rock-musiikkia luonnehditaan enää niukasti (paitsi jos kyseessä on taiderokki tai vihaisten militanttilepsojen kahvilakeskusteluista miksattu äänikollaasi). Kun päästään viihdemusiikkiin, ovat sanat todella tiukassa. Pohjat veti Jope Ruonansuu. Jope-paran uutta levyä luonnehdittiin näin: Jope Ruonansuun kansan parissa suosittua musiikkia. Mikä elitismi, mikä ylenkatse, Antti Nylen olisi ylpeä!

BTJ:n väellä, terveiset vaan sinne jos juttuja luette, ei aina tunnu olevan kovin tarkkaa käsitystä kansamme syvien rivien mielenliikkeistä. Toisaalta ne tarjoilee jotain Harri Veijosen psykedeliapläjäyksiä ja toisaalta jotain hevosenpääselloilua. Ei kansalaisia tuollaiset kiinnosta, ne halajavat traktorikirjoja! Traktorimies kävi tänään hehkuttamassa mulle ja erityisesti yhdelle harjoittelijalle, miten loistava kirja hänen pyynnöstään kirjastoon oli hankittu. Näytteli oikein kuvia, katsokaa nyt tuotakin kun tuossa kuvassa Massey-fergusonin keksijä istuu traktorissaan. Pahoitteli vielä perään sitä, että miten tällainen helmi on pistetty nuorten puolelle, nämä kun ovat asioita jotka kiinnostavat vauvasta vaariin. Lopuksi vielä jätti hankintapyynnön yhdestä uudesta traktorikirjasta. Kiikutin sen jo pomon pöydälle, mutta tajusin kotimatkalla, että minähän teen itse seuraavan tilauksen. Taidankin jättää kaikki povausoppaat, tähtikartat sekä kaikki aikamedian tuotteet tilaamatta, ja vedättää koko rahalla tarktorikirjoja. On siinä äijä ihmeissään, kun hyllyt pullistelee massikoita ja valmetteja.

Traktorimies on hyvä esimerkki siitäkin, että työssä ei enää tapahdu paljoakaan uusia asioita. Samat naamat pyörii, samat outoudet päivästä toiseen. On abba-rouvaa, elvis-siskoja, laulumiestä, ovesta lappaa sisään yhtenään porukkaa, jolla ei ole kaikki muumit laaksossa. Pitää tapahtua jotain todella erikoista tai ärsyttävää, jotta mielenkiinto heräisi. Tänään ärsyttävyydestä huolehtivat afgaanipojat. Saman ikäisistä supisuomalaisistakin pojista osa on varsin ärsyttäviä ja äänekkäitä spedejä. Jostain syystä liki kaikki kirjastossa asioivat afgaanipojat ovat todella raivostuttavia pikku penteleitä, jotka tuntuvat halveksivan erityisesti naisia. Pikkujätkät paskat nakkaavat siitä, mitä joku naispuolinen täti sanoo, ja lisäksi ne huutelevat törkeyksiä nuorille tytöille. Ovat niin olevinaan miehiä. Ilmeisesti kyseessä on jokin kulttuurinen piirre, jonka yhteiskuntarauhaa rikastavaa merkitystä en aivan hahmota. Heitin ne pihalle pariin kertaan, mutta en usko sen vaikuttavan mitään, sama infernaalinen helvetinpeli jatkuu huomennakin.

Mietin muuten hyvän tovin, että uskallanko moista ääneen lausua. Olen huolella monta vuotta rakentanut herkän ja empaattisen humanistimiehen imagoa, tuonut esiin anarkoekofeministiä ideaalejani ja ties mitä. Nyt sitten paljastunkin inhaksi razzistiksi! Eikä tässä vielä kaikki, nyt mennään todella syviin vesiin! Paljastanpa tässä nyt kaljahöyryissä, että äänestin perussuomalaisia EU-vaaleissa, vieläpä Sampo Terhoa! Tosin tein sen siksi, että toivon niiden vaalivoiton havahduttavan järkevämmät puolueet so. vasemmistoliito käymään asiallista keskustelua maahanmuutosta. Lisäksi on puolustuksekseni mainittava, että edelleen näytän militantilta vasemmistojohtajalta. Oltiin yksissä bileissä, missä tyypit polttivat vesipiippua ja hakkasivat bongorumpuja nuotion ääressä. Kipinää lensi taivaalla ja koko tienoo raikasi villejä rytmejä. Sahtia oli, ja välillä kuunneltiin, kun tyypit soitti Pelle Miljoonan luokkatietoisia kappaleita. Iltani kruunasi, kun yksi tyyppi kävi kähisemmässä, että "sä näytät ihan Fidel Castrolta". Olin tietenkin heti juonessa mukana ja iskin kättä olalle, mitäs me vasemmistolaiset maailmanparantajat ja suuret suvaitsijat!

Castroon onkin hyvä päättää tämä tarinointi. Manic street preachers kävi kuubassa keikalla (kyllä, ostin parit bändin levyt kirjastoon) ekana länsimaisena rokkibändinä vallankumouksen jälkeen. Castro tahtoi tulla katsomaan keikkaa kanssa, ja bändin pojat varoittivat ennen keikkaa, että siellä on aika infernaalinen meteli. Tähän Castro totesi "It cannot be louder than war, can it?". Keikan jälkeen Castro myönsi "you were louder than war". Sitä rock-musiikki on parhaimmillaan.

Labels:

2 Comments:

Anonymous Anonymous said...

Hahhaa, sinunko se hauska yleisönosastokirjoitus Aamulehdessä oli, luin sen ja naureskelin että jollakulla on välähtänyt. Tämä blogi on myös hauskaa luettavaa. Terveisin Sopuli Kaulinen.

8:12 AM  
Blogger Hanne77 said...

Kiitos piristyksestä (siis uusista blogikirjoituksista). On ankeaa valmistua tällaisena aikana maisteriksi kun oman alan töitä ei tahdo saada, ei edes päästä haastatteluun. Tänne kun tulee lueskelemaan niin harmitus vähän laantuu. :-)

7:30 AM  

Post a Comment

Links to this post:

Create a Link

<< Home