Humanisti autoilee

Huisaa, jo toinen teksti tulossa viikon sisään. Varsinaiseen kirjastobisnekseen poukaisemme kuitenkin vasta seuraavan pitkän aasinsillan kautta.

Olimme jokin aika sitten palaamassa iltamyöhään Sauvosta Pajusilta kotiin, kaasu pohjassa tietenkin, vaikka välillä peurat vaan juoksivat iloisesti häntää heilutellen tien yli. Motarille päästyä neula ei tippunut kertaakaan alle 130 kmh. Juuri kun olin isolla vaivalla ja sinnikkäällä kaasun polkemisella tehnyt joukon makoisia varvauksia volvoista, bemareista ja muista säälittävistä merkkiautoista, meni meidän skodasta valot. Paahdoimme 130 kmh sysipimeällä motarilla ilman valoja. Ou jee.

Ensimmäiseksi tietenkin vaimon kanssa kumpikin kiljuimme ja nostimme kädet silmille. Hetken päästä tokenin sen verran, että sain ohjattua auton pientareelle. Räpsimme valoja ja huomasimme, että pitkät toimivat, samoin hätävilkut. Niinpä sitten vedin syvään henkeä ja kaasutin ekalle rampille pitkät päällä ja hätävilkut miehekkäästi maisemaa valaisten, matkaa oli onneksi vain jokin kilometri. Ajoimme pitkillä Lempäälään asti ja pistimme huoltsikan pihalle skeidan parkkiin. Nohevana automiehenä ja muutenkin huiman teknisen tietopääoman hankkineena yksilönä aloin tarkistamaan sulakkeita. Paniikkia pukkasi, ja tökin irtirepimiäni sulakkeita pimeässä ensimmäiseen sopivaan koloon. Tämä tekninen operaatio ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen, sillä en huomannut yhdenkään sulakkeen kärähtäneen.

Seuraavaksi soittelin isälle ja kavereille, ja lopulta siskonmies tuli pelastamaan meidät ja heitti meidät himaan. Aamulla menimme bussilla lempäälään ja onneksemme skeida oli edelleen parkkiksella. Avasin etuoven ja huomasin yhden sulakkeen olevan lattialla. Ou jee. No, mitäpä tuosta, ajeltiin sitten yhdellä parkkivalolla Hatanpäälle huoltoon, legendaariseen Vemixiin. Paikkaan, johon en enää ikinä astu jaloillani sisään. Siellä on halli täynnä amisteinejä haalarit päällä, hymyilemässä *****maisesti onnettomalle humanistille. Autokorjaamo on paikka, jossa humanisti joutuu kohtaamaan oman pienuutensa, siellä ihmistä nöyryytetään! Haalaripukuiset teinimekaanikot viittoilee epäselvästi hallissa, antaen ajo-ohjeita, joita en lainkaan tajua. Kun lopulta saan auton parkkeerattua ( tietenkin väärään kohtaan), en löydäkään enää nokkapellin avausvipua. Tyypit virnuilee vieressä ja mä tusaan naama punaisena. Sanalla sanoen autokorjaamot ovat yhtä helvettiä. Tämä siksikin, että meidän auto ei tule Vemixillä ikinä kerralla kuntoon, parhaimmassa tapauksessa käytimme sen siellä kolmena päivänä peräkkäin. Joku haalariheikki oli unohtanut kiristää liittimen, jäähdytysnesteet valuivat aina pihalle.

Niinpä pistin vaimon menemään sisään liikkeeseen. Naisille sallitaan autohommissa millainen tyhmyys tahansa. Riittää kun pyörittelee silmiään onnettoman ja yksinkertaisen näköisenä, niin jopa haalarisedät antaa palvelua. Vaimo raportoi työn vastaanottajalle tapahtumat ja tämä kirjasi paperille vaan jotain tälläista "Asiakas tiputtanut sulakkeen jne". Pari tuntia hommassa meni, mutta lopulta totuus selvisi. Sulakkeissa ei ollut vikaa, mitä nyt yksi puuttui asiakkaan sähläämisen vuoksi, mutta kolme polttimoa oli palanut. Eli meiltä napsahti kummatkin ajovalot ja toinen parkki samalla hetkellä. Ou jee.

No niin, tämän vuodatuksen jälkeen seuraakin sitten osio nimeltä Humanistin Kaamea Kosto. Päivänä eräänä kirjastoon marssi tyypillinen corollateini tyttöystävänsä kanssa. Kädet mustina se pläräsi korjauskirjoja ja tuli sitten tiskille sanomaan, että tarvitsisi kirjastokortin. Olin heti auliisti palvelemassa ja kysyin, että onko sulla ollut korttia ennemmin? Välttelevästi hän sanoi, että ei pitkään aikaan. Päätin kuitenkin tarkastaa ja katso! Sieltähän ne tiedot löytyivät. Kortti oli yllätys yllätys lainauskiellossa, maksuja oli rutosti. Kerroin tilanteen ja tyttöystävä rupesi heti sihisemään kaverin korvaan, että ei makseta, vaan haetaan mun kortti. Totesin muina miehinä, että se taitaa tosiaan olla helpoin ja halvin ratkaisu. Pariskunta lähti ja pistin kirjat odottamaan.

Hetken päästä kaveri palasi, mutta sillä ei ollutkaan mukana tyttöystävää vaan toinen teiniamiscorollahaalarisankari. Hain kirjat ja kaveri antoi korttinsa ja katso! Sielläkin oli maksuja! Tässä vaiheessa en enää voinut olla aavistuksen hymyilemättä, mutta nopeasti kokosin itseni ja aloin selittämään vakavalla naamalla, että pitäisi ainakin osa maksaa pois. Jostakin taskun pohjalta ne onnistui muutaman euron onkimaan ja lopulta ne sai korjausoppaansa mukaan.

Jotta tämä nyt ei menisi ihan tulevien autonkorjaajien haukkumiseksi ja häpeän tunteideni purkamiseksi, voimme myös osoittaa kehuja näille nuorille miehille: ne eivät varastaneet kirjoja. Tyypillisesti kirjastosta kun häipyy juuri noita corollan korjausoppaita. Lisäksi tätä tekstiä kirjoittaessa mieleeni hiipi sellainen kauhea aavistus, että saatoin tehdä emämokan tuon kaverin ja eräiden muidenkin asiakkaiden kohdalla. Saattaa nimittäin olla niin, että tiettyä vuotta vanhemmat maksut ovat jo vanhentuneet. Pitänee varmaan ensikerralla tarkistaa asia työkavereilta ennen kuin nyhdän asiakkailta valuuttaa kaupungin pohjattomaan kassaan. Minulta tuo riistobisnes toki sujuu luontaisesti, eilenkin pyysin yhdeltä tytöltä printeistä 30 senttiä kappaleelta, vaikka ne oikeasti maksaa vain 20 senttiä. Olen paha, nypin kärpäsiltäkin siivet.

Hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien

Syksy on mennyt sienestäessä ja pelatessa. Vaimo osti kultapossukalleen uuden tietokoneen, oikean tehomyllyn, jolla pyörii kaikki pelit. Kyllä sitä onkin sitten pelattu, gradun tekeminen on ollut 'hiukan' vaiheessa. Satunnaisesti olen ollut kirjastossakin töissä, lähinnä silloin, kun muu henkilökunta on ollut koulutuspäivillä. Seuraava tarinamme kertoo yhdestä tällaisesta päivän mittaisesta sijaisuudesta.

Hyvä työpäivä alkaa jo aamulla. Pitää olla hyvää kahvia kaapissa valmiina. Ei mitään kultamokkaa tai presidenttiä, saludosta ja euroshopperista puhumattakaan. Hyvä kahvi on vahvaa tummapaahteista, mieluiten luomua ja ehdottomasti reilun kaupan kahvia. Tämä siksi, että gastronomisen nautinnon lisäksi moista kahvia juomalla voi tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi jo heti aamulla: Minä välitän köyhistä ja heikoista, olen alistettujen auttaja ja riistettyjen puolustaja, ihan vaan kahvia juomalla. Miten jaloa, miten epäitsekästä ja ennenkaikkea, miten helppoa!

Hyvien fiilisten metsästys jatkuu työmatkalla. Valitettavasti meillä ei vielä, allekirjoittaneen gradun ja vakinaisen työpaikan uupuessa, ole varaa ajella Audilla, joutuu ihan vaan skodalla sähläämään muun liikenteen seassa. Mutta jos olisi Audi, niin voisi ohitella heittämällä kaikkia perusautoilijoita ja saada näin hyvät fiilarit. Nyt en moisia aitoja, alkukantaisia ja vaikuttavan miehisiä tunnetiloja voi saavuttaa, vaikka miten poljen kaasua lattiaan joka tilanteessa. Tämän vuoksi koetan panostaa matkamusiikkiin ja henkisempiin fiiliksiin. Radiota ei pidä kuunnella ikinä, siellä vaan tyhmät ihmiset soittaa huonoa musiikkia. Oikea tapa on kuunnella jotain itselle tärkeää levyä ja saada näin tunnelma skodan kattoon.

Viimeiset kuukauden soitossa on ollut CMX:n Talvikuningas. Osasin jopa arvioida ajoajan niin hyvin, että viimeiden kappale loppui juuri kirjaston pihaan kurvatessa. Kaikkivaltiaan peilin majesteetillinen loppu menee jotakuinkin näin:

”Valtapiiri mielen oppii avaruden sanomaa
hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien
Rakkausko, viha kerran virtas läpi olentoni,
elämä sen kudos, olin siinä lankana
Turhaako siis tuokiot ja kaikki tämä sisälläni
uhma kuolevaisen kohti pimeyden kasvoja”

Kyyneleitä silmäkulmista pyyhkien voikin sitten paarustaa sisälle hyllyttämään, keskelle hiljaisten sanattomain kirjaholvien, mieli eksistentiaalista elämäniloa kuohuen. Työkaverit vaan ihmettelee, että hittojako tuo tyyppi tuolla hyllyn välissä noin tyhmän auvoisena hymyilee, ei luulisi keittokirjojen järjestelemisen olevan noin kivaa.

Tämänkertainen sijaisuussessio oli siinä mielessä erilainen, että nyt vakiohenkilökuntaa ei ollut paikan päällä koko päivänä, vilttiketju piti kirjastoa pystyssä aamusta iltaan. Kun epäuskoisena kuuntelin uutista, mieli pahoista aavistuksista täyttyen, antoi eräs paikalle osunut muuhun kunnalliseen organisaatioon kuulunut viranhaltija arvokkaan ohjeistuksen meille kirjastontädeille "Mitä, ei pomoja paikalla? Nyt sitten yksi lähtee heti kahvinkeittoon ja toinen juoksee pullakauppaan! Kertonee jotain kirjastontätien mentaalimaisesta, että jokainen luuli kuulleensa puhuttavan pullokaupasta.

Lopulta työt tehtyämme ehdimme aamukahville (ei, emme kuitenkaan rynnänneet oikopäätä kahvinkeittoon) ja kahvihuoneessa arvuuttelimme, mitä kaikkea erikoista juuri tänään sattuu, kun kaikki vakinaiset ovat tiessään. Arvauskykymme osoittautui rajalliseksi.

Homma alkoi oikein mukavasti, heti aamutuimaan sisään marssi kysymyksineen parit viehättävät neitokaiset. Onnistuin mm. käden käänteessä googlettamaan vastauksen kysymykseen, että mikä kirja käsittelee big brother -tyyppisessä talossa tehtyä murhaa. Siunattu google, sen avulla onnistuu antamaan itsestään viisaamman kuvan! Aikamoinen egobuusti heti päivän alkuun, kiitolliset hymyt lämmittävät mieltä pitkään, tai ainakin kaksi minuuttia. Aika pian eteerinen tunnelmointi sitten jo särkyikin, kun puhelin alkoi soimaan tauotta. Piti koettaa tehdä varauksia, mikä on aina vähän jännää, kun rutiinit ehtii unohtumaan. Kassakone on aina yhtä mystinen, kopiokoneesta puhumattakaan. Välillä sai puhelujen välillä juosta varastossa.

Muutama puhelu kannattaa nostaa erikseen esiin. Ensinnä soitettiin jostain muualta maakunnasta, että miten tämä teiltä tullut satusalkku avataan? Satusalkku?? Siellä oli ilmeisesti kymmenen tätiä koettanut epätoivoisesti avata jotain salkkua, jossa oli sisällä aineistoa satutuokioihin. No, minusta ei ollut apua, joten annoin puhelimen eteenpäin. Sitten soitti jokin aika epäselvästi itseään ilmaissut kaveri. Lopulta minulle selvisi, että hän haluaisi maksaa maksuja pois, niitä oli kuulemma kertynyt. Jossain eipäjoen kirjastossa tms. hänelle oli sanottu, että maksut maksamalla hän saa taas lainata. Katsoin kaverin tietoja, eikä sillä mitään maksuja ollut, tili oli puhdas, mutta lainauskielto päällä. Tyyppi oli kuitenkin vakuuttunut, että hänellä oli maksuja, eikä oikein suostunut uskomaan mua. Juttu alkoi menemään hivenen levottomaksi hänen kertoessaan '"hoidelleensa sairaalaan" maksut aiheuttaneen kaverinsa, oli kuulemma turmellut hänen lainaamaansa aineistoa. Tässä vaiheessa ehdotin, että ehkäpä hänen olisi parasta tulla kirjastoon ihan henkilökohtaisesti asioimaan ja keskustelemaan. En voi tietää, että kuka tai mikä hänen maksunsa on maksanut, mutta hän voisi omin silmin todeta tilinsä puhtaaksi. Tämä hänelle sopi, ja nerokkaasti ohjeistin hänet saapumaan kirjastoon sellaisena päivänä, jolloin itse olen kotona.

Hivenen levoton olo kuitenkin haihtui nopeasti persoonallisten ja kansanomaisten hahmojen täyttäessä kirjaston. Ensinnä sisään ryntäsi mummo, joka jo ovensuusta kailotti, että "onko teillä cooksonia, hirvisaarta ja holttia?". Teki mieli sanoa sivusta, että eipä meillä juuri muuta olekaan. Siinä oli seesteinen mummo, tiesi mitä halusi. Aamupäivällä kirjastoon hakemaan cooksonia, sitten kotiin lukemaan sitä pariksi tunniksi ja iltapäivästä eteenpäin aika kuluisikin telkkarin saippusarjojen parissa. Siunattu huoleton elämä! Seuraavaksi tiskille tuli vanhempi herrasmies, jolla oli paljon asiaa. En tosin muista enää mitä, mutta ei se mitään kovin tärkeää voinut olla. Aikansa kanssani turistuaan hän huomasi uuden uhrin, nimeään tietokoneen varauskirjalistaan tusaavan angstisen hiphoppariteinin. Tästäkös ukko riemastui ja meni hieromaan tuttavuutta iskevällä onelinerilla: "mitkäs arpajaiset täällä on, saanko minäkin kirjoittaa nimeni listaan? " Teini vaan luimisteli ihmeissään ja luikki pois paikalta sanomatta sanaakaan. On se nyt kumma, kun edes kirjastossa ei saa olla rauhassa.

Traktorimies oli myös paikalla, aina yhtä halukkaana tilittämään hänkin. Tällä kertaa hän ei yllättäen hakenutkaan traktorikirjaa, vaan teosta Veikko Vennamosta. Traktorit ja Veikko Vennamo, aika koherentti maailmankuva äijällä! Mielenkiintoista oli myös huomioida Legioonalainen Peters -kirjan lainaaja; lyhyt tukka, jäntevä olemus, tiukka ilme, asiallinen ote elämään tilanteessa kuin tilanteessa. Ei mitään turhaa seurustelua lainaustiskillä, hei ja kiitos ja nopeasti ulos. Lisää tällaisia asiakkaita! Mielenkiintoisia kirjoja oli muutenkin liikkeellä, mm. Päätalon Pölhökanto Iijoen törmässä -lähti kierrokselle. Vaikea kuvitella synkempää skenaariota kuin harmaa marraskuinen päivä ja ainoa luettava kirja on Päätalon Pölhökanto.

Taatusti lennokkaampaa ajankulua oli tiedossa sillä Anne Pajuluoman kirjan lainanneella. Kirjan kannessa seisoo isolla tekstillä ja huutomerkillä vahvistettuna, että "perustuu tositapahtumiin". Nopeasti pläräämällä selviää, että kirjailija on kotoisin Sirius -planeetalta ja mm. hänen tyttärensä asuu siellä. Youtuubissa on lyhyt pätkä aiheesta: http://www.youtube.com/watch?v=oNQ_KnTn3hQ Astraalimatkoja, kosmisia totuuksia, enkelihierarkioita, jälleensyntymää, kerrassaan iskevä ja mielikuvitusta stimuloiva paketti naisihmiselle, joka ei enää jaksa innostua hömppälaarin prinsessafantasioista. Kirjan luettuaan voikin alkaa askartelemaan enkelinkuvia ikkunaan, keräämään voimakiviä ja käymään kansanopiston väriterapiakurssilla tai vaikka opiskella kirjekurssilla meditaatiokonsultiksi.

Lopuksi käsittelemme siviilipalvelusmiehiä, tuttavallisemmin sivareita. Harva tajuaa, että ilman sivareita kirjastot olisivat kusessa. Sivari on nuori mies, joten lähtökohtaisesti hän tajuaa tekniikasta keskimäärin enemmän kuin muut kirjastolaiset, olkoonpa nämä sitten muuten vaikka miten miehekkäitä armeijan käyneitä humanistiuroksia tahansa. Lisäksi sivari on arvohierarkiassa pohjimmaisena, joten häntä voi käskyttää/juoksuttaa/pyytää/ tehtävästä toiseen. Kun printteri ei toimi, sivari auttaa. Kun pitää ottaa kaksipuoleisia kopioita, sivari opastaa. Kun asiakas kyselee vaikeita tietokoneella, hälytetään sivari opastamaan. En tohdi edes ajatella, millaiseen kaaokseen kirjastolaitoksemme ajautuu, jos ei ole sivaria jolle huutaa "tuutko Antti vähän tänne?"