lappi

Koska en ole tällä hetkellä töissä, niin paremman avautumisen puutteessa pistän tähän jutun lapinmatkastamme:

Kävimme tänäkin vuonna (2006) Lapissa. Lappi, vaikka onkin ihan preeriaa, on kuitenkin samaan aikaan, ehkä juuri tuon omalaatuisuutensa vuoksi, erinomaisen mielenkiintoinen paikka. Kun puhun Lapista, en nyt tosiaan puhu Saariselästä ja muista laskettelu- ja turistirysistä. Niissä pyöriminen on yhtä fiksua ja omaperäistä kuin Kanariansaarilla lomailu. Massapaikkoja massaihmisille, toteamme tähän väliin elitistisesti.

Matkaan lähdettiin tutusti kaverin pakulla, ja jo parin tunnin istumisen jälkeen totesimme, että pitäisi saada pian vaimot parempipalkkaisiin hommiin, jotta olisi varaa ostaa kunnon menopeli. Lapin kyseessä ollessa tämä oikea menopeli olisi audi, sillä niitä siellä tuntuu olevan, melkein joka neljäs vastaantullut auto oli audi. Johtuuko perseen puutumisesta kovalla penkillä vai mistä, mutta kovin kriittiseksi yltyi tämänkin matkamme lapin luonnehdinta. Seuraavassa joitain hajamietteitä matkan varrelta. Kovin kotiseuturakkaiden ja kritiikkiä kestämättömien ei kannata aikaansa tuhlata enempää tämän tarinan kanssa.

Lapissa suhtaudutaan turistiin kuin johonkin toisesta ulottuvuudesta tulleeseen kummajaiseen. Turisti on outo elävä, ei mikään normaali ihminen. Turistin oletetaan olevan kiinnostunut sellaisista asioista, joista paikallinen ei ole kiinnostunut. Turisti on typerännäköinen otus, joka kiitää autollaan paikasta toimeen. Lappilaisen turistifilosofian keskeisin dilemma on ollut keksiä sellaisia houkutuksia, jolla turisti saadaan pysähtymään juuri minun kopille.

Pyydystyskeinot ovat kehittyneet vuosikymmenten mittaan, mutta taustafilosofia on pysynyt samana. Takavuosina riitti pressulla katettu koppi, jonka seinustalla sateessa virttyi täytetty susi. Kopissa myytiin neljän tuulen hattuja ja pölyisiä porontaljoja. Ajat on muuttunut, nyt kaikilla on hirsiset myyntimökit ja mökit on täynnä kaikkea muovisälää ja muuta rihkamaa. Myyntipaikkoja on tasaisin väliajoin ja kilpailu on veristä. Jos autovirrat ajaa ohi omasta paikasta, niin tehdään vielä isompia kylttejä, laitetaan vielä räikeämpiä neonvaloja tien viereen tuikkimaan ja laitetaan myyntiin vielä isompia puutarhatonttuja.

Kun yksi keksi hyvän idean, niin kaikki kopioivat sen hetkissä. Lapissa ei ole vanhainkodeissa varmaan yhtään eläkeläistä, sillä kaikki muorit myy lättyjä tienvarressa ja ukot savustaa kalaa. Siis oikeasti, kuinka monta ”lättymuoria” Lapissa oikein on?? Muutenkin nimipolitiikka on melko mielenkiintoista. Löytyy Kala-Oskarin Teerikirnua, Lättymuorin ja Kuksaukon megamarkettia jne jne, toinen toistaan typerämpiä nimiä. Onkin suorastaan virkistävää välillä törmätä sellaiseen kahvipaikkaan, jonka nimi on Annabella tai muu vastaava vähemmän ’persoonallinen’.

Jos jokin paikka ei myy savustettua kalaa, lättyjä tai muovirihkamaa, on sen nimessä melko varmasti ARS. Kirjainyhdistelmä ARS on sellainen, että sen alla Lapissa voi olla ihan mitä vaan. Jos jossain etelässä pistää pihalleen järkyttävän mauttoman linnunpelättimen, niin julkisivulautakunta on heti oven takana. Mutta kun sen tekee Lapissa, niin suksee on varma. Vähintäänkin pääsee paikallislehteen ja hyvällä tuurilla saa varmaan starttirahaakin. Pihalleen voi vaikka paskoa, jos sen tekee ARS Kiiminki –nimekkeen alla.

Aivan kuten paskakin, niin myös Lappi tuntuu valuvan vuosivuodelta alaspäin. Myyntikojuihin törmää aina vain alempana, kymmenen vuoden päästä varmaan Ruutanan Shellillä on jo hirsimökki, jonka katolla lukee ”ARS Cafe Ruutana, aitoja lapinkäsitöitä, souvenirs & lättykahvit viisi euroa”. Toinen venyvä juttu on poronhoitoalua. Alue alkaa jossain Vaasan korkeudella, mutta tuntikausia saa ajaa, ennen kuin näkee yhtään poroa. Pientä huijausta! Ja jos sitten jossain Ranualla näkeekin poron pellolla syömässä kauraa, niin onko se nyt sitten Lappia? Aitoon lapinmaisemaan kuuluu tunturit. Tienvarressa seisova poro, tunturit taustanaan, on aitoa lapinmeininkiä, mutta kaurapellossa seisova poro jossain Pihtiputaalla ei todellakaan ole sitä.

Mutta palatkaamme takaisin ruotimaan turismia. Minusta on aivan käsittämätöntä, kuinka vähän lapissa hyödynnetään omaa historiaa ja perinteitä. Ja jos niitä hyödynnetäänkin, niin todella mauttomalla tavalla. Jossain Hong-Kongissa teetetään muovinukkeja, joilla on perinnevaatteet yllään. Rovaniemellä louhitaan vuori tyhjäksi ja rakennetaan sinne täysmuovinen ja –kitsinen joulupukinmaa. Kaiken tämän loputtoman rihkaman keskeltä on vaikea löytää mitään oikeasti järkevää ja hyvintehtyä. Toki onneksi hyviäkin paikkoja on, kuten esimerkiksi tämä: www.taikatunturi.fi

Henkilökohtaisesti oudoimpana asiana lapin matkailussa pidän suhtautumista sotahistoriaan. Itä-Suomessa sotahistoria on iso bisnes, muistomerkkiä ja museota on jokapaikassa. Paikkoja entisöidään ja asialla tehdään rahaa. En sano, että tämäkään kehityssuunta on täysin terve, sillä joskus homma menee karjalaisilla typeräksi isänmaalliseksi uhoksi ja kehumiseksi. Aina ei pystytä säilyttämään terveen kiihkotonta ja asiallista otetta, eikä ainakaan osata suhtautua omaan sotahistoriaan kriittisesti.

Lapissa on valittu toinen lähestymistapa, vaikeneminen. Aivan lähiaikoina on siirrytty uuteen vaiheeseen, historian hävittämiseen. Lapissahan on ollut viimevuosiin asti nähtävissä maastossa kaikkea saksalaisilta jäänyttä arvotonta rojua. Taloudellisesti tai sotahistoriallisesti erityisen arvokkaat esineet on kerätty jo aikoja sitten pois. Nyt on menossa se vaihe, jossa kaikki loppu kama tuhotaan. Ymmärrän, että maastosta kerätään räjähteet, mutta en ymmärrä sitä, miten romun historiallinen arvo kiistetään.

Kautta koko maailman toisen maailmansodan historia on nouseva buumi, taistelupaikkoja entisöidään ja suojellaan. Sotahistoria tuo rahaa paikallisille. Näin voisi olla lapissakin, mutta porukat ei vaan tajua sitä. Kasa ruosteisia romuja ei ole vain romua, joku toinen näkee sen mielenkiintoisena ja ainutlaatuisena historiallisena jäänteenä toisesta maailmansodasta. Ihmisiä, muitakin kuin minua, kiinnostaa kierrellä katselemassa taistelu- ja huoltoalueita, jotka on täynnä historiallisia jäänteitä. Juoksuhauta ja kasa kamiinoita ovat samalla tapaa arvokasta historiallista perintöä. Romut ovat yhtä lailla autenttinen osa lapin historiaa kuin Kiinassa tehdyt muovinuket.

Ei vaatisi iso vaivaa tehdä pari viitoitettua polkua vaikkapa Korppivaaran varastoalueelle, Kaamasen kentän ympäristöön tai Tankavaaraan. Se ei olisi edes kallista, turisti saisi kierrellä metsässä ja ihmetellä kuoppia. Mutta mitä esim. Tankavaarassa on tehty? Siellä sotahistoriallisesti arvokkaat alueet on joko ignoroitu tai pistetty hiekkakuopiksi ja tilalle on tehty westernhenkinen lännen kylä, jossa myydään kaikkea kullanhuuhdontaan löyhästi liittyvää rihkamaa. Katsokaa itse kuvia: http://www.sasa.cc/pic/622.gif http://lampuri.fi/moto.guzzi/images/Kirkkoniemi%2056.jpg Miten autenttista, miten viehättävää!

Lapissa on muitakin hämmentäviä ristiriitaisuuksia. Noin yleisellä tasolla meininkiä voi luonnehtia kaveriani lainaten näin: ”Maisema huokuu raunioituneita toiveita, tukahdutettua seksuaalisuutta ja hampaiden taakse purtuja huutoja”. Mutta toisaalta lappalainen on viinaa saadessaan kykenevä harvinaislaatuiseen sosiaalisuuteen. Olimme Gamas Blues –tapahtumassa Kaamasen Kievarissa. Meno oli hurjaa, poroisäntää ja saamelaista ja etelän opiskelityttösiä piisasi pöydässä läpi illan. Virkistävä poikkeus lapin yleensä nuivaan meininkiin. Ehkä lapissa pitäisikin juoda enemmän kaljaa ja kuunnella enemmän poppia, se voisi olla avain lapin positiiviseen muutokseen.

kansansivistystyö

Kuuden päivän pesti päättyi, mikä oli varmaan parasta kaikkien kannalta. Onnistuin saamaan tänään aikaan kaksi skandaalia, sekä kirjastossa että laajemmissa kulttuuriympäristöissä.

Olen aina tiskivuorojen välissä koettanut luetteloida ja ihmettelin, että onpa homma helppoa ja nopeaa. Kirjapinot pienenevät silmissä. Mutta sitten tänä aamuna sain kuulla, että olin tehnyt kaiken päin helvettiä, luetteloinut kirjat ihan väärin! Fiilis uutisen kuullessani oli samaa luokkaa kuin Pauluksella Stalingradissa hänen kuullessaan romanialaisten linjojen pettäneen. Sinänsä homma meni kuitenkin hyvin, että ehdin käyttämään loppupäivän tappioiden minimoimiseen. Joka tapauksessa tuli aiheutettua ylimääräistä vaivaa muille. Mä olen tosi sori, kaverit! Olisi pitänyt tajuta jonkin menevän pieleen siinä vaiheessa, kun homma tuntui helpolta.

Ollessani vielä aivan sekaisin dramaattisista uutisista, soitti kirjastoon joku kulttuuritäti, joka selitti aivan tohkeissaan jotain sekavaa. Jossain lehdessä oli ollut jotain paikallista? teatteria arvosteleva juttu, johon soittaja nyt laati täpinöissään vastinetta. Hän tahtoi selvyyden siihen, että oliko Sininen Uni –teoksen alkuperäinen nimi jokin toinen. Nopeasti koetin googlettaa ja tulin siihen tulokseen, että näin taitaa olla. Soittaja tuntui tyytyväiseltä ja varmaan kirjoittaa nyt lehteen, että kirjastonhoitajankin mukaan asia on näin ja näin. Eipä siinä mitään muuten, mutta taisin vaan katsoa väärin. Tod. näk parin päivän päästä kulttuuritäti haastaa kirjaston oikeuteen väärästä informaatiosta.

Ai niin, lisäksi eilen taisin mättää palutuskirjoja pari kertaa väärään laatikkoon, sivukirjaston kirjat meni kirjastoautolle. Hyvin tehty, joka paikassa kiroillaan mua!

Kirjoituksistani joku voi mahdollisesti saada sen käsityksen, että kirjaston henkilökunta saattaa tehdä satunnaisesti virheitä. Näinhän asia ei oikeasti tietenkään ole, lähtökohtaisesti me emme tee virheitä. Koneet tekee virheitä ja ennenkaikkea asiakkaat tekee virheitä ja säheltää. Siis ihan oikeasti, ei se ole meidän syy, että kirjastossa on kirjat hukassa. Annan esimerkin. Tänään haimme asiakkaalle erästä nuottia. Annoin selailtavaksi yhden kirjan ja palasin vielä koneelle tarkastamaan hakuni. Kun palasin asiakkaan luo, ei nuottikirjaa ollut missään. Kysyin, missä kirja on, ja asiakas otti sen ihan pokkana hyllystä, oli vaan tuikannut sen ensimmäiseen vapaaseen rakoon.

Kirjasto olisi mahtava paikka ilman asiakkaita! Ajatelkaa, viivasuoria kirjarivistöjä tarkasti aakkostettuina, ei epäjärjestystä, ei mölyä. Mikä esteettinen näky, mikä tiedon organisaation juhla! Mutta mikä onkaan todellisuus? Kirjasto on varmaan ainoa työpaikka maailmassa, jossa joka päivä joutuu todistamaan oman työnsä tuhoutumisen. Heti kun ovi aamulla aukeaa, niin barbaarit vyöryy sisään häiriköimään. Lapset räjäyttää elokuvahyllyn ja aikuiset sotkee aakkosjärjestyksen muualla ja kuljettelee kirjoja minne sattuu. Me kirjastontädit olemme uutteria ja pyyteettömiä työmuurahaisia, jotka joka aamu kansansivistysaatteen jalo palo rintaamme lämmittäen järjestämme kirjaston kuntoon. Ja sitten koko päivän joudumme sydän verta valuen seuraamaan, kun työmme tulokset raastetaan turmioon. Mikä tuska, mikä eksistentiaalinen ahdistus, ei ihme että kirjastontädit yleisesti lukevat Schopenhauerin filosofiaa ja pohtivat kahvitauolla Spenglerin pessimististä sivilisaationäkemystä.

Entä kävikö tänään ketään outoa tyyppiä?? No kyllä! Päätämme tämänkertaisen tilityksen tähän viehättävään pikkutarinaan. Sisään marssi tyyppi sadehousut jalassa, tai lähinnä ne näytti kahluuhousuilta. Se tuli tiskille ja rupesi selittään kovalla äänellä ja kovaan vauhtiin, että hänellä ei ole korttia mukana, mutta eikös paperikortilla saa lainattua? Työkaveri kysyi, että mistäköhän paperikortista nyt keskustellaan? Äijä rupesi selittämään, mikäli oikein tajusin, että sellaisella kun aku ankassakin lainataan! Kuningasselitys, äijä vetosi aku ankkaan! Olikin varsin sopivaa, että kun työkaveri ovelasti ohjasi tyypin mun puheille, halusi se nimenomaan lainata Aku Ankan taskukirjan. Voi tätä kansansivistyön arkea!