Taiteilia
Olet työstänyt matskua,
sitä muistatkin mainostaa.
Onko baskeri kallellaan, mitä, mitä?
Inspiraation lähteenä tietty Brecht
ja sit Nietszcheä,
herran jestas oot tärkeä.
PMMP tylyttää taiteilia -kappaleessa varsin surutta. Samaan taidan sortua nyt itsekin, vaikka ei välttämättä paljon varaa olisi. Sillä yhtälailla tämän blogeilun ja muun nettihäröilyn voi nähdä egotrippailuksi. Koska kuitenkin on paljon kivempaa arvostella muita ihmisiä kuin itseä, unohdamme sopuisasti tämän aspektin ja keskitymme ruotimaan noita taiteilioita, kamalia egotrippailijoita ja aikavarkaita.
Tyypillinen taiteilia on noin 50 - 75 vuotias ihminen, nainen tai mies, kumpaakin löytyy. Taiteilia on kehittänyt jonkun runonväkerryksensä, puuveistospäkerryksensä tai vastaavan höperryksen ympärille oman taideuniversumin. Tuon universumin keskipisteessä on suuri taiteilija ja hänen taiteensa. Tyypit pitää itseään jonain suurina kulttuuripersoonina, ja olettavat heitä kohdeltavan tämän mukaisesti. Kun tällainen köyhän miehen renessanssinero tulee kirjastoon, pitää muiden ampaista paikalle auttamaan ja ennenkaikkea kuuntelemaan. Vuolaasti taiteilia kertoo projekteistaan ja suunnitelmistaan ja teoksistaan. Välttämättä mitään erityistä asiaa ei ole, tai se voi olla parhaimmillaan sellainen, että taitelia haluaa vain varmistaa, vieläkä hänen runokirjansa on kirjaston kokoelmissa. Usein myös tekninen osaaminen on jäänyt taiteen tekemisen jalkoihin, ja taiteiliaa joutuu opastamaan kovin pitkään aivan perusjutuissakin. Jonot tiskillä kasvaavat kun taiteiliaa opastetaan tietokoneen käytössä. Taiteilia itse ei tietenkään huomaa moista, täti sen sijaan liikehtii hermostuneesti ja puree huultaan, mutta silti kaikesta huolimatta uskollisesti nyökkäilee ja huokailee oikeissa kohdissa loputonta laverrusta kuunnellessaan.
Egotrippailua pienemmässä mitassa ilmenee toki muutenkin. Tyypillinen esimerkki on sellainen, että vanhempi pariskunta tulee tiskille kyselemään avotakkaa, olisiko avotakkaa kirjastossa? Ennen kuin asiaa ehtii alkaa selvittämään, ennättää toinen jo mukavaatimattomasti kertomaan, että "ei tässä muuten mitään, mutta kun siinä olisi siskontytöstä juttu" No voi kun kiva. Että ihan avotakassa juttu!
....
Ensimmäinen viikko työtä on takana. Tänään töistä päästyä hain postista nettitutun lähettämiä kirjoja, imuroin, söin pakastepitsaa, join pullon saaremaa -olutta ja nukahdin olohuoneen lattialle. Siinä sitä kelpasi röhnöttää, vaimo katseli miljonäärille morsianta ja minä koetin silmänlumeeksi lukea suomen kuvalehteä. Ehdin lukemaan tv-liitteen ennen nukahtamistani, se minun kulttuurielämästäni. Tämäkin päivä oli kyllä sellaista säätöä, että ei ihme jos aivot huutaa lepoa.
Minua oli etukäteen varoitettu eräästä uudesta asiakkaasta, että et sitten panikoi sen kanssa. Tiesinkin siis heti mikä on kupletin juoni, kun yksi naisihminen nappasi tietokonetuolin itselleen ja raahasi sen tiskille. Olo oli heti kuin Ilomantsilaisessa maalaiskaupassa, ei ollut kiirusta, tässä nyt asioitaisiin oikein ajan kanssa. Prosessi etenee niin, että kyseinen asiakas kysyy joka kerta samoista kirjoista ja levyistä, että onko ne paikalla. En tiedä miten muut toimivat, mutta itse keltanokkana kiltisti hain kaikkia kysyttyjä artefakteja koneelta. Abban levy ei edelleenkään ole kirjaston kokoelmissa, kysytyt kirjat sen sijaan olivat kaikki hyllyssä ja hain ne näytille. Yksi toisensa perään asiakas hylkää tarjoamukseni "mä olen lukenut tän jo" -lauseella. Seeelvä! Lopulta hyllystä löytyi jotain, joka kelpasi mukaan otettavaksi. Kaiken kaikkiaan tämän tasoinen toiminta, vaikka erinomaisen älyvapaata onkin, on minusta kuitenkin paljon mukavampaa ja mielekkäämpää kuin taiteilioiden kanssa asioiminen. Täysin rennosti en vielä osannut ottaa tätä sessiota, kun ekaa kertaa vasta operaatiota hoidin, mutta ajan kanssa abba-rouvan kanssa asiointi vamasti helpottuu.
Seuraava setti oli jo oven takana odottamassa, katastrofi hiipi salakavalasti kimppuuni. Olin vielä vähän hermoheikkona abba-rouvasta, kun lainasin yhdelle tädille pienen matkaoppaan. Jonkinlaiset small talkin tapaiset urahduksetkin siinä sanoin, ja asiakas katosi eteiseen. Mutta ei pitkäksi aikaa, sieltä se kimmahti minuutin päästä takaisin kyselemään, että mihin hänen kirjansa meni? Minä olin vähän että WTF?? Täti selittää, että ei löydä lainaamaansa kirjaa mistään. Sitä aletaan sitten joukolla etsimään, ei ole repussa, ei takin taskussa, epätoivo kasvaa! Täti vielä kyselee, että mahdoinko minä sen kirjan viedä johonkin?? Kiistän, ja pengon laukkua kahta kiivaammin, hiki helmeilee otsalla. Muut asiakkaat tuijottavat, epäilevät varmaan että minä olen varastanut kirjan, tai vaikka syönyt sen. Lopulta läpyskä löytyy jostain rahapussin suojapussista tai jostain, ja vajoan voipuneena työtuoliin.
Koettelemukset eivät tähän vielä loppuneet, seuraavaksi mukava tyyppi tuli kyselemään sammakkokirjoista, kaveri tarvitsi hyviä kuvia sammakoista. Menin näyttämään paikkoja, että täällähän niitä, 58 -luokasta löytyy. Aloin etsimään, ja sitten etsin vielä lisää ja lopuksi etsin ihan hulluna, eikä mitään. Vesiperämotti! Ei yhtään sammakkokirjaa koko talossa. Koppeloista ja taivaanvuohista ja ties mistä siivekkäistä on tavaraa monta hyllymetriä, mutta ei sammakoista. Tarkemmin ajatellen varsin törkeää rasismia, toisista lajeista kyllä kirjoja tehdään, mutta sammakot unohdetaan. Lupasin ensiviikkoon mennessä metsästää kaverille jotain.
Ai niin, minusta melkein tuli julkkis! Toissapäivänä kirjastoon tuli ison sanomalehden toimittaja kuvaajineen. Halusivat tehdä jutun jostain netin käytöstä tai muuta turhaa sivuntäytettä. Toimittajatyttö zoomaili ympärilleen, katsoi mua, käänsi katseen pois ja marssi työkaverin juttusille. Siinä meni kahdessa sekunnin kymmenyksessä mun maine ja kunnia. Kun työkaveri ei kiireisiin vedoten suostunut haastatteluun, teki ne jutun jostain asiakkaasta. Jälkeenpäin tajusin, että olisi pitänyt mennä mainostamaan tytölle, että tuolla toimiston puolella olisi lauma hehkeitä naisia, jotka innosta kiljuen poseeraisivat lehdelle. Nyt sitten haastateltiin 'vaan' asiakasta, ei saatu ammattilaisten näkökulmaa.
Mikä ehkä tarkemmin ajatellen on hyvä asia, sillä kirjastomaailman todellisuus ei aina vastaa mielikuvaa rautaisista informaatioammattilaisista. Seuraava tositarina toimikoon tarinamme loppuhuipennuksena.
Eilen kirjastoon tuli nuori tyttö äitinsä kanssa esittelemään muikkarilappua. Oli tullut tytölle muikkarit jostain Fredin levyistä ja muista vastaavista tuotoksista. Pontevasti tyttö kiisti kuuntelevansa frediä, ja äiti säesti mukana. Väite oli mielestäni uskottava, ja lupasin hoitaa homman. Poistin heti maksut ja aloin miettimään, että mitä tehdä. Selvästihän oli käynyt niin, että tytön tiedot olivat kuukausi sitten jääneet lainauskoneelle päälle, ja jonkun toisen lainat oli vedetty hänen tietoihinsa. Näin voi käydä yllättävän helposti, sillä pallas pro -ohjelma on kaikkea muuta kuin pro. Toinen täti kuitenkin sanoi, että katsopa nyt kuitenkin hyllystä, olisiko levyt siellä. Pyörittelin silmiäni, mutta ehdottoman auktoriteettiuskollisena menin kuitenkin katsomaan. Sillä eihän levyt ja kirjat voi olla hyllyssä, jos ne kerta on tytön lainoihin merkitty. Arvatkaapa pari kertaa, oliko ne fredit hyllyssä vai ei.
No tietenkin ne oli! Olimme siis onnistuneet lainaamaan väärälle henkilölle levyt ja kirjat, jotka oikeasti olikin hyllyssä! Ilmiömäistä! Kaiken kruunasi se, että yksi lainoista oli auton kirja, ja tuo auton kirja oli meidän hyllyssä.
Olen kehittänyt seuraavat teoriat, miten tämä on voinut tapahtua.
1. Joku on lainannut tytölle jonkun toisen lainat, ja sitten tämä joku toinen on palauttanut lainat kirjastoon, ja me olemme vieneet ne hyllyyn käyttämättä niitä koneella. Tämä on periaatteessa mahdollista, mutta todella epätodennäköistä. Ehkä yksi kirja olisi voinut jäädä epähuomiossa palauttamatta, mutta mikä on todennäköisyys, että ensin tietyt kirjat lainataan väärälle kortille ja sitten juuri samat kirjat viedään vahingossa palauttamatta hyllyyn?
2. Tyttö on lainannut fredit ja muut aineistot, ja sitten vienyt ne itse palauttamatta hyllyyn. Tämäkin kuulostaa minulta aika epäuskottavalta.
3. Jokin muu selitys. En tiedä mikä se, on mutta joku on oltava. Tai sitten on vaan oletettava, että pallas pro arpoo ihmisille satunnaisesti tavaraa lainaan, öiset tietokanta-ajot saavat ihan uusia ulottuvuuksia.
Tämmöisten tolkuttomuuksien kanssa saa painia jaakobinpainia päivästä toiseen, onko siis ihme jos nukkumatti kutsuu miestä kesken kiihkeimmän perjantai-illan?
Tyypillinen taiteilia on noin 50 - 75 vuotias ihminen, nainen tai mies, kumpaakin löytyy. Taiteilia on kehittänyt jonkun runonväkerryksensä, puuveistospäkerryksensä tai vastaavan höperryksen ympärille oman taideuniversumin. Tuon universumin keskipisteessä on suuri taiteilija ja hänen taiteensa. Tyypit pitää itseään jonain suurina kulttuuripersoonina, ja olettavat heitä kohdeltavan tämän mukaisesti. Kun tällainen köyhän miehen renessanssinero tulee kirjastoon, pitää muiden ampaista paikalle auttamaan ja ennenkaikkea kuuntelemaan. Vuolaasti taiteilia kertoo projekteistaan ja suunnitelmistaan ja teoksistaan. Välttämättä mitään erityistä asiaa ei ole, tai se voi olla parhaimmillaan sellainen, että taitelia haluaa vain varmistaa, vieläkä hänen runokirjansa on kirjaston kokoelmissa. Usein myös tekninen osaaminen on jäänyt taiteen tekemisen jalkoihin, ja taiteiliaa joutuu opastamaan kovin pitkään aivan perusjutuissakin. Jonot tiskillä kasvaavat kun taiteiliaa opastetaan tietokoneen käytössä. Taiteilia itse ei tietenkään huomaa moista, täti sen sijaan liikehtii hermostuneesti ja puree huultaan, mutta silti kaikesta huolimatta uskollisesti nyökkäilee ja huokailee oikeissa kohdissa loputonta laverrusta kuunnellessaan.
Egotrippailua pienemmässä mitassa ilmenee toki muutenkin. Tyypillinen esimerkki on sellainen, että vanhempi pariskunta tulee tiskille kyselemään avotakkaa, olisiko avotakkaa kirjastossa? Ennen kuin asiaa ehtii alkaa selvittämään, ennättää toinen jo mukavaatimattomasti kertomaan, että "ei tässä muuten mitään, mutta kun siinä olisi siskontytöstä juttu" No voi kun kiva. Että ihan avotakassa juttu!
....
Ensimmäinen viikko työtä on takana. Tänään töistä päästyä hain postista nettitutun lähettämiä kirjoja, imuroin, söin pakastepitsaa, join pullon saaremaa -olutta ja nukahdin olohuoneen lattialle. Siinä sitä kelpasi röhnöttää, vaimo katseli miljonäärille morsianta ja minä koetin silmänlumeeksi lukea suomen kuvalehteä. Ehdin lukemaan tv-liitteen ennen nukahtamistani, se minun kulttuurielämästäni. Tämäkin päivä oli kyllä sellaista säätöä, että ei ihme jos aivot huutaa lepoa.
Minua oli etukäteen varoitettu eräästä uudesta asiakkaasta, että et sitten panikoi sen kanssa. Tiesinkin siis heti mikä on kupletin juoni, kun yksi naisihminen nappasi tietokonetuolin itselleen ja raahasi sen tiskille. Olo oli heti kuin Ilomantsilaisessa maalaiskaupassa, ei ollut kiirusta, tässä nyt asioitaisiin oikein ajan kanssa. Prosessi etenee niin, että kyseinen asiakas kysyy joka kerta samoista kirjoista ja levyistä, että onko ne paikalla. En tiedä miten muut toimivat, mutta itse keltanokkana kiltisti hain kaikkia kysyttyjä artefakteja koneelta. Abban levy ei edelleenkään ole kirjaston kokoelmissa, kysytyt kirjat sen sijaan olivat kaikki hyllyssä ja hain ne näytille. Yksi toisensa perään asiakas hylkää tarjoamukseni "mä olen lukenut tän jo" -lauseella. Seeelvä! Lopulta hyllystä löytyi jotain, joka kelpasi mukaan otettavaksi. Kaiken kaikkiaan tämän tasoinen toiminta, vaikka erinomaisen älyvapaata onkin, on minusta kuitenkin paljon mukavampaa ja mielekkäämpää kuin taiteilioiden kanssa asioiminen. Täysin rennosti en vielä osannut ottaa tätä sessiota, kun ekaa kertaa vasta operaatiota hoidin, mutta ajan kanssa abba-rouvan kanssa asiointi vamasti helpottuu.
Seuraava setti oli jo oven takana odottamassa, katastrofi hiipi salakavalasti kimppuuni. Olin vielä vähän hermoheikkona abba-rouvasta, kun lainasin yhdelle tädille pienen matkaoppaan. Jonkinlaiset small talkin tapaiset urahduksetkin siinä sanoin, ja asiakas katosi eteiseen. Mutta ei pitkäksi aikaa, sieltä se kimmahti minuutin päästä takaisin kyselemään, että mihin hänen kirjansa meni? Minä olin vähän että WTF?? Täti selittää, että ei löydä lainaamaansa kirjaa mistään. Sitä aletaan sitten joukolla etsimään, ei ole repussa, ei takin taskussa, epätoivo kasvaa! Täti vielä kyselee, että mahdoinko minä sen kirjan viedä johonkin?? Kiistän, ja pengon laukkua kahta kiivaammin, hiki helmeilee otsalla. Muut asiakkaat tuijottavat, epäilevät varmaan että minä olen varastanut kirjan, tai vaikka syönyt sen. Lopulta läpyskä löytyy jostain rahapussin suojapussista tai jostain, ja vajoan voipuneena työtuoliin.
Koettelemukset eivät tähän vielä loppuneet, seuraavaksi mukava tyyppi tuli kyselemään sammakkokirjoista, kaveri tarvitsi hyviä kuvia sammakoista. Menin näyttämään paikkoja, että täällähän niitä, 58 -luokasta löytyy. Aloin etsimään, ja sitten etsin vielä lisää ja lopuksi etsin ihan hulluna, eikä mitään. Vesiperämotti! Ei yhtään sammakkokirjaa koko talossa. Koppeloista ja taivaanvuohista ja ties mistä siivekkäistä on tavaraa monta hyllymetriä, mutta ei sammakoista. Tarkemmin ajatellen varsin törkeää rasismia, toisista lajeista kyllä kirjoja tehdään, mutta sammakot unohdetaan. Lupasin ensiviikkoon mennessä metsästää kaverille jotain.
Ai niin, minusta melkein tuli julkkis! Toissapäivänä kirjastoon tuli ison sanomalehden toimittaja kuvaajineen. Halusivat tehdä jutun jostain netin käytöstä tai muuta turhaa sivuntäytettä. Toimittajatyttö zoomaili ympärilleen, katsoi mua, käänsi katseen pois ja marssi työkaverin juttusille. Siinä meni kahdessa sekunnin kymmenyksessä mun maine ja kunnia. Kun työkaveri ei kiireisiin vedoten suostunut haastatteluun, teki ne jutun jostain asiakkaasta. Jälkeenpäin tajusin, että olisi pitänyt mennä mainostamaan tytölle, että tuolla toimiston puolella olisi lauma hehkeitä naisia, jotka innosta kiljuen poseeraisivat lehdelle. Nyt sitten haastateltiin 'vaan' asiakasta, ei saatu ammattilaisten näkökulmaa.
Mikä ehkä tarkemmin ajatellen on hyvä asia, sillä kirjastomaailman todellisuus ei aina vastaa mielikuvaa rautaisista informaatioammattilaisista. Seuraava tositarina toimikoon tarinamme loppuhuipennuksena.
Eilen kirjastoon tuli nuori tyttö äitinsä kanssa esittelemään muikkarilappua. Oli tullut tytölle muikkarit jostain Fredin levyistä ja muista vastaavista tuotoksista. Pontevasti tyttö kiisti kuuntelevansa frediä, ja äiti säesti mukana. Väite oli mielestäni uskottava, ja lupasin hoitaa homman. Poistin heti maksut ja aloin miettimään, että mitä tehdä. Selvästihän oli käynyt niin, että tytön tiedot olivat kuukausi sitten jääneet lainauskoneelle päälle, ja jonkun toisen lainat oli vedetty hänen tietoihinsa. Näin voi käydä yllättävän helposti, sillä pallas pro -ohjelma on kaikkea muuta kuin pro. Toinen täti kuitenkin sanoi, että katsopa nyt kuitenkin hyllystä, olisiko levyt siellä. Pyörittelin silmiäni, mutta ehdottoman auktoriteettiuskollisena menin kuitenkin katsomaan. Sillä eihän levyt ja kirjat voi olla hyllyssä, jos ne kerta on tytön lainoihin merkitty. Arvatkaapa pari kertaa, oliko ne fredit hyllyssä vai ei.
No tietenkin ne oli! Olimme siis onnistuneet lainaamaan väärälle henkilölle levyt ja kirjat, jotka oikeasti olikin hyllyssä! Ilmiömäistä! Kaiken kruunasi se, että yksi lainoista oli auton kirja, ja tuo auton kirja oli meidän hyllyssä.
Olen kehittänyt seuraavat teoriat, miten tämä on voinut tapahtua.
1. Joku on lainannut tytölle jonkun toisen lainat, ja sitten tämä joku toinen on palauttanut lainat kirjastoon, ja me olemme vieneet ne hyllyyn käyttämättä niitä koneella. Tämä on periaatteessa mahdollista, mutta todella epätodennäköistä. Ehkä yksi kirja olisi voinut jäädä epähuomiossa palauttamatta, mutta mikä on todennäköisyys, että ensin tietyt kirjat lainataan väärälle kortille ja sitten juuri samat kirjat viedään vahingossa palauttamatta hyllyyn?
2. Tyttö on lainannut fredit ja muut aineistot, ja sitten vienyt ne itse palauttamatta hyllyyn. Tämäkin kuulostaa minulta aika epäuskottavalta.
3. Jokin muu selitys. En tiedä mikä se, on mutta joku on oltava. Tai sitten on vaan oletettava, että pallas pro arpoo ihmisille satunnaisesti tavaraa lainaan, öiset tietokanta-ajot saavat ihan uusia ulottuvuuksia.
Tämmöisten tolkuttomuuksien kanssa saa painia jaakobinpainia päivästä toiseen, onko siis ihme jos nukkumatti kutsuu miestä kesken kiihkeimmän perjantai-illan?
posted by turha jätkä at 10:42 AM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home