Äärimmäisen hädän hetkellä

Yli puoli vuotta meni ilman kirjastorengin roolia. Piti opiskella, mutta meni sienestykseksi ja netissä sotimiseksi, kirjoitin puolessa vuodessa netmissioniin yli 4000 (neljä tuhatta) viestiä. Kyllä siinä moni mojova solvaus ja kelpo näpäytys ruudulle räppäistiin kansan kauhisteltavaksi. Täytyy joskus postata tännekin kauneimpia paloja.

Paljon ei ollut muuttunut, autolla ajaminen on yhtä kamalaa kuin aina ennenkin. Autossa soi sama levy kuin keväällä, eli talvikuningas. Jo eka kappale viritti tunnelmaan:

Kohta yöstä aikain marssii hahmot härkäin siivekkäitten
yöstä muinaisuuden udun, hämärästä painajaisten.
Kohta aukeavat taivaat, syöksyy alas laumat enkelten

Minun alitajuntani väänsi viimeisen lauseen muotoon Kohta aukeavat ovet, syöksyy sisään laumat asiakkaiden...

Ja niinhän siinä lopulta kävikin, oli taajaman asujaimisto kulkupäällä. Mutta ennen kuin sinne asti päästiin, piti tietenkin vaihtaa tärkeimmät kuulumiset (tietenkin hyllyn välissä hartiat kumarassa supattaen) ja hyllyttää palautukset. Ei ollut meno muuttunut, heti rupesi tulemaan väärässä luokassa olevia kirjoja vastaan. Niin ja kynsinauhatkin olivat heti vereslihalla, kun koetti sovittaa kirjoja liian ahtaisiin hyllyihin. Lopullisesti deja vu -ilmiö otti vallan, kun käsiin osui Päätalon Pölhökanto. Aika laukkaa, universumi laajenee, sukupolvet vaipuvat unholaan, mutta tyypit vaan kantaa Pölhökantoa kotiin luettavaksi! Koeta tällaista kansaa sitten sivistää, ei tajuta laadun päälle. Toinen mielenkiintoinen huomio oli se, että sotakirjojen määrä edelleen kasvaa, ja niitä ilmeisesti myös luetaan entistä enemmän. Mikä pahinta, kansaan uppoaa juuri Pietolat, Lehväslaihot ja vastaavat reippaat sepitteet, ja tällaisen hötön pohjalta sitten höyrypäisimmät muodostavat käsityksensä sodasta.

Syy tähän uusimpaan pestiini on huutava miespula, on kaikki laarin pohjatkin raavittu lävitse, eikä ole saatu minimimiehitystä kasaan. Silloin, äärimmäisen hädän hetkellä, minulle soitettiin. En muista olenko täällä blogin puolella hehkuttanut armeijaurani kauneinta muistoa. Meitsi kävi siis armeijan aseettomana, olin aseeton kirjuri. Aseettomana olin intissä automaattisesti sen 11 kuukautta (tosin koko yksikkö oli myös saman verran). Varsinkin viimeiset kuukaudet keskityin vain fiilistelemään esikunnassa kaverini kanssa, jolla oli vielä muakin naurettavampi pesti, se oli varusmiestoimittaja! Innostuttiin sitten käymään iltalomilla teatterissa ja mä kirjoittelin varuskunnan lehteen teatteriarvosteluja. Valtava panos isänmaan asialle! Yksikköni johtoporras pisti myös tämän merkille ja armeijan sitten viimein päättyessä meidät kaikki koottiin yhteen, ja jengille kerrottiin ylimalkaan, että mikä on itsekunkin sodanaikainen sijoitus. Kaikki muut mentiin lävitse, ja sitten lopuksi kapteeni katsoo minuun ja lausuu: Panssarimies ********* puoleen käännymme vain äärimmäisen hädän hetkellä, ja tuskin silloinkaan.

Nyt siis oli hädän hetki ja talvisodan hengessä minä hyllytinkin, kunnes sitten tuli henkilökohtainen Taipaleen tulihelvetti: Kaikki muut oli hoidettu, mutta lastenkirjoja oli kauhea läjä pistämättä, eikä kukaan muu ehtinyt hommaan. Siispä lastenosastolle. Rohkeasti kirjanippu syliin ja tulta päin. Huonostihan siinä kävi, tietenkin. Lastenkirjat on ryhmitelty kirjojen koon, sivujen paksuuden ja ties minkä hämmentävien määreiden mukaan mitä erilaisimpiin luokkiin ja ryhmiin. Yhdessä nurkassa on pienikokoisia katselukirjoja, toisessa suurikokoisia, välissä kuvakirjoja aakkostettuna, tuolla disney-kirjoja, täällä pupu tupunoita jne. Kaikkein erikoisinta on mielestäni se, että lastenkirjojen tekijät tekevät sarjoja, ja nimeävät sarjat lasten nimien mukaan. On Teemua, Villeä, Sannaa, Minnaa, Ernestoa, mitä kaikkea onkaan, ja joka ikisellä sarjalla on ikioma paikkansa, joka pitää koettaa metsästää esiin.

Torjuntahäviön kärsineenä paarustin tiskille, oli aika tarttua toimeen ja palvella asiakasta, vastata monenlaisiin tarpeisiin. Yksi halusi ottaa kopioita ja kopiokone meni tietenkin jumiin. Sitä siinä sitten hyvä tovi ihmeteltiin, kunnes teknisesti taitavampi kolleega osasi pistää virran pois vehkeestä. Tämä maagisesti pelastikin tilanteen. Niin ja vallan unohdin, että yhdessä välissä myös lainauksen kone meni jumiin, mutta onneksi kuitenkaan syytä ei voitu johtaa minuun! Ilmeisesti laadukas teknologiamme jumittaa omia aikojaan. Pääsin ekana päivänä myös faksia käyttämään, ja luonnollisesti käyttämättä jäi. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, luulen, että tällä kertaa opin homman lopullisesti, pystyn tulevaisuudessa operoimaan faksia omatoimisesti! Täytyy muistaa mainita tuo CV:ssäkin.

Lisäksi aivan vilpittömästi ihmettelen sitä, miten äkkiä perustoiminnot palautuivat mieleen, lainaaminen ja palauttaminen sujui kuin vettä vaan! Mutta mikä onkaan tilanne toimiston puolella, toimenkuvaan kuuluu ilmeisesti myös luettelointi ja vastaavat huikean vaativat toimet. Eipä taida uni tulla silmään ensi yönä, kierin vain levottomana vuoteessa ja mietin kaikkia tuhansia eri virheitä, joita saatan tehdä.

Mutta toisaalta pääsen ilmeisesti ensi vuoden puolella tekemään hankintoja! Mikä herkullinen tilanne, kasa verorahoja käytettävissä ja mahdollisuus tilata kansalle musiikkia. En ole vielä päättänyt, että tilaanko koko rahan edestä keskiaikaista luutunsoittoa, vai pistetäänkö talon Iron Maiden -kokoelma priimakuntoon. What to do, what to do.