Tuesday, April 08, 2008

Virheiden anatomia, syyllisten seulonta

Pahinta maailmassa on virhe. Jos ja kun virhe kuitenkin tapahtuu, se pitää heti joko kiistää tai mahdollisesti korjata. Virheen kyytipoikana seuraa syyllisyys, josta on keinolla millä hyvänsä yritettävä luikertaa eroon. Virheelle on siis löydettävä itsestä riippumaton syy. Seuraavaksi tarkastelemme kirjastomaailman lainalaisuuksien mukaan etenevää syyllisen metsästystä. Virhe on siis jo tapahtunut, nyt vain etsitään syyllistä.

Parhaaseen kansanradio -tyyliin syyllisen metsästys alkaa hallituksesta. Hallitus on syyllinen, hallitus edistää uusliberaalia talouspolitiikkaa ja niistää kirjastojen määrärahoja. Tästä seuraa kiirettä ja stressiä tädeille, ja näin ollen tulee virheitä. Jos sattuu olemaan kokoomuksen äänestäjä, ei ehkä halua syyttää hallitusta. Tällöin voi kritiikin suunnata yhteiskunnan yleiseen kirjastovastaiseen ilmapiiriin.

Edellämainituista aavistuksen abstrakteista syyllisistä on hyvä nopeasti siirtyä johonkin konkreettisempaan, oman kaupungin päättäjiin. On paikallispoliitikkojen syy, että hankintamäärärahat ovat olemattomat ja uutta supermodernia kirjastoa ei ole vieläkään rakennettu. Sivistymättömät ja asioista mitään tajuamattomat poliitikot rakennuttavat mieluummin vaikka kunnallisen karting -hallin kuin säällisen kirjaston. Jos siis kirjat on toisinaan hujan hajan ja koneetkin temppuilee, on syy poliitikkojen.

Olemmekin jo päässeet itse kirjastorakennukseen, jonka huonoa arkkitehtuuria ja tilan ahtautta voi syyttää melkein mistä vaan. Seuraavaksi syypään metsästyksessä siirrymme kahteen aivan keskeisimpään tekijään, asiakkaisiin ja muuhun henkilökuntaan. Asiakkaat pilaavat kirjastot. Ne tuovat rapaa sisään ja lompsivat levottomasti kumpparit jalassa hyllyjen välissä. Häikäilemättä ne ottavat kirjoja hyllyistä, silmäilevät hetken ja tunkevat ne sitten ties minne. Jos jokin kirja on väärässä paikassa, on syy aina asiakkaan. Asiakkaat rikkovat kopiokoneet ja sekoittavat kassakoneen tilinauhat antamalla tasarahojen sijaan suuria seteleitä. Ei se ole minun syy, jos moisessa painetta ja ahdistusta aiheuttavassa tilanteessa sitten antaa rahasta väärin takaisin!

Joskus on kuitenkin pakko myöntää, että toisinaan, tosin hyvin harvoin, asiakas ei ole syyllinen. Tällöin syypää pitää löytää henkilökunnan parista. Tämä on kaksioisainen prosessi, syyllisen määräytyminen riippuu siitä, kenen kanssa asiaa selvitellään. Jos pomoja ei ole paikalla, pystytään oikeastaan tapahtuman kuin tapahtuman perimmäinen alkusyy sysäämään pomojen harteille. Jos taas asiaa setvitellään pomojen kanssa, sutjakasti syyllinen löytyy muista työtovereista, luonnollisesti sellaisesta, joka ei ole juuri nyt paikalla puolustamassa itseään.

Selkeytän selittelyäni esittämällä konkreettisen esimerkin. Tänään kirjastossa ilmeni virhe! Asiakas oli jo maaliskuussa varannut kirjan ja tuli nyt kysymään, että joko se on tullut. Kävi ilmi, että teoksen eräpäivä on vasta toukokuussa. Vaikka siis arvoisa asiakkaamme oli varausjonossa ekana, oli kirja kuitenkin lainattu jollekin muulle. Periaatteessa tuon pitäisi olla mahdotonta. Alkoi ankara selittäminen ja asiakkaan tuskaan eläytyminen, mikä ei tietenkään omalta kohdaltani vaatinut suuria ponnistuksia, sillä tuska suorastaan raateli sydäntäni. Oli tapahtunut virhe, olinko minä ehkä syyllinen?! Miksi asiakkaan pitikin tulla juuri minun tiskivuorollani puhumaan asiasta, miksi en alkanut insinööriksi, miksi sain tällaiset geenit, miksi sukuni on asunut 500 vuotta samassa kylässä naiden toisiaan ristiin, oi miksi miksi. Vaikka en olisikaan syyllinen, niin näyttäisin syylliseltä, sillä tiskin takana istuessani edustan koko perkeleellistä kirjastolaitosta ja sen elämää tuhoavaa massiivista virhepotentiaalia. Mikä tuska, mikä ahdistus.

Asiakkaan vaappuessa itku kurkussa pihalle alkoi ankara syyllisten metsästys, kuka on tehnyt virheen, ketä syytämme. Sinänsä tilanne oli lupaava, sillä pomot ja iso osa työkavereista oli poissa, eli potentiaalisia syypäitä piisasi. Sitten eräs tavallista neuvokkaampi täti keksi, miten kaikki oli tapahtunut. Kirjamme oli ollut maakuntakirjastossa lainassa ja siellä sen lainannut asiakas oli sen palauttanut, ja kysynyt, että voiko hän ottaa kirjan uudestaan. Koska seutulainattu kirja tarttuu varausjonoon vain kotikirjastossa palauttaessa, oli tuon toisen kirjaston virkailija pystynyt lainaamaan kirjan uudestaan. Hän oli huomannut ruudulla vain pienen viestin -kuljetettava varaus-, ignoroinut sen ja lainannut kirjan uudestaan. Mahtava teoria, me emme olleet tehneet virhettä, vaan maakuntakirjastossa oli kämmäilty! Syyllinen löytyi, melkein ryntäsin pihalle sateeseen etsimään asiakasta ja selittämään, että virhe ei ollut minun/meidän.

Euforinen lento loppui kuitenkin lyhyeen. Hetken päästä tiskillä oli uusi tilanne päällä, asiakas halusi sinänsä hienosti korvata turmelemansa kirjan. Asiaa ehkä auttoi se, että selittelyille ei ollut sijaa, Musti kun oli syönyt puolet sivuista aikansa kuluiksi. Sovimme että korvaushinta yli kymmenen vuotta vanhasta ahkerasti luetusta romaanista on 20.00 euroa (pieni tinkiminen hintapyynnöistä aina piristää asiakkaita ja antaa paremman kuvan kirjastosta) ja että tieto maksusta lisätään hänen tietoihin. Koska asiakkaalla ei ollut käteistä ja jonoa kertyi, totesin asian olevan selvä. Oletin, että voisin kirjan tiedot katsomalla nähdä, kellä se on ollut lainassa ja lisäillä sitten rauhallisen hetken tullen tiedot huomautuksiin. Silmissä sumeni, kun sitten lopulta palautin kirjan. Se olikin lainattu jonkin ison laitoksen yhteisökortilla, eikä mistään voinut päätellä, että kuka kirjan oli kotiinsa Mustin ruuaksi vienyt. Virhe, perusvirhe! Mikä pahinta, sopivaa syyllistä ei ollut missään, oli pakko tunnustaa, että tämä oli vain ja ainoastaan minun virheeni. Häpeän puna hiipi poskille, kainalot hikosivat ja käsi hamusi astmapiippua. Taas tämä meni tähän, tänäänkin kotimatka menisi siihen, että kuumeisesti kelaisin tekemääni virhettä ja mahdollisia muita virheitä.

Loppuun Martikaisen riimettelyä:
Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Ja pyytää syyllisyys:

"tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo."
"Ei, en tule, pahasta puhdas oon!"
"Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon."

Tarhan pihamaalla pienokainen.
Kovin viaton,
räkänokkainen,
kiikkuu
eikä aavistaa saata,
kuinka suuri voima liikkuu,
nurkan takaa sinua tarkkailee tuo
ja mustaa maalia juo.

Se tulee tuttavaksi tänään,
et toisin päättää vois.
Se päättää, milloin tulee,
eikä lähde pois.
Nurkkiin nukkumaan kipuaa,
mustaa maalipurkkia kuljettaa,
ja juuri kun kaikki oli, kuten pitikin olla
se suhersi seinään: mitäpä nolla?

Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
pyytää syyllisyys.

"tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo."
"Ei, en tule, pahasta puhdas oon!"
"Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon."

Sillä syyllisyys kuuliaista rakastaa,
se voimaa vammoistamme ammentaa,
pian niistä pesää rakentaa:
viereen tuvan
valmistuvan jo näen
huoneet vierasväen
kunnes tuikkaat talonsa alle tulen hyvän,
sen huomaat hämmentyvän.

Nyt joka ikisenä aamuna piru pihalla vihaansa viuhtoo vaan.
Räntäsateessa, pää kohmeessa kauhoo lunta ikkunaan.
Tulkoot irveet, pilkkakirveet,
haavaa ei ne tehdä voi,
kun vaikeroi viluissaan syyllisyys
ja varjoissa vaanii,
siellä sinua se osoittaa,
vaan kulkee karavaani,
tavoittamattomiin taivaltaa.
Jää hyvästi, syyllisyys.

0 Comments:

Post a Comment

<< Home