elämän monimuotoisuudesta

Olin vielä pari viikkoa sitten varma, ettei listamummoa pahempaa olekaan. Mutta eikös mitä, nyt on löytynyt todellinen killerimummo! Killerimummo astui kirjastoon yksi aamu ja käveli vakain askelin tiskille. Sitten se väräjävällä äänellä ja jollain epämääräisellä karjalan murteella sanoi, että "mie haluaisin hyvän kirjan". Olin ihan että wtf, työkaverikin pakeni nauruaan pidätellen takavasemmalle. Hetken tuumin, että pitäisikö mummolle pistää Proustia pakettiin vai John Irvingiäkö suosittelisin, mutta sitten kuitenkin päädyin esittelemään jotain Enni Mustosta. Yllättäen mummolta alkoikin löytymään lisää tiukkoja kriteerejä hyvälle kirjalle. Piti olla isokokoista pränttiä ja paljon dialogia, ettei käy raskaaksi lukeminen. Olin jo vaipumassa paniikkiin kun muistin onnekseni Laila Hirvisaaren (ex-Hietamies). Hietamies on kirjoittanut jotain miljoona kirjaa, joten niitä on aina paikalla. Pistin parit hietamiehet mummin kätöseen ja tämä poistui iloisena taholleen, kuten minäkin. Illalla nukkumaan mennessä verkkokalvoilla vieläkin mummot vaan vaappui vakain askelin kohti tiskiä, josta ei päässyt pakenemaan mihinkään, sen yön uni jäi kovin rauhattomaksi.

Hietamiehen maskuliininen kääntöpuoli on tietenkin Päätalo, vanhojen miesten ykkössuosikki. Minä kun itse inhoan Kallen kirjoitustyyliä ja arvomaailmaa, niin olen aina ihan helisemässä pappojen kanssa. Sitä vaan koettaa vetää hillittyä hymyä tai ainakin iloista ilmettä naamalle papan kysellessä, että "onkos se juuri tämä kirja se kirja jossa Kalle tulee etelään jne". Siinä sitten vain hymisen ja mumisen jotain sekavaa, mutta onneksi papat ei tunnu pistävän pahakseen ammattitaidottomuuttani. Varmaan mielessään miettivät, että siinä on taas yksi tyyppi, joka ei erota justeeria moottorisahasta. Jos Kalle vielä eläisi, niin pätkisi tuollaisen pitkätukkahipin hetkessä.

Aika hämmentävän spektaakkelin esitti myös eräs vanhempi historiasta kiinnostunut herrasmies. Aluksi hän ihan normaalisti kysyi, että onko se ja se kirja paikalla. Kyseinen Karjala-kirja löytyikin hyllystä, ja jätin miekkosen sitä silmäilemään. Hetken päästä tyyppi tölmää tiskille ja iskee avatun kirjan eteeni ja osoittaa sitä sormellaan. Olin (taas kerran) aivan wtf, koetin epätoivoisesti miettiä, että mitä mies haluaa? Pitäisikö minun lukea sen sormella osoittamaa tekstiä ehkä ääneen, vai mistä on kyse? Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen kysyin, että haluaako hän lainata kirjan? Äijä mumisi jotain epäselvää ja osoitti vaan sormellaan kirjaa. Seuraavaksi kysyin, että haluaako hän sivusta ehkä kopion? Vastaukseksi saamani epäselvä mumina kuulosti edelleen kieltävältä, ja oli pakko mennä suoraan asiaan: Kysyin mieheltä melko yksiselitteisesti, että "mitä te oikein haluatte?" Tämä osoittautui juurikin oikeaksi menetelmäksi, kaveri sai lopulta artikuloitua, että hän oli kiinnostunut sormensa alta löytyvästä alaviitteestä. Tämän jälkeen olikin jo lasten leikkiä ohjata asiakas työkaverin niskoille, hän pääsi etsimään kyseistä alaviitettä tietokannoista.

Kysyn vaan, että miksi ihmeessä kirjastossa asioi niin vähän hyvännäköisiä opiskelijaneitosia lainaamassa filosofiakirjoja?? Missä ovat minihameet, saappaat ja älyllinen henkevä keskustelu?? Mieluusti juoksisin hyllystä hakemaan Gadamerin opuksia naisille ja vaihtaisin muutaman korkealentoisen ajatuksen, jos joku vaan olisi kiinnostunut. Mutta ei, työni sivistyksen kehdossa on pikemminkin kasvattanut taitoani ns. suomalaisen smalltalkin eli sääkeskustelun parissa. Keskustelen tätä nykyä sujuvasti pohjaveden korkeudesta, Ruotsin tulvista ja tihkusateen kastelevuudesta sekä lumettoman joulun riskistä.

Loputon on siis se ihmiselämän monimuotoisuus, joka kirjastontädin silmien edessä mataa ja valuu. Vastapainona tälle kaikelle myös tavat tehdä itsestään idiootti asiakkaiden silmissä ovat yhtä lailla loputtomat ja monimuotoiset. Viime aikojen muutamat surullisimmat tapaukset esitellään seuraavassa itseruoskinnassa. Yksi täti lainasi jotain erikoislevyä, joka oli harvoin käytetyssä kotelotyypissä. Enpä sitten osannut poistaa koteloa levyn päältä ja aikani tunattuani täti tarttui suojaan itse ja kädestä pitäen näytti, miten homma hoituu. Joitakin päiviä myöhemmin olin hyllyttämässä nuorten sarjiksia, enkä millään löytänyt paikkaa Kamut -sarjakuvalle. Lopulta olin laittamassa sitä sekalaisten sarjisten laatikkoon, kun tölmäilyäni sivusta seurannut nainen sanoi, että "laita se tänne muiden Kamujen joukkoon, niin löytyy helpommin". Siipi maassa valuin takaisin tiskille. Mutta eipä aikaakaan, kun toinen asiakas lisäsi vettä myllyyn. Silmät onnesta loistaen tyyppi kiikutti tiskille kirjaa ja ihan tohkeissaan hölisi, että "löysin Orhan Pamukin uuden kirjan hyllystä". Olin vaan että Kiva kiva, hyvä että on kivaa ja pyörittelin silmiäni. Kuka ihmeen Orhan Pamuk, joku bulgarialainen b-luokan dekkarikirjailijako? Hetken päästä kuitenkin etäiset kellot alkoivat soimaan päässäni ja muistin, että kyseinen herra Pamuk taisi olla uusin Nobel-kirjailija. Siis sen lisäksi että en osaa mitään, olen vielä tyhmäkin.

Näin reippaisiin tunnelmiin onkin hyvä päättää tällä erää tähän.

Götterdämmerung varastossa

Tähän asti kirjaston yleisövessojen ongelma on ollut vain tukkeutuminen, mutta nyt aivan uutena tekijänä tuli oviongelma: naisten vessan sisäoven lukkomekanismi levisi. Lauantaiaamuna asiakas jäi sinne jumiin, mutta fiksuna naisena soitti miehensä paikalle, ja tämä aukaisi oven ulkopuolelta. Veimme oveen lapun, että ovi ei toimi, mutta silti aina joku sinne erehtyi menemään. Niinpä minä vietin lauantaipäivän pelastellen naisia vessasta. Miten ritarillista, miten sankarillista! Kyllä kelpaa olla arkipäivän sankari modernissa maailmassa. Ei tarvitse taistella loputtomalta arolta vyöryviä hunnilaumoja tai tultasyökseviä louhikäärmeitä vastaan, naisten pelastaminen inhan vessan kynsistä on sekin minulle jo aivan riittävän haastavaa.

Samanhenkistä urhoollista sankaruutta osoitetaan myös alakerran varastossa, jossa minä ja toinen työkaveri stahanovilaista työtarmoa puhkuen tuhoamme, anteeksi, puhdistamme, kirjaston varastokokoelmaa. Tai ehkä on syytä vastuukysymyksiä ennakoiden painottaa, että minä vain avustan projektissa. Tehtävämme on käydä varastokokoelma lävitse, laittaa arvoton kirjallisuus myyntiin ja säästää arvokkaat teokset. Mainio pieni pesti kahdelle epäpätevälle kirjastonhoitajalle, jotka ei erota Minna Canthia Pearl S. Buckista tai Juhani Ahoa Stephen Kingistä. Kirjojen merkitystä arvioidaan mm. sillä perusteella, että onko niissä kivat kannet tai ovatko ne ajankohtaisia. Esim. kaikki merirosvokirjat säästetään, sillä Pirates on the Caribbean on kuuminta hottia juuri nyt. Sen sijaan kaikki sellaiset kotimaiset teokset, jotka alaotsikossa ilmaisevat olevansa kansankuvauksia tai murrekirjoja, lentävät heti myyntikoriin. Ainoastaan kaksi kirjallisuudenlajia on turvassa. Minä säästän kaikki sotakirjat ja työkaveri Tiina -kirjat. Jää aika mielenkiintoinen perintö tuleville sukupolville.

Projektimme on mammuttimainen. Kirjasto on aivan liian pieni, samoin varasto. Se pullistelee kirjoja, ja meidän tavoitteemme on tehdä tilaa ja luoda järjestystä kaaokseen. Niinpä sielu tuskasta väristen poistamme kirjoja, laatikko laatikon perään, tonni toisensa jälkeen. Aleksandrian kirjaston tuhoutuminen oli pieni paukku tähän kulttuurivallankumoukseen verrattuna. Lukemattomat kirjastonhoitajasukupolvet ovat säilöneet arkistoon rakkaita helmiään raaskimatta heittää mitään pois, ja nyt kaksi tyyppiä tuhoaa parissa viikossa sukupolvien työn. Tätä on edistys, tätä on modernisaatio. Pois pois kaikki pakinat, proosat ja kansanrunoudet ja kaikki muu turha lässytys.

Koska kirjoituksistani ei aina totuudenmukaisesti välity se, miten älyllisesti haastavaa ja monitahoista kirjastonhoitajan työ oikeasti on, paneudumme nyt hetkeksi vakavoituen ammatillisen ongelmakenttämme esittelyyn. Tämänkaltaisten haasteiden parissa me painimme varastossa päivät pitkät:

Tyypillisesti varastoon säilöttyä kirjaa on meidän lisäksi maakuntakirjastossa ja monessa muussa lähialueen kirjastossa. Jos tällaisen kirjan poistaa, niin maakuntakirjaston itseään täynnä olevat erikoissuperhyperkirjastonhoitajat tuhahtelevat halveksuen kirjastollemme; millaisia idiootteja, poistavat tuollaisen klassikon, joka ehdottomasti kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan kirjaston kokoelmaan. Jos kirjan taas jättää kokoelmaan, niin luultavasti ensi viikolla se poistetaan muualta ja taas maakuntakirjaston tyypit nauraa, että miksi ne tuota säästää? Ja jos ei kukaan naura, niin vähintäänkin käy niin, että liian hövelillä kädellä kirjoja säästelevää kirjastonhoitajaa kohtalon kova koura iskee kunnolla päin pläsiä päällekaatuvan ylitäyden kirjahyllyn muodossa.

Välillä tulee vastaan kirjoja, joita ei ole kuin meillä ja maakuntakirjastossa. Jos tällaisen säästää, leimautuu typeräksi: Miksi ne säästää kirjoja, jotka muualla on jo tuhottu? Ja jos kirjan poistaa, on vaarana ns. swahili-ilmiö eli totaalisesti sekoava asiakas. Kirjastostamme oli tänä vuonna poistettu jostain 1950 -luvulta peräisin oleva swahilin oppikirja, koska tilalle on tullut uudempia opuksia. Mutta tämäpä logiikka ei kyseiseen oppikirjaan hyvin intensiivisen suhteen kehittänyttä asiakasta lohduttanut. Kun hänelle kerrottiin kirjan poistuneen kokoelmista, naksahti tädillä ja hän poistui kirjastosta uhkaillen oikeustoimilla ja ties millä. Ei siis ole helppoa meilläkään, joka hetki saa pelätä, että joku asiakas uhkaa henkeä siksi, että olen poistanut kaikki Agapetuksen pakinat.

Joskus, tai oikeastaan aika useinkin, tekisi mieli poistaa myös uudempia kirjoja kokoelmista. Yleensä syy on se, että ne ovat sisällöltään kaameaa kuraa, mutta toisinaan tulee vastaan myös niin rumia kansia, että niitä ei kestä katsella. Yksi pahimpia on tämä Austenin Tahto ja toiveet -teos vuodelta 2006 http://www.voimasana.fi/images/tatu.jpg Siis katsokaa nyt tuota kantta! Huokuuko siitä englantilaisen maalaisaatelin henki? Onko siinä mitään, mikä muistuttaa Jane Austenin kirjojen sisällöstä?? No eipä ole, vaan kyseinen kansi julistaa kunniaa huonosti tehdylle työlle ja totaaliselle aidan alittamiselle. Tyyppi on ottanut kuvan vaimostaan ja photoshopannut sen pinkille taustalle. Totaalisen typerää kun asiaa oikein miettii. Ensinnä joku näkee paljon vaivaa kirjan kääntämisessä ja sitten toinen ryssii koko homman kymmenen minuutin 'luovalla' työllä.

Tänään minulle aivan yllättäen ja pyytämättä tarjottiin kullanarvoista mahdollisuutta päästä vaikuttamaan kirjaston kokoelmaan muutenkin kuin varastoa tuhoamalla, pääsin tekemään kirjatilauksia! Eteeni iskettiin esittely sadoista eri tietokirjoista ja minä sitten aloin innolla pähkäilemään, jotta mitä kaikkea kivaa kirjastoon tilataan, veroeurot vaan vilisti silmissä kun tilailin kansalle kaikkea sivistävää. Mutta raja se on tässäkin hommassa, vaikka miten mieli teki, en kyennyt aivan kaikkea tarjolla olevaa tilaamaan. Esim. tämä seuraava helmi jäi tilaamatta: Tutkimus käsisahojen historiasta kaatosahauksessa ja kahden miehen Justeerisahan valmistaminen sekä huolto-ohjeet. Mikä upea teos! Äkkiseltään voisi kuvitella, että tuollainen nyt ei ketään kiinnosta, mutta väärin luulette. Kaikki on kiinni markkinoinnista, hyvä (ehkä huonokin) markkinamies myy kyllä vaikka viinaa Jari Tervolle. Jos kirjastoon tekisi Kalle Päätalo -näyttelyn ja sen yhteyteen pistäisi kyseisen kirjan seuraavalla mainoslauseella "Tee oma justeeri ja koe päätalomaisia elämyksiä talvisessa metsässä pakkasen paukkuessa, pihkan haistessa ja hien virratessa", niin varmasti iso osa miespuolisista 50+ asiakkaista olisi ihan täpinöissään, eikä aikaakaan, kun kansanopiston puutyöpiirissä työstettäisiin justeereja

Päätän tämänkertaisen tilityksen onnellisen odottavisa tunnelmissa, pääsen nimittäin huovuttamaan! Kirjastontädit kutsuivat minut harrastepiiriin mukaan, teemme ensi viikolla tonttu-ukkoja huovuttamalla. En vaan tajua, miten markkinoin tämän tarinan uskottavasti kotona. "Tuota, kultaseni, tänä iltana menee töissä pitkään, minä menen illalla tätien kanssa huovuttamaan."

Mummo-ongelma

Koska me kirjastoihmiset olemme niin sivistyneitä ja herkkiä ihmisiä, emme käytä sellaisia osoittelevia termejä kuin heinämoukari tai juntti. Ei, sen sijaan puhumme sievistellen "maa- ja metsätaloustyypeistä". Yksi tällainen maa- ja metsätaloustyyppi on käynyt moneen kertaan kyselemässä traktorikirjaa. Se tulee tiskille ja hyvä kun ei lyö kättä olalle ja kysyy, "onko sitä traktorikirjaa paikalla". Aluksi olin ihan pihalla, mutta nyt jo muistan ulkoa, mitä kirjaa se hakee. Mietityttää vaan, että olenko minä tosiaan niin ubermaskuliinisen zetormiehen näköinen, että nämä maa- ja metsätaloustyypit kokevat minut hengenheimolaisekseen?

Kirjaston vakikävijöistä yksi on selvästi aktivoitunut, nimittäin nilkkamies. Ehkäpä talvi ja kylmenevät ilmat ajavat nilkkamiehen sisätiloihin? Kesällä sitä näki vähemmän, se varmaan bongaili kadulla nilkkoja. Nyt se käy melkein päivittäin kirjastossa, kulkee pipo päässä sisällä ja kuikuilee naisten jalkoja.

Aktivoitumista on havaittavissa myös päiväkotiosastolla, näin joulun alla kaikki haluavat itselleen Kunnaksen Koiramäen joulun ja muut jouluaiheiset kirjat. Ehkä klassisin esimerkki oli alkuviikosta asioinut päiväkotiryhmä. Ensinnä lapset suljettiin lastenosastolle, siellä oli lasi täynnä naamoja kun ne vahtasi aikuisten puolelle. Sitten tädit rynni tiskille ja alkoi tyhjentämään säkkejä. Na latoi hirveät kasat kirjoja tiskille ja lopuksi kaatoi yhden kasan kauhealla ryminällä lattialle. Kun kirjat oli takaisin tiskillä, aloitin palauttamisen (siis vilauttelemisen näin tuttujen kesken). Kun sain kaiken palautettua, tuli täti kysymään, että jäikö heidän kortilleen enää mitään? No jäihän sinne jotain, 55 kirjaa! Tämä ei lannistanut päiväkodin kirjarakasta henkilökuntaa, vaan voimiaan säästelemättä ne kantoivat lainaustiskille isot kasat kirjoja. Asiaankuuluvasti ne myös tälläkin kertaa kaatoivat yhden pinon lattialle, kirjahyllyt vaan tärisi iskun voimasta. Olin henkisesti aivan raunioina kun lauma viimein poistui paikalta.

Totaalisen romahduttavia eivät kuitenkaan ole päiväkotiryhmät, vaan eläkkeellä olevat vanhat lukuintoiset naiset. Nykyään tarkkailen pelonsekaisesti kaikkia vanhoja naisia, jos niiden käsi alkaa lähestymään taskua tai käsilaukkua. Ei, en pelkää, että ne vetää esiin aseen, vaan vielä jotain sitäkin pelottavampaa: Kirjalistan. Säännöllisin väliajoin kirjastoon tulee tätejä kirjalistan kanssa (pisin lista sisälsi reilut 20 kirjaa). Aurinkoisesti hymyillen ne tulevat tiskille ja sanovat, että "voisitko katsoa onko teillä tällaisia kirjoja, minä kun en noita tietokoneita osaa käyttää". Sitten vaan aletaan käymään listaa lävitse kirja kirjalta. Jono kasvaa muorin selän takana, mutta muori ei vähästä hätkähdä. Se on ollut varmaan pikkulottana Kannaksella, se ei turhia sosiaalisia paineita koe. Todellisen killerin teki yksi mummo kaksipuoleisella listalla. Luulin jo saaneeni homman hoidettua ja olin noussut pystyyn rynnätäkseni palvelemaan muita asiakkaita, kun mummo kääntää paperin toisinpäin ja toteaa "ei minulla ole kiire". No ei varmaan sillä hetkellä, mutta jos s-marketissa olisi juhlamokka tarjouksessa, niin johan mummoja vietäisiin!

hömppä homon tiellä pitää?

Suorastaan faustiseen nousukiitoon lähtenyt uraputkeni kirjastobisneksessä saavutti ihan uuden tason, minut palkattiin sijaiseksi oikein kirjastonhoitajan tittelillä! Voi sitä sfäärien soittoa korvissani sopparia allekirjoittaessa. Suorastaan liisin Skeida Fobialla kotiin työpäivän päätteeksi, avasin punaviinipullon ja pistin The Supremesin motown -kokoelman soimaan. Mutta lyhyeen päättyi Ikaroksen lento tälläkin kertaa. Tajusin aika pian, että emäntää ei ollut missään, se oli lähtenyt Ideaparkin avajaisiin. Eli siihen mustaan aukkoon uppoaa meitsin lisätulot. Lisäksi tajusin, että joululoma jää kovin lyhyeksi, hömppää pitää hyllyttää välipäivätkin. Ja mikä kauheinta, uusi asema tuo uudet vastuut. Kun kuljen kirjastonhoitajapinssi rinnassa, oletetaan minun tajuavan jo jotain jostakin.

Jatkamme hömppälinjalla. Olen vakavasti huolissani suomalaisen naisen henkisestä tilasta. Hömppäindoktrinaatio alkaa jo nuorella iällä, nuorten puolen hyllyt pullistelee kaikkia ihmeellisiä witch -kirjoja sekä Olsenin sisarusten siirappisia imelyyksiä. Kun nuorten osastolta kasvetaan ulos, niin askeleet suuntautuu hömppälaarille, josta kotiin kannetaan "Suntiotar selvittää sotkun" -kirja muut vastaavat klassikot. Ainostaan satunnaisesti eksytään tietokirjapuolelle, ja sieltäkin lainataan vain astrologiaa tai dieettikirjoja.

Toki on sanottava naisten kunniaksi se, että he lukevat hömppää häpeilemättä, ilman turhia paineita. Samaa ei voi sanoa yhdestä kirjaston vakioasiakkaasta, noin 50 + ikäisestä perusäijästä. Se hakee säännöllisesti äidilleen hömppäkirjoja, ja muistaa aina yhtä säännöllisesti kertoa tiskillä, että "enhän minä näitä itse lue, äidille vien kun se on huonona". Viimekerralla asioidessaan se muisti mainita asiasta kahdesti. Mitä mahtaa kaverin päässä liikkua? Luuleeko se, että jokaista romantiikkaa lukevaa miestä pidetään homona tai vähintään metroseksuaalina? Aika karua on tosimiehen elämä, jos näin on. Täytyisi ehkä joskus lohduttaa tyypiä sillä, että minä luin pienenä Louisa M. Alcottia, neiti etsiviä, Jane Austenin kirjoja sekä leikin nukeilla, ja silti olen päässyt kirjastonsedäksi. Toisaalta voi olla niin, että tämän paljastuksen jälkeen kaikki tosimiehet varjelee poikiaan entistä tarkemmin nukeilta ja kirjoilta, jotteivat nämä vaan päädy insinöörihommien sijasta kirjastoon.

Perusäijästä perseäijään, tänään ekaa kertaa sellainenkin eksyi kirjastoon minun vahtivuorollani. Ihan kohtuunormaalin näköinen setä, mutta kävi pirun kuumana. Jaksoi kettuilla parin euron maksuista kaikille, haukkui kirjaston, työntekijät, järjestelmän, mutta hallituksen sentään unohti haukkua. Lopulta se kävi jopa rynkyttämässä toimiston ovea, olisi halunnut kovasti johtajan puheille. Oli erikoista huomata, miten voimakkaasti äijän mesoaminen vaikutti keskittymiskykyyn. Olin ihan humussa ja sumussa, kun koetin kaiken aikaa sivusilmällä seurata, mitä äijä puuhaa. Hermostutti ja ärsytti. Toivottavasti kyseinen herrasmies voittaa lotossa ja alkaa kirjaston sijasta asioimaan kirjakaupassa.