kirjastossa töissä

Kolmas silmä puhkeaa

2009-06-23T09:26:00.000-07:00

Voisi muutteeksi kuvailla, millaista on olla miesjohtajana kirjastossa. Kävi niin ikävästi/mukavasti, että olen nämä viimeiset päiväni pomon sijaisena. En Ison Pomon, vaan pienemmän pomon, mutta pomon yhtäkaikki. Millaisia suuria strategisia linjauksia pääsenkään tekemään, miten kaikilla eri tavoin pääsenkään hyödyntämään laajaa sivistyneisyyttäni, päässen samalla kohoamaan kirjastorahvaan yläpuolelle? Katsotaanpa.

Aamuni alkoi myöhästymisellä, oli jäänyt eväät kotiin ja ne piti juosta lähikaupasta. Sitten juoksujalkaa hyllyttämään, ei puhettakaan, että olisi varaa jäädä toimistoon notkumaan. Sosiaalinen kontrolli toimii alati, jos sluibailee, tulee pitkiä katseita ja kuiskuttelua. Siispä ensinnä levyt ojennukseen ja sitten kirjoja laittamaan. Samalla tavalla muiden kanssa piti kynsinauhat riekaleina ahtaa kirjoja ennestään täpötäysiin hyllyihin. Tosiasiassa tämä on ihan tietoinen valinta, vaalin huolella luokkavalppaan kirjastomiehen imagoani ja kaveeraan myös virkailijoiden kanssa, jotta en vaan leimautuisi johtajaksi. Tietenkin vastavuoroisesti johtajien toimistossa puistelen päätäni työntekijöille, jotta en leimaantuisi työläisten potentiaalisesti vallankumoukselliseen joukkoon kuuluvaksi.

Asiakkaiden rynnättyä sisään sain tehdä takahuoneessa tärkeitä johtajanpäätöksiä ehkä viisi minuuttia, kun minua jo kaivattiin salin puolelle. Täti kirjoitti mailia, ja yht'äkkiä kursori oli muuttunut kummalliseksi ja lakannut toimimasta. Saavuin paikalle asiaankuuluvan huolestunut ilme naamalle ja perehdyin ongelmaan. Tuijotin ruutua noin kaksi sekuntia, painoin yhtä nappia ja taas sai Lyyti alkaa kirjoittamaan! Itsetyytyväisyyttä loistaen poistuin takavasemmalle. Olin juuri ehtinyt syventymään johonkin erittäin tärkeään asiaan, kun viereisestä huoneesta kuului kiljahdus. "Täällä on jokin kamala karvainen mato!" Tuolini singahti takaseinään kiirehtiessäni paikalle. Kyllä, lattialla möngersi ainakin sentin mittainen toukka! Mikä peto! Hetkeäkään empimättä tempaisin paperinpalan ja nitistin inhan otuksen. Välähdyksenomaisesti mieleeni tuli Tarzan -kirjat, joissa sankari säännöllisesti painii leijonien kanssa pelastaen neitokaisia pulasta. Tarzanista tuntui varmaan samalta kuin minusta.

Tuskin sain pyllyni takaisin penkkiin kun taas jo mentiin. Tällä kertaa piti kantaa kasa kirjoja paikasta toiseen, ja miesjohtaja pääsi näyttämään osaamistaan. Erittäin taitavasti nostin (tietenkin selällä) kirjalaatikot syliini ja kannoin ne oikeisiin paikkoihin. Seuraavaksi olikin aika lepuuttaa lihaksia ja ratkaista hankala ongelma. Asiakas halusi korvata kadottamansa aineiston, ja minun piti päättää korvaushinta. Visaista kysymystä joka suunnalta pohdittuani päädyin siihen tulokseen, että asiakas on kirjastolle 10 euroa velkaa, ei senttiäkään enempää tai vähempää. Päivän päätteeksi minut vielä pyydettiin toimistosta salin puolelle ajamaan lapset pois koneilta näiden vuoron päätyttyä. Kunnon kirjastomörkönä tein työtä käskettyä, ja nuoriso häipyi tulenväkenä pihamaalle.

Mitä siis voimme päätellä miehen roolista johtajana ja kirjastossa ylipäätään? Mies on selvästi aivan välttämätön osa toimivaa kirjastokokonaisuutta. Kuka muuten A) pelastaisi naiset petojen kynsistä B) tekisi vaikeita päätöksiä ja C) pelottelisi lapset tiehensä? Tietenkin joku ilkeämielinen voisi väittää, että vahtimestari tekisi vastaavat hommat paremmin ja halvemmalla, mutta mehän emme moiseen alhaiseen ajatteluun sorru! Ei tämmöisistä ongelmista selvitä ilman yli kymmenvuotista (ja edelleen jatkuvaa) akateemista koulu-uraa. Ei ole mennyt hukkaan yhteiskunnan minuun sijoittamat veroeurot.

Asiaan. Olen minä tehnyt jotain oikeitakin hommia tänään, tai itseasiassa olen tehnyt niitä nyt jo pari päivää sekä töissä että näin himassa oluen seurassa. Eli BTJ:n läpyskää on luettu ja tehty ankarasti töitä. Tämä on nyt se Suuri Kesänumero, seuraava tarjouslehti tulee vasta syksyllä. Pääsen/joudun tekemään sekä musapuolen hankinnat että kaiken muunkin aikuisten aineiston. Homma on ollut pahempi kuin osasin ajatella, sillä läpikäytävää matskua on todella paljon. Lisäksi uusien kirjojen seassa on uusintapainoksia, joten joudun tarkastamaan melkein jokaikisen kirjan tiedot koneelta. Pitää katsoa ensinnä, että onko teosta meillä. Sitten jos ei ole, aletaan miettimään, että pitäisikö se tilata, ja kuinka monta kappaletta. Joissakin kirjoissa pitää katsoa, että miten tekijän muut kirjat ovat liikkuneet. Toisissa pitää miettiä, että onko tästä aiheesta jo ennestään kirjoja riittävästi. Pitää miettiä sitä, että mikä kiinnostaa kansaa ja toisaalta sitä, että mitä meidän kansansivistysideologiamme velvoittaa. Kokenut kirjastontäti osaisi tehdä päätökset helposti, itselle tämä on vielä hidasta tuskailua.

Sitä en vaan väsy ihmettelemään, että miten monin eri tavoin ihmiset todellisuuden hahmottavat. Oma maailmankatsomus on liberaalikristillinen, ja siitä tarkastellen monet erilaiset aatteet ja ideat vaikuttavat kauhealta hörhöilyltä. Oman maailmankuvan ja ennakkoasenteiden ei saisi antaa liiaksi määrittää hankintapäätöksiä, mutta joku roti silti pitää olla. Tässä muutamat esimerkit tästä kesän tarjouslehdestä.

Hullu Poro -kustantamo tarjoilee kätilön muistelmia. Sinänsä aiheena mielenkiintoinen, sijoittuu Lappiin ja tuossa puhutaan jotain Jumalan puoleen kääntymisestäkin, voisi siis kiinnostaa mummoja. Mutta hetkinen, esittelyteksti jatkuu: Kirjassa kerrotaan myös kuinka Iris häätää kummituksia, näkee uuden työpaikan, rukoilee parannusta alkoholismiin, tilaa säitä ja antaa neuvoja erilaisiin elämäntilanteisiin. Häätää kummituksia ja tilaa säitä. Ihan kiva. Mutta ei minun kirjastossani!

Seuraavaksi Doreen Virtuen Kristallilapset -teos. Annetaanpa esitteen puhua meille: Kristallilapset ovat uuden sukupolven selvänäköisiä ja herkkiä lapsia, jotka ovat syntyneet maaplaneetalle indigolasten jälkeen. Heitä on vastasyntyneistä noin 10 vuoden ikäisiin lapsiin, jotka kuuluvat ns. ensimmäiseen aaltoon. Kristallilapsilta puuttuu indigolasten tummempi puoli. Kristallilapset ovat sekä sisäisesti että ulkoisesti kauniita, yksi katse heidän silmistään kertoo jumalallisesta rakkaudesta. Heidän auransa ovat kirkkaat jne jne. Minulle tuo teksti menisi täydestä jonkun keskinkertaisen fantasiaromaanin esittelytekstinä. Minkälaisia lapsia tuollaisessa ympäristössä mahtaa varttua? Kun seinältä tippuu taulu kesken iltapäiväyrttiteen, huudahtaa äiti onnessaan, että "Meidän homopetterillä on psykokineettisiä kykyjä, sille on puhkeamassa kolmas silmä yhtä aikaa maitohampaiden kanssa! Tuo on lapselle varmasti yhtä tervehenkinen asennoituminen kuin mitä on niillä äärikristityillä, jotka pistävät lapsensa saarnaamaan ja profetoimaan.

Kaikenlaista numerologian käsikirjaa on lisäksi tarjolla, mutta katsotaanpa seuraavaksi uskontoluokkaa, mitä kivaa ja sivistävää siellä on tarjolla. Oitis pomppaa silmille kirja nimeltä Luomiskoodi, jossa puhutaan salaisesta juutalaisesta perimätiedosta ja supersalaisista koodeista, joita Raamattu tekijän mukaan on täynnään. Ilmeisesti Raamattu itsessään ei ole vielä riittävän monitulkintainen, pitää etsiä salakoodit samaan soppaan. Lisäksi kristityille on tarjolla John Bevereä esittelemässä kunnioituksen hengellisen lakia, uskonsanalainen menestysteologia haisee vahvasti. Antti Kylliäisen Kaikki pääsevät taivaaseen -kirjan uuden painoksen tilaan kahdesta syystä. Ensinnäkin se ärsyttää tiettyä asiakassegmenttiä ja toisekseen symppaan Kylliäistä, oltiin samaan aikaan netmissionissa kirjoittamassa. En tiedä kumpi oli helluntailaisten mielestä suurempi saatana. Lisäksi adventistien kirjoja oli paljon tarjolla, niin Ellen G. Whitea kuin suomalaisiakin saarnamiehiä. Tällä kertaa jäi tilaamatta nekin. Tilaan sitten Raamatun ajan keittokirjan, ehkä se lohduttaa.

Ja lopuksi pienet skandaalinpoikaset tapetille. Tilattavaksi tarjotaan myös Jussi Halla-ahon kirjoituksia uppoavasta lännestä -teosta. Ajattelin tehdä skandaalimaisen tempun ja pistää huomenna tilauksen vetämään. On se vähän niin, että jos kerta Hirsi Alin -kirjoja on valikoimissa, niin yhtä lailla sinne kuuluu sitten Halla-ahot. En tiedä mitä on liikkunut BTJ:n ihmisten päässä, kun yhteiskuntaluokan tarjonta on muutenkin vähän yllättävää. Löytyy samalta sivulta sekä Marja Leena Lempisen kielivapauskirja, että Walter Laquerin maahanmuuttoa tarkasteleva Euroopan viimeiset päivät -teos.

Paras silti loppuun, sarjakuvaosastolla on tarjolla Definitive Wolverine -kokoelma. Tuon kohdalla paidan tilausnappia pitkään ja hartaasti!

Louder than war

2009-06-17T11:10:00.000-07:00

Katselin noita saamiani kommentteja pitkästä aikaa, siellä viehättävät blondit kehuvat kirjoituksiani, kiitos vaan! On kuulemma mukava saada miesnäkökulmaa asioihin ja niin päin pois. Minä olen tietenkin aivan pähkinöinä, naisten kehun voimalla mies tekee mitä herooisimpia tekoja, kirjoittaa vaikka kaksi blogijuttua perätysten. Selvästi nämäkin naiset ovat tarkkasilmäisinä tajunneet, että miehen pitää aina todistella jotain. Pitää todistaa olevansa voimamies, tietomies tai naistenmies, mieluusti näitä kaikkia yhtä aikaa. Töissäkin tädit häikäilemättä kannattaa mulla raskaat kirjakassit, koska tietävät mun palavan innosta päästä esittelemään ns. hauiksia. Ja minähän kannan, silmät pullistelevat päässä mutta kassit liikkuvat rivakasti! Sama trendi havaittavissa tietopuolella. Meitsi istuu tärkeän näköisenä infokoneella ja tädit ohjaavat sinne kaikki outoja tai vaikeita kyselevät, tai muuten vaan oudot. On se niin mahtavaa päästä pätemään googletustaidoillaan!

Pestiä on jäljellä enää reilu viikko, mutta sitäkin tiukempaa menoa on tiedossa. Pääsen opettamaan yhdelle harjoittelijalle tiedonhakua ja toiselle opastan koko kirjastobisneksen alusta alkaen. Lisäksi tilaan taloon kaikki romaanit, tietokirjat ja levyt, seuraava tilaus on vasta elokuussa. Hankintapolitiikassa koen kevään mittaan aidosti onnistuneeni. Olen käyttänyt suhteessa liikaa rahaa, mutta toisaalta taloon on tilattu kolmisen sataa levyä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta onnistuneita hankintoja jokaikinen. Neil Youngeja tilasin kahdeksan levyä, ja kaikki meni heti lainaan. Osa kamasta suorastaan revitään käsistä. On upea tunne hankkia populaarimusiikin klassikoita ja nähdä sitten eri ikäisten ja -näköisten ihmisten kiikuttavan niitä kotiinsa.

Kaksi ryhmää on yli muiden. Meillä käy paljon mukavia poikia, jotka ei pelaa ihan samassa joukkueessa kuin muut. Musiikista ne kuitenkin kaikki pitävät. Osa tykkää iskelmästä, Anneli Mattilat ja Annika Eklundit ovat kova sana, niistä kohistaan levylaarin ääressä. Toiset pojat taas tykkää metallista, Cannibal corpset ja Sepulturat ovat kova juttu. Ja minä tykkään kaikesta. Olen innostunut pestin myötä mm. Veikko Lavista, ja Tea Hiillostetta olen kehunut kilvan poikain kanssa. Tea on ihqu! Etnopopin puolelta on löytynyt uusia hyviä tuttavuuksia, afrikkalainen groove eritoten on yllättänyt. Ehkä tyytyväisin olen kuitenkin siihen, että vanhoja klassisia soul -levyjä olen saanut hankittua kymmeniä. Al Green, Marvin Gaye, Temptations ja monet muut hyvät artistit kuuluvat nyt kirjastomme repertuaariin.

Ainoastaan klassinen musiikki on jäänyt vähän lapsipuolen asemaan. On vaikea ostaa, kun ei tiedä skenestä mitään. Lisäksi BTJ:n jutut on aika epäilyttäviä. Ne tuntuvat hehkuttavan artisteja ja levyjä, joista ei lainaava yleisö oikein innostu. Seuraava tarina on tosi, joskin yhdistelmä kahdesta eri BTJ:n tarjouslehdestä. Eli lehden alussa on esiteltynä klassinen musiikki. Melkein levystä kuin levystä on vähintäänkin palstallinen juttua, kaikkia hehkutetaan, miten trumpetit soivatkin puhtaasti ja miten säveltäjä onkin päässyt jälleen kerran uskomattomiin, kuumottaviin sfääreihin. Vielä maailmanmusiikin kohdalla juttua piisaa, uiguurien kurkkulaulu kirvoittaa aina kehut, ja vielä jos mukana on hevosenpääsellon soittoa, niin ylisanoja ei säästellä. Rock-musiikkia luonnehditaan enää niukasti (paitsi jos kyseessä on taiderokki tai vihaisten militanttilepsojen kahvilakeskusteluista miksattu äänikollaasi). Kun päästään viihdemusiikkiin, ovat sanat todella tiukassa. Pohjat veti Jope Ruonansuu. Jope-paran uutta levyä luonnehdittiin näin: Jope Ruonansuun kansan parissa suosittua musiikkia. Mikä elitismi, mikä ylenkatse, Antti Nylen olisi ylpeä!

BTJ:n väellä, terveiset vaan sinne jos juttuja luette, ei aina tunnu olevan kovin tarkkaa käsitystä kansamme syvien rivien mielenliikkeistä. Toisaalta ne tarjoilee jotain Harri Veijosen psykedeliapläjäyksiä ja toisaalta jotain hevosenpääselloilua. Ei kansalaisia tuollaiset kiinnosta, ne halajavat traktorikirjoja! Traktorimies kävi tänään hehkuttamassa mulle ja erityisesti yhdelle harjoittelijalle, miten loistava kirja hänen pyynnöstään kirjastoon oli hankittu. Näytteli oikein kuvia, katsokaa nyt tuotakin kun tuossa kuvassa Massey-fergusonin keksijä istuu traktorissaan. Pahoitteli vielä perään sitä, että miten tällainen helmi on pistetty nuorten puolelle, nämä kun ovat asioita jotka kiinnostavat vauvasta vaariin. Lopuksi vielä jätti hankintapyynnön yhdestä uudesta traktorikirjasta. Kiikutin sen jo pomon pöydälle, mutta tajusin kotimatkalla, että minähän teen itse seuraavan tilauksen. Taidankin jättää kaikki povausoppaat, tähtikartat sekä kaikki aikamedian tuotteet tilaamatta, ja vedättää koko rahalla tarktorikirjoja. On siinä äijä ihmeissään, kun hyllyt pullistelee massikoita ja valmetteja.

Traktorimies on hyvä esimerkki siitäkin, että työssä ei enää tapahdu paljoakaan uusia asioita. Samat naamat pyörii, samat outoudet päivästä toiseen. On abba-rouvaa, elvis-siskoja, laulumiestä, ovesta lappaa sisään yhtenään porukkaa, jolla ei ole kaikki muumit laaksossa. Pitää tapahtua jotain todella erikoista tai ärsyttävää, jotta mielenkiinto heräisi. Tänään ärsyttävyydestä huolehtivat afgaanipojat. Saman ikäisistä supisuomalaisistakin pojista osa on varsin ärsyttäviä ja äänekkäitä spedejä. Jostain syystä liki kaikki kirjastossa asioivat afgaanipojat ovat todella raivostuttavia pikku penteleitä, jotka tuntuvat halveksivan erityisesti naisia. Pikkujätkät paskat nakkaavat siitä, mitä joku naispuolinen täti sanoo, ja lisäksi ne huutelevat törkeyksiä nuorille tytöille. Ovat niin olevinaan miehiä. Ilmeisesti kyseessä on jokin kulttuurinen piirre, jonka yhteiskuntarauhaa rikastavaa merkitystä en aivan hahmota. Heitin ne pihalle pariin kertaan, mutta en usko sen vaikuttavan mitään, sama infernaalinen helvetinpeli jatkuu huomennakin.

Mietin muuten hyvän tovin, että uskallanko moista ääneen lausua. Olen huolella monta vuotta rakentanut herkän ja empaattisen humanistimiehen imagoa, tuonut esiin anarkoekofeministiä ideaalejani ja ties mitä. Nyt sitten paljastunkin inhaksi razzistiksi! Eikä tässä vielä kaikki, nyt mennään todella syviin vesiin! Paljastanpa tässä nyt kaljahöyryissä, että äänestin perussuomalaisia EU-vaaleissa, vieläpä Sampo Terhoa! Tosin tein sen siksi, että toivon niiden vaalivoiton havahduttavan järkevämmät puolueet so. vasemmistoliito käymään asiallista keskustelua maahanmuutosta. Lisäksi on puolustuksekseni mainittava, että edelleen näytän militantilta vasemmistojohtajalta. Oltiin yksissä bileissä, missä tyypit polttivat vesipiippua ja hakkasivat bongorumpuja nuotion ääressä. Kipinää lensi taivaalla ja koko tienoo raikasi villejä rytmejä. Sahtia oli, ja välillä kuunneltiin, kun tyypit soitti Pelle Miljoonan luokkatietoisia kappaleita. Iltani kruunasi, kun yksi tyyppi kävi kähisemmässä, että "sä näytät ihan Fidel Castrolta". Olin tietenkin heti juonessa mukana ja iskin kättä olalle, mitäs me vasemmistolaiset maailmanparantajat ja suuret suvaitsijat!

Castroon onkin hyvä päättää tämä tarinointi. Manic street preachers kävi kuubassa keikalla (kyllä, ostin parit bändin levyt kirjastoon) ekana länsimaisena rokkibändinä vallankumouksen jälkeen. Castro tahtoi tulla katsomaan keikkaa kanssa, ja bändin pojat varoittivat ennen keikkaa, että siellä on aika infernaalinen meteli. Tähän Castro totesi "It cannot be louder than war, can it?". Keikan jälkeen Castro myönsi "you were louder than war". Sitä rock-musiikki on parhaimmillaan.

CV-matskua

2009-06-17T10:13:00.000-07:00

Työpaikan sosioekonomisista syistä johtuen on ollut kirjoitustaukoa. Tajusin, että välttämättä kaikki työkaverit ei aina omaa samanlaista huumorintajua, ja siksi voi olla viisaampaa olla hiljaa. Yhden jutun ehdin jo poistamaankin, ettei vaan tule pahennusta. Ikävä kyllä en osaa olla aiheuttamatta pahennusta. Kun en kerta blogiin päässyt avautumaan, kirjoitin sitten aamulehden lukijanpalstalle, ja siitäkös sota syntyi. Palautetta tippui viikon verran ja nyt kaiken huipennuksena pieni pätkä kirjoitustani oli lainattu jopa Suomen kuvalehden jyviä & akanoita palstalle. CV-tavaraa! Aion nyt antaa seuraavassa syväluotaavan analyysin tästä tapahtumasarjasta, joka sai minut aiheuttamaan pahennusta puolelle Suomea.

Lähdetään liikkeelle lapsuudesta, vähän freudilaista otetta peliin. Minä olen kotoisin maalta, tai oikeastaan metsästä, itä-ikaalisten synkkien korpien kätköistä. Seutukunnan muut tunnetut henkilöt ovat Pentti Holappa ja Seppo Lehto, mikä kertookin jo paljon. Maalla kaikki ihmiset tiesivät toistensa asiat, tai ainakin meidän perheen asiat. Jo päiväkoti-ikäiset veikeät pikku vesselit osasivat kutsua pikkusisariani hulluiksi uskoviksi. Maalla kytätään kaikkia kulkijoita, kun outo auto liikkuu kylätiellä, kiiruhtavat kaikki ikkunaan ja innokkaimmat jopa puhelimeen. Haimme kaverin kanssa meidän mökiltä polttopuita pari vuotta sitten. Joku uppo-outo rekkakuski oli pysäyttänyt taatani ja kysynyt, että tietääkö hän, millä asioilla nuo kaverit liikkuvat. Naapuritarkkailu siis pelaa, eikä toisten tonteille tosiaankaan mennä. Parhaimmilla on yksityisalue kyltit sadan metrin päässä talosta metsässä, siinä ei sitten paljon joella ongita. Ja hyvä niin, preeria on preeriaa ja siellä eletään omien sääntöjen mukaan.

Mutta kaupunki on minusta eri asia, maaseutu ja kaupunki ovat kaksi erilaista todellisuutta. Kaupungissa vallitsee erilaiset arvot ja elämäntavat. Minä en tiedä, keitä kaikkia ihmisiä asuu samassa rapussa, saati sitten koko talo-yhtiössä. Eikä minua kiinnosta. En tiedä, kuka kävelee meidän kerrostalon pihamaalla, eikä voisi vähempää kiinnostaa. Sielläpähän kävelevät, ei se ole minulta pois, kunhan eivät tee ilkivaltaa. En moikkaile ihmisiä meidän pihamaalla, paitsi jos ne on tuttuja esim. lenkkisaunasta tai talkoista.

Tästä lähtökohdasta minun on hyvin vaikea ymmärtää yhden naapuritalon meininkiä. Siellä äijät istuu päivät pääksytysten pihan reunalla ja hyökkäävät kuin dobermannit heti valittamaan, jos joku outo ihminen kävelee heidän kerrostalonsa pihan poikki. Eikä kyseessä ole mikään pienkerrostalo, vaan ihan kunnon talon roikale. Noin kuukausi sitten meidän Skeidan ollessa yllättäen huollossa, piti töihin mennä bussilla. Niinpä oikaisin kyseisen pihan poikki, kävelin siististi asfaltilla, en huudellut törkeyksiä tai heitellyt karkkipapereita maahan. Ja silti tyypit kävi taas valittaan. Tällä kertaa pysähdyin oikein keskustelemaan ja kuuntelemaan argumentteja.

Tyyppien teesi oli, että toisten kerrostalojen pihoissa kävely on kiellettyä. Absurdi väite, mutta niin ne väitti kivenkovaan. Lisäksi ne ahkerasti vittuili mulle, tyyliin "et sä ole enää lapsi, et sä ole enää lapsi" jne jne minun kysyessäni, että mikä teitä oikein häiritsee minun kävelyssäni. Lopulta tuli esiin sellainenkin argumentti, että "mitä sinä sanoisit, jos me tultasiin kävelemään sun pihamaalle" Tässä vaiheessa mä olin jo aika hämmentynyt ja vihainenkin, ja sanoin, että siitä vaan, ei mua kiinnosta. Tämän jälkeen lopetin keskustelun ja kiltisti kiersin pitemmän lenkin, ehdin sentään bussiin.

Bussissa raivo valtaisi minut. Mielessä kiersi jos jonkinlaiset kostosuunnitelmat, jotka yksi toisensa jälkeen hylkäsin. Minulla ei ole varaa ostaa kyseistä talosta toista asuntoa ja pistää sitä vaikka afgaaneille vuokralle. Kyllä siinä äijillä naama venähtäisi, kun parvekkeella laiduntaisi vuohi ja koko heimo hakkaa bongo-rumpuja sukujuhlissa. Myöskin "ohikulkijat ammutaan" ja "achtung minen" -kylttien vieminen yösydämellä naapurin nurmikolle tuntui kaukaa haetulta. Sitten keksin. Minäpä kirjoitan aamulehteen lukijapalautteen, ja vieläpä parodisen sellaisen. Eläydyn äijien mielenmaisemaan ja kirjoitan jutun niiden näkökulmasta, vittuilumielessä totta kai. Töihin päästyäni pyhän vihan vallassa yhdeltä istumalta väänsin tarinan, ja pistin menemään aamulehteen.

Sieltä ei kuulunut aluksi mitään, mutta sitten viikon päästä rävähti, juttu oli lukijanpalstalla optimipaikassa ja vielä iso kuva piirretty mukaan. Joku oli toimituksessa tajunnut jutun juonen ja työntänyt vielä lisää pökköä pesään. Palautetta tippui seuraavan viikon ajan. Yksi kiitteli ironiasta, mutta valtaosa haukkui kirjoittajaa kyyläksi ja idiootiksi. Mikä oli tietenkin loistavaa, sillä tosiasiassa ne haukkui niitä naapuritalon äijiä, jotka epäilemättä lukivat tarinaa korvat punaisina. Loppuviikosta tulikin sitten jo sellaisia viestejä, että kirjoittaja on joku nulkki, joka vaan tekee pilkkaa vakavasta asiasta. Minulla oli hauskaa, kirjoitus oli ollut nerokas ja iskevä, aivan kuin saksan hyökkäys ranskaan 1940. Leijuin pari päivää ja olin sitten jo unohtamassa koko asian, kun vaimo bongasi lainauksen kuvalehdestä. Ilmeisesti jollakulla muullakin oli ollut hauskaa juttua lukiessa.

Sillien kimpussa Islannin vesillä Elfvingin kalastuslaivueessa

2009-03-04T10:22:00.000-08:00

Vaihteeksi joutavaa sanailua kirjoista. Otsikossa mainitusta kirjasta tuli tänään seutuvaraus kirjastoon. Siis ihan totta, joku haluaa maksaa kaksi euroa siitä hyvästä, että pääsee lukemaan sillin kalastuksesta Islannin vesillä. Itseäni nauratti erityisesti kirjan reipas nimi. Ei riitä että kirjoittaa kirjan sillinpyynnistä, se pitää sitten vielä nimetä niin, että jos sillin tilalle vaihtaisi ryssän/vihollisen, olisi siinä oiva nimi Reino Lehväslaihon sotafantasia -kirjalle. Pitää tosin huomioida, että kyseinen kirja on kirjoitettu kultaisella 1930-luvulla, jolloin Suomen nationalistisissa piireissä haaveiltiin mm. Pohjois-Norjan liittämisestä osaksi valtakuntaamme. Hihitykseni tosin loppui kotona lyhyeen, kun nopea googletus paljasti kirjan arvokkaaksi keräilykirjaksi, josta maksetaan kymmeniä euroja.

Veijosta on nyt meidänkin kirjastossa! Ei sentään sen profetiapläjäyksiä, vaan ns. historiallinen "rollikalla impilinnaan" -kirja. Jotenkin Veijonen on onnistunut ujuttamaan teoksensa esim. Bookplussalle myyntiin. Ehdin kirjaa tänään nopeasti silmäilemään, ja psykedelia pamahti silmille oitis. Yhteenkin lapinpoika -mainoskuvaan se oli askarrellut oman naamansa, jäi vain epäselväksi, että minkä täytisen tähden?

Jos oli substanssi hakusessa Veijosella, niin ei paljoa laadukkaammalla linjalla mennä lasten kuvakirjojen puolella. Tänään taas joku palautti autoaiheisen kuvakirjan. Kirjan kannessa on valokuva autosta, ja kirjassa on ehkä kuusi sivua. Kullakin sivulla on postikortin kokoinen valokuva jostain autosta, ihan satunnaisista kotteroista, ei mistään huippupirsseistä. Ei tekstiä, nuo muutamat kuvat vain. Sivut ovat sitten noin puoli senttiä paksuja, niitä ei syö puhki lapsi sen paremmin kuin koirakaan. Kehittelinkin loistavan bisnesidean. Otan joku päivä kameran mukaan töihin, ja kuvaan kirjaston pihasta kaikki työntekijöiden autot. Sitten painatan kuvat vaneerille tai vaikka pellille, nidon kuvat yhteen ja keksin vetävän kirjan nimen ja katso!, uusi lasten suosikkikirja on syntynyt! Kanteen pistän tietenkin kuvan keltaisesta Skodasta, tuosta moottoriteiden kultaisesta salamasta. Semmoista skoda-rallia taas tänäänkin tultiin himaan. Silti, vaikka paahdoin niin kovaa että nastat vaan sinkoilivat ja moottorin vinkunalta ei radiossa soinutta Black Sabbathia kuullut, en päässyt ohi toisesta skodatädistä. Vielä pari kuukautta sitten ohitin tämän toisen skodan aina motarilla, mutta nyt saan tulla kiltisti perässä, niin kovaa toinenkin skoda kulkee.

Levyjä on hankittu, ja mikä parasta, tyypit lainaavat ostamiani levyjä. Tulee oikein lämmin tunne sisälle, kun joku lainaa uunilämpimän Dixie Chicksin tai Audioslaven levyn. Tietää osanneensa ostaa hyvän levyn kirjastoon.

Cannibal Corpse

2009-02-05T09:50:00.000-08:00

Jos on kirjastontäti sekaisin (viitaten edelliseen kirjoitukseeni), niin ei aina mene ihan putkeen asiakkaillakaan. Rouva tuli hakemaan varauksiaan, ilmoitti saaneensa eilen tekstiviestin. Reippahasti kävivät askeleeni varaushyllylle, mutta eihän siellä ole mitään. Tarkastan vielä toistamiseenkin, silmäilen sivupöydät ja melkein kurkin tiskin allekin. Ei auta, ei ole Nessereitä missään. Pyydän rouvan kortin ja katson hänen varaustietonsa, ja yhtä tyhjää on sielläkin! Ei ole varauksia, sen enempää saapuneita sellaisia kuin voimassaolevia. Kerron tilanteen ja alamme ihmettelemään. Rouva vakuuttaa kovan päälle saaneensa tekstiviestin eilen. Valitettavasti hän ehti jo poistamaan sen, enkä pääse katsomaan siitä, mitä kirjastossa pitäisi olla. Pahoittelen tilannetta, myönnän suoraan, etten yhtään tiedä, miten tämä on mahdollista. Miten voi saada ilmoituksen varauksista, joita ei ole?

Yksi selitys on tietenkin tietokonesekoilut, mutta en sitä tällä kertaa tarjoa. Selitys kyllä pyöri kielen päällä, sillä koneet ovat sekoilleet jopa ihan omalla kohdalla. Sain kuukausi sitten palautuskehoituksen lainoista, jotka olin jo useita päiviä aiemmin palauttanut. Ja en ole ainoa moisiin outoksiin törmännyt.

Joka tapauksessa keskityn lähinnä levittelemään käsiäni ja kuittaan tapahtuneen mysteerinä, tosin vuolaasti pahoitellen. Asiakas ei onneksi ole kiukkuinen, ja teemme varaukset uudestaan. Päivittelen tapahtunutta työkavereille vuoron jälkeen ja saan kuulla, että nesserit oli tosiaan varastosta haettu jossain vaiheessa. Mihin ne ovat kadonneet? Sitten joku tajuaa ehdottaa, että katso sen lainoja. Ja kuinka ollakaan, siellähän ne Nesserit möllötti rouvan lainoissa! Eli hän tuli kyselemään kirjoja, jotka oli jo kaksi päivää aiemmin hakenut! Pätevää toimintaa, ja mikä pahinta, ehdin jo panikoimaan suotta.

Sitten hankintapoliittinen katsaus. Epäilen vahvasti, että pomot eivät miettineet aivan loppuun asti tätä minun sijaisuusasiaani. Ei ole kovin turvallinen valinta pistää allekirjoittanutta vastaamaan kirjaston musiikkihankinnoista... Sillä kun BTJ tarjoaa, niin minulle kelpaa! Kävin tänään ajatuksen kanssa uusimman Kirjon lävitse, ja olen aidosti yllättynyt BTJ:n musatarjonnan laajuudesta, uusimmassa lehdykässä on mm. Napalm Deathin ja Cannibal Corpsen uusimmat levyt tarjolla. Arvatkaaka vaan, tilaanko nuo oitis! Cannibal Corpsea on tähän mennessä hankittu koko maakuntaan yksi ainoa levy vuonna 1996, ja nyt tuplaan maakuntamme CC tarjonnan. Saisin varmaan paljon ilmaisia tuoppeja Infernossa, jos siellä menisin tiskille moisella tarinalla elvistelemään. Tosin turpaan tulisi yhtä varmasti, jos kertoisin perään tilanneenni myös Waldos Peoplen uusimman levyn...

Pomoille lohdutuksena, että aion kyllä tilata varsin laaja-alaisesti, erityisesti klassista musiikkia ja etnoa tulee monta levyä, jatsiakin vähän. Humppaa ei onneksi ollut edes tarjolla yhtä levyä enempää, ja tuon yhden kykenin tilaamaan helposti. Ajatus teinihevareista, jotka silmät onnesta sädehtien kantavat levyn tiskille ja sitten tohkeissaan kertovat kavereilleen löytäneensä Cannibal Corpsea kirjastosta, tulee elähdyttämään minua tulevina vuosina. Olen jättänyt jälkeni maailmaan, tehnyt oman osuuteni.

Ja sitten tuo kaunis ajatusrakennelma tulikin kolisten alas, sillä todennäköisesti joku pitkätukkainen hamppari varastaa levyn oitis, tai mikä vielä pahempaa, joku palavasieluinen hengenmies nuorisoa suojellakseen lainaa levyn kotiinsa ja pistää sen vasaralla palasiksi. Eipä sillä, sama ajatus on käynyt itsellä mielessä Yölinnun suhteen. Yölintu oli Ikaalisissa, jossa epäonnekseni jouduin lapsuuteni ja nuoruuteni viettämään, jonkinlaisen puolijumalan asemassa. Kertoo paljon paikasta.

Juhani Ahon Seitsemän veljestä

2009-02-04T11:22:00.000-08:00

Totaalinen nöyryytys, juuri muuten ei voi kuvailla tämäniltaista episodia. Kurvasin Alkon kautta himaan, nyt jo vähän häpeän puna kaikkoaa kasvoilta. Olin ollut jo hektiset pari tuntia tiskillä, tehnyt tiedonhakuja ryhmädynamiikasta, evankeliumikirjoista ja ties mistä. Sivukorvalla kuulin, kun toinen täti haki jotain Ahon kirjaa asiakkaalle. Tästä ilmeisesti jäi mieleeni outo häiriö, sillä kun asiakas kysyi Seitsemää veljestä, painoin littihölkkää Juhani Ahon kohdalle. Ei ollut seitsemää veljestä. Eikä ollut näytelmienkään kohdalla. Ilmoitin asiakkaalle meneväni varastoon ja Lasse Virenin tavoin singahdin alakertaan. Varastossa oli kauhea kasa Ahon kirjoja, mutta Seitsemää veljestä ei vaan näkynyt. Paniikki kasvoi, katsoin vielä näytelmistäkin. Palasin nolona ylös ja pahoittelin, ja ilmoitin vielä tarkistavani koneelta. Tein haun, ja koneen mukaan piti olla paikalla niteitä, sekä hyllyssä että varastossa. Hämmennyin lisää ja sönkötin jotain sekavaa asiakkaalle. Sitten, yht'äkkiä huomasin, että ruudulla ei luekaan Aho vaan Kivi. Niin, totta tosiaan, Seitsemän veljestä on Aleksis Kiven kirjoittama. Sitä noulouden määrää, sitä häpeän tulvahdusta! Kyllä kirjastonhoitaja osaa! Surkuhupaisinta asiassa on tosiaan se, että periaatteessa kirjastonhoitaja on vuorossa juuri siksi, jotta hän tekisi vaativat tiedonhaut, joihin kirjastovirkailijat eivät millään kykene. Hyvin homma hoituu! Kyllä akateeminen lukeneisuus tekee ihmisestä pätevän!

Viimepäivien oudoimmat episodit ovat tapahtuneet puhelimessa. Yksi tyyppi soittaa amerikasta ja on ihan rikki, kun yhtä hänen lainaansa ei voi uusia, siinä kun oli varaus. Selittää, että tää puhelu maksaa 10 taalaa minuutti ja iskee luurin korvaan. Kohta se soittaa uudestaan ja sanoo katsoneensa netistä, että kirjaa on muualla lähikirjastoissa, ja pyytää/vaatii minua poistamaan varauksen ja uusimaan kirjan. Ärsyyntyneenä hellyin, ja lupasin hoitaa homman. Periaatteessa kai laittomasti toimin, kun sitten poistin toisen asiakkaan varauksen ja tein hänelle uuden toiseen kirjaan, ja sitten lopuksi vielä uusin tämän amerikanmatkaajan kirjan. Herää vaan kysymys, että kannattaako ennen parin kuukauden amerikan matkaa ottaa isoa kasaa kirjoja lainaan? Niin, tyyppi vielä kysy, että miksi tässä kirjasssa ei ollut varausta kun lainasin sen?

Toinen asiakas soittaa terhakkaana ja esittää eksakteja kysymyksiä tiettyjen kirjojen paikallaolosta. Haen kirjat hyllystä, mutta ylläri pylläri, niitä ei saanutkaan varata hänelle, sillä siitä menee maksu! Tyyppi halusi, että kirjoja pidetään jossain tiskin nurkalla häntä odottamassa päiväkaudet. Toisen kerran kun taas erehdyin vastaamaan puhelimeen, niin siellä kotipalvelun asiakas savolaisittain vääntäen selvittää, että tulkaas hakemaan mun kirjat, ja tulkaa heti. Tyypillä on se käsitys, että koko kirjastolaitos on olemassa vain sitä tarkoitusta varten, että sillä siunaaman hetkellä kun hän tarvitsee uuden dekkarin tai sunnuntain aamulehden tai haluaa palauttaa jonkin kirjan, ryntää meiltä joku hänen ovensa taakse. Tällaisella soitolla vuoro alkoikin hyvissä tunnelmissa ja kyseinen parin tunnin sessio oli yhtä tuskaa muutenkin. Salin takaosassa juoppo itkee puhelimeen ja tiskin edessä teutaroi "ei ole kaikki inkkarit kanootissa" -asiakassegmentin malliesimerkki vaatimassa, että hänelle lainataan ilman kirjastokorttia tai mitään henkilöllisyystodistusta. Jotain paperinpalaa se tarjosi todisteeksi henkilöllisyydestään. Eipä puuttunut muuta kuin ylisstyssession pitäjä yhdeltä tietokoneelta ja teinilauma toiselta. Olen muuten koettanut ryhdistäytyä tuon riiviöosaston suhteen, ja käynyt useampaan otteeseen koputtamassa pikku lapsosia olkapäille. Ihmeesti on möly loppunut.

Lapsista vielä. Uskoni kasvatuksen mahdollisuuksiin on lisääntynyt. Jos vaan päiväkotitädit pitää kovaa kuria, niin lapset voivat liikkua hiljaa ja siististi. Toiset ryhmät riekkuu, ja sitten toisessa ääripäässä oli yksi ryhmä, joka tuli siistissä rivissä tiskille, kullakin yksi kirja pikku kätösissä. Lainaustapahtuma sujui nopeasti, ilman kiljuntaa ja rääkymistä. Kukaan ei noussut tiskille, kukaan ei tunkenut korttia suuhunsa tai tehnyt typeriä kysymyksiä. Tällaisista lapsista kasvaa hyviä ihmisiä. Totuta lapsonen jo pienenä kirjaston sääntöihin, niin hän ei vanhanakaan niistä poikkea. Eikä hänestä ennenkaikkea kasva sellaista 13-14 vuotiasta teinityttöä, jolla A) ei ole kirjastokorttia ja joka B) haluaa lainata kirjan, jossa on romantiikkaa ja fantasiaa ja kyseinen kirja C) ei saa olla paksu.

Asiakkaita tuskastuttavampaa on vain jatkuvat tietoliikenneongelmat. Tänäänkin koneita sai buuttailla tämän tästä, ja eilen oli yhteydet poikki tuntitolkulla. Insinnöörit eivät osaa tehdä kunnon ohjelmia tai pitää edes verkkoyhteyksiä kunnossa. Onneksi näyttäisi sana levinneen asiakkaiden tietoisuuteen, ne ei tunnu enää niin paljon ihmettelevän jatkuvia selityksiämme. Tai sitten ne ovat vaan kyllästyneet juttuihimme. Lienevät kyllästyneet myös siihen, että kirjoja ei koskaan löydy hyllystä. Eilen hain taas samaa kirjaa, jonka etsimisestä kirjailin aiemmin. Merkitsin sen lopultakin kadonneeksi. Suurin syy sekavuuteen on (asiakkaiden lisäksi) se, että henkilökuntaa on liian vähän, kukaan ei ehdi järjestämään hyllyjä.

Valitettavasti tällä upealla selityksellä ei voi lakaista maton alle kaikkia tapauksia. Mennä viikolla yksi vakioasiakas tuli ihmettelemään, että miksi hänen palauttamastaan kirjasta oli tullut muikkari. Kyseessä oli seutulainakirja maakuntakirjastosta. Koneen mukaan se oli edelleen asiakkaalla lainassa. Koska asiakas oli tuttu ja luotettava, oli pakko ottaa vakavasti väite, että kirja on palautettu. Lupasin selvitellä asiaa ja sanoin, että jos se on meiltä lähtenyt palauttamatta, niin viimeistään määränpäässä se palautetaan. Kului päiviä, ja mitään ei tapahtunut. Etsimme kirjaa meidän hyllyistä ja varastostammekin. Zoomasin lopulta myös varastokirjojen välivarastoon lainaustiskin vieressä. Tyhjää oli, mutta päätin kuitenkin työntää käteni pieneen rakoon kaapin taakse. Sormenpäässä tuntui, että siellä on jotain. Aloitin kunnon operaation ja sain lopulta ongittua kirjan esiin. Siinähän se kadonnut Waltari! Olimme siis ensinnäkin jättäneet sen palauttamatta, pistäneet väärän kirjaston kirjan omaan välivarastoon ja lopulta tiputtaneet kirjan hyllyn taakse! Toisella kädellä taputin itseäni olalle, kun olin nerokkaalla salapoliisityöllä löytänyt kirjan. Toisella kädellä tökinkin sitten itseäni silmään, sillä kuten eräs täti totesi, olin varmaan itse sählännyt kirjan sinne...No en kyllä tunnusta mitään, mutta Juhani Ahon Seitsemän veljestä -mieheltä voi odottaa mitä vaan.

Lamantorjuntatalkoitakin olen viettänyt. Kaupungin pitäisi säästää miljooonia, kirjastonkin muiden mukana. Itselleni jäi kuitenkin Matti Vanhasen puheista mieleen vain se, että kuluttamalla pelastaa maailman ja tappaa taantuman. Ja mikäs sen hienompaa, kun kululuttaa veronmaksajien rahoja. Tilasin ihan törkeän nipun levyjä kirjastoon! BTJ aloitti mega-alen, ekassa rysäyksessä oli tarjolla kirjaimet A - D, ja minä ostin! Nyt tulee taloon Bowieta, Björkkiä, Bootsy's rubber bandia, Byrdsiä, Bandia, Kate Bushia ja mitä kaikkea tuleekaan. Humppaa ei tule. Tai no tulee kohta, kun tilaan Rautavaaraa hörhöille pöllittäväksi. Viimevuonna hankitut Rautavaarat on kaikki jo viety. Musapuolella on oikeasti outoja tyyppejä, joku/jotkut sekoittaa paikkoja ihan ammattimaisesti. Kokonaiset levyniput vaihtaa monta metriä paikkaa. Alangon kohdalla on Yön levyjä, humppalaarissa on jatsia, ulkomaisen popin seassa on siellä täällä nippuja suomenkielistä poppia jne. Alkaa pikkuhiljaa tympiä, kun saa pari kertaa viikossa käydä läpi kaikki levyt. Nuotteja en ole ehtinyt juuri lainkaan aakkostamaan.

Tulipahan taas tiitystä. Nyt ollaan taas voitonpuolella, mieltä lämmittää sekin, että sain tänään sittarista muovipussin ilmaiseksi. Viehättävä tumma nuori nainen hymyili kassalla kauniisti ja antoi ilman erillistä maksua muovipussin. Ennenkuulumatonta! Eikä ole kuin pari päivää aikaa, kun sain Siwassa pyytämättä kaksi tarraa, vaikka olin oikeutettu vain yhteen. Tyttö katsoi silmiin, hymyili ja sanoi, että mä annan sulle nyt kaksi tarraa. Mikäs siinä, pikkuvaimo tykkää, pääsee ostamaan hackmannia halvalla! Tarinan opetuksena olkoon siis se, että kannattaa hymyillä kaupan kassatytöille ja lisäbonusopetuksena se, että nättien tyttösten kannattaa vastavuoroisesti hymyillä humanistisedille, ne saattaa antaa maksuja anteeksi tuosta noin vaan!

Tajunta avartuu

2009-01-11T10:09:00.000-08:00

Daniel 9:27, aikamme paljastin. Jerusalemista sovittaessa Jeesus saapuu pilviin. -Harri Veijosen tutkielma Daniel 9:27 sisällöstä. Useat uskovat sen kertovan maailman tapahtumista 1990 -luvulla.

Menikö ylläoleva juttu ohi tajuntahorisontistanne? Ei ihme, vaikea oli minunkin uskoa silmiäni nähdessäni teksti BTJ:n Kirjonet -läpyskässä. Siis siinä, josta kirjastot tilaavat tavaraa itselleen. BTJ tarjoaa ihan pokkana Veijosen kirjoja! Mitä seuraavaksi, Seppo Lehdon muistelmat varmaan??

Ai niin, ettekö te kaikki vietäkään vapaa-aikaanne roikkumalla netin hämäräperäisillä sivustoilla?? Jos ette, niin ette ehkä tiedä Veijostakaan, tuota suomalaisen internetmaailman yhtä kuuluisinta hämyilijää. Siispä pikakurssi pystyyn:

Veijosella on ollut oma saitti vuosikaudet, sillä lienee myös oma epävirallinen kirkko tai jotain, asiasta on vaikea saada selkoa, sillä sen sivusto on niin sekava ja laaja. Veijonen tuottaa sinne joka päivä valtavan määrän lähinnä tajunnanvirtaa, vanhoista keihäänheittotuloksistaan lopun ajan profetioihin, yleensä sulavasti yhdistellen kumpiakin. Veijonen pitää itseään Lopun Aikojen johtavana profeettana, joka tietää kaikki tapahtumat ennalta. Tosin ilkeät kriitikot huomauttelevat aina siitä, että Veijosen profetiat usein ilmestyvät sivulle vasta kun jotain on tapahtunut. Erityisen ansiokkaasti Veijosta hiillostaa Oikeat mielipiteet -sivustostaan kuuluisaksi tullut satiirikko Niilo Paasivirta. (jos ette tiedä Niiloakaan, niin katsokaapa tätä sivustoa: http://www.ilmatar.net/~np/opinions/ ) Paasivirran laajalla sivustolla on monia osuvia satiireja Veijosesta ja ylipäätään tästä aihepiiristä, yksi niistä on tempauttaja: http://www.ilmatar.net/~np/misc/tempauttaja.php

Veijosen kanssa on tullut itsekin joskus jotain väännettyä, mutta huomasin sen melko turhaksi. Veijosella on ihan oma maailmansa, jossa hän elää. Nyt kirjastoille siis tarjotaan Veijosen kirjaa. Esittelytekstin mukaan Veijonen kertoo kirjassaan, mitä tapahtui 1990 -luvulla. Onko tässä nyt kyseessä menneitä tapahtumia käsittelevä profetia?? No ei mitään näin originellia, BTJ on vaan pistänyt myyntiin jo 1995 julkaistun Veijosen omakustanteen, jossa hän esittää erilaisia profetioita 1990 -luvun tapahtumista ja esittää päivämääriä maailmanlopulle. Kaiken lisäksi esittelytekstin mukaan USEAT uskovat sen kertovan maailman tapahtumista. Minä taas väitän, että Veijosen lisäksi tässä galaksissa ei ole ketään, saati sitten useaa, joka ottaisi äijän vakavasti.

Meillä on siis tilanne, jossa BTJ tarjoaa kirjastoille hyllyyn esiinlaitettavaksi yleisesti ns. persoonallisena pidetyn henkilön omakustanneprofetiakirjaa, joka kaiken lisäksi on noin 15 vuotta vanha. Mitä järkeä tässä on?? Tuntuu aivan tolkuttomalta. Näköjään kirjastontädiltä oikeasti voidaan vaatia jonkinasteista yleissivistystä, ihan vaan siksikin, että osaa sitten plokata BTJ:n listoilta pahimmat mielipuolisuudet pois. Aika epätoivoista torjuntataisteluahan tuo on, sillä monesta suunnasta vyöryy kaikenlaista epämääräistä tavaraa. Luokka 15 on piukkana Satu Ruotsalaisen horoskooppikirjoja ja toisaalta tuota 22 luokkaa dominoivat Leo Mellerit ja vastaavat repäisevät pläjäykset. Tein huvikseni Pikiin haun ja pakko vähän kehaista: Omassa vessakirjastossani on kohta yhtä monta Leo Mellerin kirjaa kuin mitä on koko Pikissä. Tosin pari klassikkoa puuttuu, mm. Koska lähi-itä räjähtää: profeetallis-strateginen katsaus 80-luvun tilanteeseen maailmankohtalojen sydänpisteessä, Valkoisen talon kirous ja Rock. Jotenkin hupaisaa onkin, että nuo kaksi luokkaa ovat fyysisesti niin lähellä toisiaan, liki pylly vasten pyllyä kummankin skenen ihmiset siellä hyllyjen välissä tutkivat tarjontaa. Luokan 22 lukijat pitävät 15 luokan ihmisiä noitina ja epäjumalanpalvelijoina ja nämä vastavuoroisesti pitävät 22 ihmisiä maailmankuvaltaan ahdasmielisinä, jotka ei tiedä mitään laajemmasta tajuntamaailmasta, galaktisista ystävistä ja muinaisen Atlantiksen salaisuuksista. Mutta onneksemme tilannetta tasapainottaa kirjastontäti, joka ei ole ihan vakuuttunut kummastakaan setistä, vaan päinvastoin suhtautuu kriittisellä ylenkatseella kaikkeen ja tilaa kirjastoon mieluummin heviä kuin luettavaa kummallekaan ryhmälle. Kas tässäpä yhteinen vihollinen kummallekin!

No niin, nyt aavistuksen selvemmille vesille, jos se tässä blogissa on mahdollista. Kävi nimittäin niin, että aivan yht'äkkiä yllättäin joudun tekemään ison tilauksen Kirjonettiin. Ei ollut kokemusta aiheesta aiemmin, joten jännitti pahasti, kiirekin vielä oli kaamea. Kusin tuonkin homman ainakin osittain, jäi tilauksesta viitenumerot puuttumaan ja mailiosoitekin näyttää menneen väärin. Kädet kyynärpäitä myöten ristissä kuitenkin toivon, että kaikesta huolimatta tilaus meni perille. Sain vasta edellisenä päivänä ennen deadlinea kuulla, että myös OMA tilaukseni pitäisi tehdä. Lisäksi oli työvuorolistan laadintaa ja muuta häsäämistä. Ratkaisinkin ongelmat niin, että otin työvuorolistat ja levyesitteen himaan. Kotona odotti pari pulloa Aldaris Porterista jääkaapissa. Uskomatonta, miten oluen voimalla syntyy työvuorolista käden käänteessä, puhumattakaan levytilauksesta. Sepulturan uusin, joo meille heti, jatz-trumpettia, ei, ei sitä tällä kertaa, jahas sitten olisi navajo soittamassa huilua, pistetäänpäs tulemaan yksi levy ja tuosta vielä yksi Mozarttikin seuraksi, no niin, the Who orkesterin live, se pitää tietenkin ottaa ja tuosta vielä kauniina kirsikkana kakun päälle Al Greenin uusin. Sitten alkoikin tulemaan tarjolle viihdemusiikkia ja piti hakea toinen olut, sen avulla pystyin tilaamaan Tapani Kansankin uusimman. Jos joskus tulee souvareita ja finlandersia ja yölintua tarjolle, niin pitää varmaan varata kunnon kossuleka käsille, muuten ei hommasta tule mitään.

Tilasin myös usean erilaisen soitonoppaan. Ovat perin kalliita, mutta niille on aina kysyntää, samoin klassikkolaulujen nuoteille. On pitkätukillekin jotain lainattavaa, kun on basso-oppaita hyllyssä. Pitkätukista puheenollen, aika uskomaton teiniamis kävi kysymässä apua eilen. Haki tietoa jostain "menneiden aikojen metallityöstötekniikoista". Pitkä tukka roikkui silmillä ja nahtakki olemattomilla hartioilla. Kaiken kruunasi se, että sillä oli kaiken aikaa ipodi korvilla ja hevi pauhasi. Olipa kiva käydä keskustelua ja koettaa etsiä tietoa. Yllätyin iloisesti, sillä oikeasti onnistuin kansanperinneluokasta relevantteja kirjoja löytämään. Hyvä mieli jäi siitäkin, että löysin eilen kirjan sellaiselle kaverille, jolle en viime viikolla kirjaa löytänyt. Viikon takainen episodi oli ikävä, sillä kirja oli koneen mukaan paikalla, mutta ei sitä ollut sen paremmin meidän varastossa kuin kirjastoautossakaan, jossa taskulampun valossa epätoivoisesti etsin kirjaa.

Vielä merkillisempi episodi, tai ei oikeastaan merkillinen vaan tyypillinen, tapahtui sekin eilen. Vein perjantaina palautuksia palautushyllyyn ja pistin yhden itsekin lukemani uutuuskirjan erityisesti esille, kyseessä oli paikallisen sotaveteraanin muistelmateos. Sitten lauantaiaamuna asiakas soittaa ja kysyy, onko kyseinen opus paikalla. Katson koneelta, ja näyttää yksi olevan hyllyssä. Kerroin tilanteen ja sanoin vielä hakevani sen hyllystä valmiiksi. Menin palautushyllylle, ei mitään. Sitten kiiruhdin uutuuskärrylle, tyhjää täynnä sielläkin. Seuraavaksi jo pienessä paniikissa kiirehdin varsinaiselle hyllylle, ja vesiperä sielläkin. Sitten vaan tyhmänä selittelemään puhelimeen, että "ei sitä kirjaa nyt olekaan, se on kadonnut" ja tekemään varausta asiakkaalle. No seuraavaksi soitimme autoon ja pyysimme tuomaan auton kirjan tänne. Kuskikin väänsi vielä veistä haavassa sanomalla, että "siinähän se oli teidän palautushyllyssä eilen". No niin oli, mutta eipä ollut enää! Sen oli joku ottanut epähuomiossa tai tahallaan lainaamatta mukaansa. Kun hälyttimiä ei ole, niin joku dementiaherkempi helposti saattaa viedä kirjan kotiinsa, ja juuri tuollaiset kirjat kiinnostavat dementiaherkempää sukupolvea.

En muista olenko jo kertonut kaikista tekemistäni musapuolen uudistuksista, joiden rinnalle Herkuleen 12 urotekoa ovat pikkunäpertelyä. Musiikkiosasto, tai siis tarkemmin sanoen musiikkihuone, tai vieläkin tarkemmin ilmaisten musiikkikoppi, kärsii kroonisesta tilanpuutteesta. Osa levyistä on jopa siirretty työhuoneeseen tilanpuutteen takia. Joka tapauksessa olen raivannut liki metrin lisätilaa musiikkiDVD:lle, tuplannut heviosaston tilan (ja siinä sivussa siirtänyt hip-hopit sivummalle). Uusimpana strategisena iskuna sain raivattua sekä suomalaiselle ja ulkomaiselle popille sekä hengelliselle populaarimusiikille kullekin yhden hyllyrivin lisää tilaa. Tämän mahdollisti se, että toin varastosta vanhoja arkistolaatikoita, joihin levyjä sai esille maksimaalisen tehokkaasti. Olkapäät on kipeät, kun olen taputellut itseäni niin ahkerasti olalle. Nähdäkseni näille organisatorisille riemuvoitoille ei vedä vertoa kuin ehkä Albert Speerin toiminta, hän kun onnistui vielä syksyllä 1944 lisäämään Saksan sotilastuotantoa, vaikka liittoutuneet pommittivat taukoamatta ja itärintamakin oli jo kotiporteilla.

Itärintamasta ohuen ohut aasinsilta Bathoryyn, johon voimmekin tällä kertaa lopettaa. Tulee mieleen viimepäiviltä pari asiakasta, joiden voi sanoa olleen esimerkillisen stereotypisia. Ensinnä yksi naisihminen palautti vinon pinon monikulttuurisuuskirjoja ja heti kohta perään samainen nainen lainasi melkein koko maailmanmusiikkihyllyn tyhjäksi. Itseäni hymyilytti (tietenkin vain sisäisesti) vielä enemmän kuitenkin se mustaan verhoutunut nuorimies, joka lainasi Bathoryn levyn ja Nietzschen kirjan. Onnistunut ja toimiva peruskombinaatio kaikille nuorille kapinallisille!

Kiintiömies

2009-01-03T08:07:00.000-08:00

On monenlaisia miehiä. Tosimiehiä, automiehiä, pelimiehiä, panomiehiä ja mitä kaikkia onkaan. Humanistivässykkänä en valitettavasti voi katsoa kuuluvani mihinkään edellämainituista ryhmistä. Tänään kuitenkin tajusin, että on sentään minullekin jokin määre löydettävissä. Minusta saa oivan kiintiömiehen! Kirjastobisnes on hyvin naisvaltainen ala, joten sukupuolten tasa-arvoa koetetaan parantaa suosimalla miehiä valinnoissa. Tässä lepää minunkin toivoni. Kun joskus saan sen gradun valmiiksi, voin sukupuoleni avulla luikertaa johonkin mukavaan toimeen jonon ohi, kiintiömiehenä!

Mukava toimi voisi olla esim. jokin sellainen kuin mitä tämänpäiväinen lauantaini oli. Söin kääretorttua ja kuuntelin Otis Reddingiä. Kävipä nimittäin niin mukavasti, että kirjasto pistettiin jo eilen kello 14.00 kiinni, kesken päivän. Maakuntakirjaston nörtit (tai kai pitäisi varmuuden vuoksi syyttää tenaattorin tunareita) olivat päästäneet viruksen palvelimelle, ja ilmoittivat sitten vaan maililla, että ohjelmat lakkaa kello 14.00 toimimasta. Ilman pallasprota ei paljon palautella ja lainailla, joten kirjasto pistettiin kiinni. Ja minun tiskivuoroni olisi alkanut 14.50. Voi harmi!:-) Loppuillan sitten putsailin ja aakkostin levyjä. Nyt on poppiosastokin aakkosissa. Tänään olimme koko päivän sisätöissä, ei ollut asiakkaita häiritsemässä. Aluksi hyllytimme ja sitten tein kaikkia ubernerokkaita uudistuksia musapuolelle + koetin luikkia huomaamattomana hyllyjen välissä. Oven takana kun kävi tasainen asiakasvirta repimässä ovea ja palautusluukkua auki. Tavaraa emme voineet ottaa vastaan, sillä sitä olisi kertynyt aivan tolkuttomasti. Tyypit siis oikeasti hakkasi sitä ovea, ja innokkaimmat alkoivat kiertelemään kirjaston ikkunoitakin. Yksi todella kiukkuinen äijä lopulta saalistikin minut työhuoneesta, kun nostin katseeni, niin siinä se tuijotti silmät helvetin tulta palaen ja viuhtoi kirjakassia käsissään. Menin sitten sivuovella ottamaan haukut & kirjat vastaan. Äijä olisi taatusti tullut ikkunasta sisään, jos en olisi juossut ovea avaamaan!

Leppoisa lauantai tuli kyllä totaalisena taivaanlahjana. Ehdin tekemään kaikkia pikkufiksauksia, esim. muuttamaan Rammsteinin ja HIM:n levyt hevilaarin puolelle, ne oli luetteloitu rokiksi. Jos ei Rammstein ole heviä, niin mikä sitten on? Mobyt ja Prodigyt taasen puolestaan siirsin teknon puolelle. Ärsyttää, kun saman artistin levyjä on eri luokissa. Yhdenmukaisuutta pitää olla, varsinkin kun sisällön puolesta ne kuuluvat vain yhteen tiettyyn luokkaan. Ehdin myös saamaan työvuorolistat ja muut hässäkät ajantasalle. Tai ainakin näin uskon, saa nähdä millaisen kirkaisun pomo päästää maanantaina lomalta palattuaan ja viritykseni nähtyään. Hupaisinta oli se, että toisin kuin nörtit ilmoittivat, pääsin tunnuksilla myös pallasprohon säätämään. Ehti rauhassa jopa parit levyt toimittamaan, tosin tarrojen tulostus sitten osoittautuikin jo kerrassaan ylivoimaiseksi haasteeksi.

Juhlallinen uudenvuodenlupaukseni tähän väliin: Lupaan pitää kovempaa kuria lapsille, tuijottaa tuimemmin ja huutaa hanakammin. Tarvetta tosiaan olisi, nyt on taas sellaisia laumoja pesiytynyt tietokoneille. Ei mitään kuria tai tapoja, hirveä älämöly päällä kaiken aikaa. Niin kovin eri tavoin voi pienet ihmistaimet kasvattaa (tai olla kasvattamatta). Toisista tulee häiriköitä, toisista tulee epätodellisen asiallisia ja mukavia. Huippupisteet veti eräs noin 8 v nuorimies (ehkä nuorempikin), joka isänsä kanssa kiikutti korkean pinon lasten tietokirjoja lainaustiskille ja sanoi sitten selkeästi artikuloiden, että minä sitten rakastan näitä tietokirjoja. Herkistyin vallan, hyvä ettei kyynel vierähtänyt silmäkulmasta.

Toinen lupaus voisi liittyä graduun, tuli nimittäin taas killerit, kun gradun ohjaaja asioi kirjastossa! Koetin olla aivan cool, mutta pakko oli lopuksi alkaa selittelemään, että on sitä tekstiäkin syntynyt.

Vielä perinteiset asiakasarvioinnit tähän väliin. Edellisistä tarinatuokioista tuttu ääriherätyskristitty nuorimies on taas muutamana päivänä haahuillut kirjastossa. Se varasi ajan musiikkihuoneen tietokoneelle ja lainasi kuulokkeet. Rupesin hetken päästä ihmettelemään, että mitä meteliä nyt kuuluu. Kävin kurkkaamassa, ja siellähän se istui luurit päässä, pää takakenossa, silmät kiinni ja kädet sivulle ojennettuina pitäen ylistystuokiota. Aikamoista. Kaikki muut surkuhupaisat tarinat taitaakin liittyä sitten omaan tusaamiseen. Kävi mennä viikolla vähän turhan monta kertaa niin, että juoksujalkaa lähden hakemaan asiakkaalle tavaraa varastosta, ja palaan sitten nolona kahta kättä heilutellen. Kerran unohdin, mitä olin hakemassa! Muista kerroista en ota syytä niskoilleni, en vaan kerta kaikkiaan tajua, missä parit kirjat piileksii. Yhtäkin kirjastoauton kirjaa hain sekä autosta että kaikista mahdollista paikoista varaston puolelta, eikä mistään löytynyt. Ärsyttää mennä sitten änkyttämään asiakkaille typeriä selityksiä!

Yksi pieni kevennys vielä. Meinasi pokka pettää puhelimessa, kun nainen rupeaa selittämään, että mun kirjat meni umpeen, voisitko sä uusia ne. Kyllä maalaispoikaa nauratti, mutta en kehdannut alkaa oikomaan, että lehmät ne menee umpeen, ei kirjat.

Luokkavalpas ameeba

2008-12-28T08:39:00.000-08:00

Luulin nuorempana, että kun lukee oikein paljon kirjoja, ei joudu kantamaan niitä. Mutta vielä mitä, ei pelastanut aatehistorian opinnot tai latinan pänttäys hikoilulta. Olin tuossa ennen joulunpyhiä neljä päivää sivukirjastoa muuttamassa. Tämä kokemus opetti taas paljon ihmisistä ja maailmanmenosta. Ehkä keskeisin havaintoni syntyi kaupungin miesten muuttopuuhia zoomaillessa. Tajusin, että evoluutioteoria ei pidä paikkaansa. Ihminen ei ole kehittynyt apinasta, vaan ameebasta! Siinä missä minä kiikutin juoksujalkaa kirjoilla täyteen ahdettuja muuttolaatikoita, kantoivat kaupunginmiehet yhtä laatikkoa kahdestaan, ja vauhti ei ollut erityisen lentävä. No, tottapuhuen vauhti oli silti varsin riittävä, kaupunginmiesten kunniaksi on sanottava, että silloin kun ne paikalle ehtivät tai muistivat tulla, ne sentään kantoivat ihan ahkerasti maineeseensa ja palkkaluokkaansa nähden. Keskeisin ongelma olikin pikemminkin se, että tyypit häipyivät jo puoliltapäivin keilaamaan! tai muuten vaan katosivat. Siellä sitä sitten ihmeteltiin täyteenpakattujen kirjalaatikoiden kanssa, että minne mahtoivat miehet ja autot tällä kertaa kadota.

Välillä pääsin joukon jatkoksi seisoskelemaan tupakkataukojen aikana, kyyristelin porukassa kädet taskussa ja tein sosiologisia havaintoja. Sattui menemään ohitse komea mersu. Noin nanosekunnissa juttu kääntyi auton hienouden todentamisen jälkeen palkkojen päivittelyyn. Ei kaupungin palkoilla paljon mersuja ostella, paitsi tietenkin herranperkeleet, jotka kaupungin huippuviroissa imee veret työläisistä. Työläinen vaan joutuu orjana kantamaan muuttolaatikoita ja herrat ajelee mersuilla ja hummaavat alkoholin kanssa! Sitten taas tartuttiin laatikkoon ja alettiin laahustamaan. Jälkeenpäin mietin, että tällainen klassisen luokkavihan ruokkiminen saattaa olla arvokastakin, ehkä se antaa lisävoimia kantaa laatikkoja!

Uuden kirjaston puolella oli sielläkin tarjolla mahdollisuuksia sosiologiseen kenttätutkimukseen, sillä tilan remontointi oli vielä kesken. Pari työmiestä teki remonttia varsin verkkaiseen tahtiin, tämän tästä kahvinkeitin porisi ja tyypit tulivat pöydään ääreen istumaan ja lenkkimakkaraa syömään. Pöydällä radio huusi aamusta iltaan iskelmää tai mikä vielä pahempaa, Popedaa! Kovaa on työmiehen arki.

Kaiken tämän itkun jälkeen on syytä nostaa esiin myös positiivisia aspekteja. Ensinnäkin reipas kirjalaatikoiden liikuttelu antoi kovan itsetuntobuustin, tuli kovin miehekäs olo kun tavara liikkui. Oli hieno tunne kotona työpäivän jälkeen esitellä vaimolle lähinnä keitettyä spagettia muistuttavia käsivarsia, jotka vieläkin tärisivät päivän ponnistuksista. Niin, ja mikä parasta, miespisteitä kertyi vielä lisää kotioloissa! Kävi nimittäin niin, että yhden muuttopäivän iltana ovikellomme soi ja oven takaa löytyi naapurinrouva, joka kysyi minua kantoavuksi. Talon ulko-ovelta löytyikin yksi henkilöauto, jossa oli sisällä yksi televisio ja auton ympärillä neljä naista päivittelemässä toosan kokoa ja painoa. Nappasin tuon noin 30 tuumaisen kuvaputkitöllön kainalooni ja kannoin yhtä soittoa toiseen kerrokseen. Sitä ihastelevan päivittelyn määrää! Sitä testosteronin vuolasta virtailua!

Vielä kirjastosta. Oli hienoa tusata kirjojen kanssa. Kirjojen pakatessa, purkaessa, lajitellessa ja aakkostaessa teos poikineen kulki käsien lävitse. Bongasin jopa parit helmet, esim. minulle uusi Dänikenin kirja, joka oli erinomaisen iskevästi saanut nimen "Olen oikeassa". Voiko kirjalle parempaa nimeä antaa? Erityisen selvästi pääsi havainnoimaan nuortenkirjallisuuden trendien muuttumista. Tämä(kin) kirjasto pursuili hevoskirjoja, varsinkin Jalon sisarusten, joita ei enää juuri lueta. Yhtä heikosti on käynyt neiti etsiville, niistä on aika ajanut ohitse. Suuremmin valehtelematta kannoin varmaan tuhat kiloa neiti etsiviä, niitä oli kaikki paikat täynnä. Hienoa oli myös uudessa kirjastossa käyskennellä hyllyjen välissä ja silmäillä paikkoja, olo oli kuin Napoleonilla joukkoja tarkastaessa (paitsi että Napoleon ei joutunut kuuntelemaan Popedaa katselmusta tehdessään). Kaikki tuhannet tietokirjat kauniissa riveissä uudessa valoisassa ja avarassa kirjastossa, kelpaa sinne asiakkaiden muutaman viikon päästä rynnätä! Näen jo sieluni silmin, miten kansanjoukot kiiruhtavat tietokirjojen ohitse kohti dekkarihyllyä ja sarjakuvalaareja.

Pakko vielä mainita toinen helmi?, joka tuli vastaan. Dekkareiden joukossa oli Laila Hietamiehen Käden kosketus -jännäri, josta en ollut ennen kuullutkaan. Eikä mikään ihme, se on keräilyharvinaisuus, josta mm. huutonetissä tarjotaan kahta sataa euroa! Ei pysty ymmärtämään ihmisten arvostuksia.

Obskuuria!

2008-12-16T10:29:00.000-08:00

Kylmää vettä kaikkien oikeissa töissä käyvien veronmaksajien niskaan: Sillä välin kun painatte hommia niska limassa, tekevät toiset vaihtoehtoista taidetta. Joku hamppua pössöttelevä rastatukka äänittää liikenteen melua ja tekee siitä levyn. Tämä levy sitten ostetaan teiltä ryöstetyillä verorahoilla kirjastoon, jossa ehkä yksi syvältä tunteva vaihtoehtoihminen kuuntelee levyn kerran, ja sitten se jo jääkin orpona hyllyyn möllöttämään. Liioitteluako?? Arvioikaapa itse:

Revisited ei ole "perinteinen" sävellystyö, vaan äänikollaasi, jonka lähdemateriaalina on käytetty mm. venäjänkielistä tv-ohjelmaa (Compulsed), Pyhän Iisakin katedraalin turistikierrosta (Iconon), Turun liikenneruuhkaa (Commutare), moskovalaista baari-elämää (Qahwa) sekä kaikkea muuta vähintäänkin obskuuria.

Näin. Tuollain erästä levyä luonnehdittiin netissä. Pahintahan tässä ei siis ole se, että joku nauhottelee Turun liikenneruuhkia, pahinta on se, että MINUN pitää luetteloida tuo pläjäys. Mihinkähän luokkaan tuon nyt pistäisi, ei ole ihan oboen soittoa eikä aivan heviäkään. Siispä alan raamattu käteen ja YKL:ää selaamaan. Mutta ah ja voih, YKL on tehty joskus 1960 -luvulla joidenkin risupartahumanistien toimesta. Popmusiikkiin kuuluu sen mukaan mm. bubble gum ja teinipop. Siis haloo, vieläkö puhutaan bubble gum -musiikista, ja mitä ihmettä on teinipop?? Selataanpa YKL:ää lisää, vastaan tulee elektroakustinen musiikki. Hyvältä kuulostaa, en vaan tajua mitä se on. Lopulta ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa, joko pistän Ovron luokkaan 78.497 (eskimomusiikki) tai heitän levyn seinään. Valitsen jälkimmäisen ja painun kahville, missä onneksi ihanat tädit olivat tuoneet kakkua ja viineriä.

Kuten avautumisesta voi päätellä, olen eilen ja tänään ehtinyt aloittelemaan varsinaista työtäni. Toki tänäänkin aloitin päivän hyllyttämällä yhden korillisen levyjä, kun palautuskorit pursuilivat. Aika nopeasti on selvinnyt pelin henki luetteloinnissa, kyse on väsytystaistelusta. Ympäri maakuntaa kaikki musiikin luetteloijat kyttäävät yhteistä piki-tietokantaa ja odottavat kuumeisesti, että joku muu luetteloisi levyn. Sitten olisi helppo työ lisätä vain oman kirjaston luokka. Ärsyttää, kun edes maakuntakirjaston superluetteloijat eivät pistä tietoja nettiin. Tosin syy voi olla se, että edes maakuntakirjastoon ei ole tilattu Turun liikenteen huminaa, tuo levy on vain minun ristinäni. Tosin en ihan aina vakuutu maakuntakirjastonkaan visioista, tänään huikealla itsevarmuudella luokittelin Jeff Beckin rokin puolelle, niillä se oli jatsissa.

Hankintaan viennin olen jo saanut suurinpiirtein hallintaan, tosin siinäkin ärsyttää kun tulee vastaan levyjä, joita ei vielä ole Pikissä. Niitä kun alkaa luetteloimaan edes minimitiedoilla, niin menee ikä ja terveys. Luetteloinnissa hallitsen oman luokan laittamisen, mutta sitten kun pitäisi alkaa siirtämään tietoja BTJ:ltä omaan tietokantaan, alkaakin jo hiki helmeilemään otsalla. Kaiken aikaa pöydälle kannetaan uusia levyjä ja nuotteja, eikä edellisiäkään saa alta pois. Lisäksi pitää rikkinäisiä kansia korjailla, levyjä hioa ja hoitaa vielä ns. henkilöstöjohtamista.

Parhaimmat ja kiivaimmat supatukset kirjastossa käydään aina työvuorolistan äärellä. Siitä piisaa puhetta ja pulinaa. Nyt minunkin pitäisi sitten tehdä ainakin yhdelle viikolle tuo lista. Olenkin ollut pelkkänä korvana koneeni ääressä ja koettanut kuunnella, että mitä siellä toisessa huoneessa aiheesta supatetaan. Ydinfysiikka on lastenleikkiä työlistan optimointiin verrattuna, pitää huomioida jos jonkinlaista muuttujaa ja varianttia. Kaiken aikaa Damokleen miekka roikkuu pään päällä, pitää olla ehdottoman tasapuolinen, tai muuten tulee sanomista. Luultavasti sanomista tulee joka tapauksessa, mutta ainakin kannattaa yrittää. Tähän asti olen ollut vain yksi kikattaja muiden joukossa, mutta nyt sitten olenkin muodollisesti esimies. Käytännössä olen tietenkin yhtä pihalla kuin ennenkin, mutta esimies mikä esimies, potentiaalinen viidennen kolonnan edustaja joka tapauksessa.

Ai niin, pääsin myös silmäilemään vähän levyhankintalistoja. Oli mukava huomata, että Nummisen Jänis -levyjä oli meillä hyvin hankittu, ja niitä myös lainattiin. Tarjolla oli muutakin klassikkoa, Malmsteenin mikkihiiri -lauluja ja vastaavia. Voisikin olla aika sivistävää tilata joidenkin frööbelin palikoiden sijaan mikki hiiri merihädässä -levyjä lastenhylly täyteen. Ainakin isoäidit tykkäisivät!

Isoäidin pikku hurmuripoikia kävi tänään myös kirjastossa. Kaksi jotain noin 10 v nassikkaa painoi tiskille kysymään, että voivatko he tulla esiintymään kirjastoon. Ilmoittivat olevansa jostain preerialta ja opiskelevansa musiikkiopistossa hanurinsoittoa. Itse seurasin keskustelua sivusta samalla levyjä putsaten, ja silmäni melkein pullistuivat päästä. Hanurin soittoa! Tyypit ihan vapaaehtoisesti soittaa hanuria, ja vaikuttivat olevansa vielä iloissaan. Järkyttävää! Itse olen oppinut vihaamaan haitareita ja pesäpalloa, Ikaalisissa ihmisarvo mitattiin sen mukaan, kuinka hyvin nuo kaksi hallitsee. Kaikki hanurit pitäisi koota isoon kokkoon ja polttaa. No ehkä Kimmo Pohjolalle voidaan jättää hanuri, sen soitto kun ei kuulosta hanurilta. En tiedä mitä teen, jos ne tulevat huomenna kirjastoon soittamaan. Alan varmaan huutamaan ja juoksen ulko-ovesta pihalle.

Toisaalta on pakko myöntää ihan rehellisesti, että kyllä noista hanuripojista kuitenkin kasvaa todennäkäisemmin kunnon kansalaisia kuin ammattikoulun hip hop -linjan idiooteista. Tiedätte varmasti tyypin: Housut roikkuu puolitangossa, päässä on lippis ja kaulalla isot kuulokkeet, joissa soi jonkin eiralaisen valkoisen 'ghettonuoren' läähätys. Tänään kolmen lauma paukkasi kauhealla mölyllä sisään ja mainosti kuuluvalla äänellä menevänsä seksioppaita tutkimaan. Sieltä sitten alkoikin kuulumaan kiroilua ja älämölöä. Arvoin vielä mitä tehdä, onko minulla oikeus puuttua ja mennä sanomaan, kun joku äijä kävi niitä jo ojentamassa. Siitä ne onneksi vähän tokenivat.

Pahinta on se, että vastaavia tapauksia on nyt alkanut säännöllisesti pesiä kirjaston varaston sivuhuoneessa. En tajua mitä täytistä ne siellä tekevät, eivätkä tiedä muutkaan. Tyypit vaan marssivat opettajan johdolla kesken päivän toimiston läpi sinne alakerran sivuhuoneeseen. Ilmeisesti siellä jotain 'opiskellaan', vaikka valtaosa ajasta opettajalta tuntuu menevän lauman paimentamiseen, hip hoppareilla kun on rytmi veressä, vaikea istua hetkeäkään paikallaan, varsinkaan selkä suorassa, saati sitten ilman lippistä.

Kaiken muun kivan lisäksi sivukirjastoon murtauduttiin viikonloppuna, sieltä oli viety kirjaston iankaikkisen vanhat koneet ja muuta kamaa. Niinpä sivukirjasto on kiinni ja meidän työtaakka lisääntyy. Tuskaa!

"Sä taidat olla uusi täällä"

2008-12-09T09:50:00.000-08:00

Vielä aamupäivällä töihin kruisaillessa kelpasi kuunnella KC and the sunshine bandia, mutta palatessa soikin sitten jo synkemmät sävelet, pää oli autio ja tyhjä, aivan kuin maapallo ennen vanhaan. Miten tähän tilaan oli päädytty? Taustainformaationa sen verran, että laskeskelin olleeni työajasta noin tunnin verran muualla kuin tiskillä, eli koko päivän juoksin hulluna. Joku fiksumpi voisi tietenkin kysyä, että miksipä juokset, ota iisisti. Vastaus on, että vielä ei pysty, ei ole riittävän vapautunut olo. Tasainen paniikki pitää adrenaliinitasot korkealla!

Toimistoajan pöyhin kirjalaatikoita, iski mukava nakki. Pitää käydä lävitse satakunta uutta englanninkielistä tietokirjaa ja arvioida, että josko joku niistä otettaisiin meille. Vallan tunne, se vallan tunne! Reiki -kirjat arvioin oitis tarpeettomaksi. Tämä päätös ei edes perustunut kokonaan omiin fiiliksiin, vaan kylmiin faktoihin: Kannattaa ottaa lisää askartelu & virkkuu -settiä, niillä on kuitenkin enemmän kysyntää kuin reikiopuksilla. Sydän verta valuen hylkäsin myös nuorille suunnatun sukellusvene -kirjan. Minkäs teet, rahaa ei ole.

Päivän varsinainen sisältö oli siis asiakaspalvelua, viimeinen vuoro kesti kolmesta seitsemään. Tuona aikana ehdin hyllyttää yhteensä ehkä noin 10 minuuttia, muuten me kaikki kolme paahdettiin tauotta tiskin takana. Ei siinä paljon nettiä selata, asiakasta ja kirjaa vyöryy päälle joka suunnasta. Päivän Kuningas -asiakas soitti kuitenkin puhelimella. Joku vahvasti savoa vääntävä tyyppi soittaa kesken kiireiden ja vastaa tervehdykseeni sanomalla, "että sen lehden voisi nyt tuoda". Pari sekuntia mietin, että mistä nyt on kyse, ja sitten sanoin, että anteeksi, en nyt aivan käsitä. Tyyppi jatkaa, että "niin, tultiin juuri kaupasta, sopisi tuoda sitä lehteä nyt". Sitten tajuan, että tässä on ilmeisesti joku kotipalvelun asiakas, joka on tilannut kirjastosta jonkun vanhan aamulehden, ja ilmoittelee nyt, että lehteä voisi alkaa kantamaan hänelle päin. Vein puhelimen asiasta vastaavalle, joka onneksi ilmeisesti tiesi mistä on kyse. Mutta ei siis pöllömpää palvelua meillä, kaveri soittaa vaan kirjastoon ja ilmoittaa, että nyt sopisi kirjastontädin singahtaa lehteä tuomaan!

Silti, kaiken tämän itkun ja valituksen sekä tuskan ja sydäntä riipivän ahdistuksen keskellä olen ikuisesti kiitollinen siitä, että olen töissä kirjastossa enkä opettajana. Kirjalaatikoita kellarissa selatessa pääsin kuulemaan, kun joku opettajaparka veti yhdessä takahuoneessa jotain ihmeellistä tuntia. Ilmeisesti oppitunti oli osa kirjastoon tutustumista tai jotain. Oppilaat olivat jätkiä, äänestä päätellen jotain ysiluokkalaisia. Saattoivat olla vanhempiakin, mutta toivottavasti eivät, sillä sen verran idiootteja ne olivat. Tyypit eivät tienneet kerrassaan mitään historiasta. Ei tiedetty koska kristinusko tuli Suomeen, koska Luther eli, ja jopa keskiajan hahmottaminen oli hankalaa. Tosin opettajankaan tyyli ei ollut aivan iskevin, välillä jaariteltiin Larin Paraskesta ja välillä Lallista, mutta silti. Kuulemani valossa ei mikään ihme, että BB-talon kaikki asukkaat eivät vakuuttaneet yleissivistyksellään. Samanhenkinen episodi oli sekin, kun hain yhdelle tytölle McCourtin Seitsemännen portaan enkelin, ja sitten tätä teosta ei kelpuutettukaan, kun se oli niin paksu!

Tänään sitten lainausautomaattikin oli juhlavasti avattu poissaollessani. Minun tietojeni mukaan se piti avata vasta huomenna. Niinpä sitten asiakkaan huutaessa, että mikäs masiina se tuo on, vastaan minä (myös kovaäänisesti, tietenkin) että se on lainausautomaatti, mutta se ei ole vielä käytössä. Paitsi että se oli, ja muu henkilökonta kauniin moniäänisesti julisti asian salin täydelle asiakaskunnalle. Vaikutin ääliöltä, taas kerran. Lisäksi kävi päivän mittaan ilmi, että olin tehnyt jo pidemmän aikaa yhden nolon virheen huomautuksia lisätessä, mutta onneksi asia nyt noin kahden vuoden viiveellä selvisi minullekin. Tosin olen vakuuttunut, että kysyin asiasta ainakin kerran aikoinaan, mutta ilmeisesti silloinen taisteluparini oli yhtä pihalla.

Päivän kruunasi illan viimeinen asiakas, olin jo henkisen kestokykyni tuolla puolen, kun nuori nainen tulee tekemään varausta. Kirja oli maakunnassa kaikkialla muualla hankinnassa, mutta yhdessä paikassa se oli jo saapunut. Siispä seutulainaa tekemään! Teen ja teen, ja kone ei vaan suostu tallentamaan. Aika kuluu, kirjasto pitäisi sulkea ja minä en osaa tehdä varausta. Yritän toiseltakin koneelta, ja sama homma! Tuijotan epätoivoisena ympärilleni, eikö backuppia ole missään? Asiakas kommentoi lakonisesti, että "sä taidat olla uusi täällä". Mitäs siihen muuta sanomaan, kuin myöntämään asiantila, epäselvästi selitellen. Lopulta fiksumpi täti tulee apuun ja kysyy asiakkaalta, että onko sulla tästä jo varaus ennestään. Nainen kieltää, mutta kaukaa viisas täti katsoo kuitenkin, ja kuinka ollakaan, sillä on jo varaus! Sitten selviääkin, että kortti oli ollut juuri kaverilla lainassa, ja ilmeisesti hän oli tehnyt varauksen jne jne. Minua tämä paljastus ei enää lohduta, torpeedo oli jo osunut panssarilaivan kylkeen, ja tämäkin päivä päättyi epäonnistumisen ja tappion fiiliksiin!

Ja mitä onkaan huomenna edessä?? Aamutuimaan pitäisi hyllyttää kaksi korillista levyjä, iso nippu nuotteja, kolme hyllymetriä tietokirjoja, tonni dekkareita ja nuorten osastolla on kaksi palautuskärryä kukkuroillaan tavaraa! Lisäksi pitäisi ehtiä etsiskelemään yhden asiakkaan lainoja, jotka se uskoo palauttaneensa, mutta koneen mukaan ne on edelleen sillä. Niin, ja muistin juuri, että yhden varauksenkin jätin väärään paikkaan lojumaan, pitää mennä heti seitsemän jälkeen ekana paikalle, että ehdin peittelemään tuon mokan ennen kuin kukaan huomaa mitään.

Totalitäärinen kirjasto

2008-12-08T08:25:00.000-08:00

Viikonloppuna oli tarkoitus elpyä. Lauantaina toki elvyinkin, kun oli sisarusparven kesken perinteinen itsenäisyyspäivän boolinveto- ja Tanja Karpelan kauneuden ihastelusessio. Mutta sitten sunnuntaina piti mennäkin jouluostoksille ideaparkkiin. Suostuin, vaikka tuli hiihtoa telkusta. Homma kosahti jo motarilla, jouduin tekemään liki paniikkijarrutuksen, kun mutkan takaa ilmestyi ideaparkkiin jonottavien letka. Siinä sitä sitten kökittiin, yhtenä shoppailevana ja yksityisautoilevana pikkuporvarina muiden seassa. Perille lopulta päästyämme kiersin nopeasti levynmyyntipaikat todeten, että ei taaskaan mitään halpaa ja hyvää tarjolla. Meninkin sitten Pub Höyryyn katselemaan hiihtoa ja vähän rauhoittumaan. Oli aika uskomaton mesta, iso kolmonen maksoi 6.5 euroa ja koko ajan pään yläpuolella kiersi pienoisjuna lenkkiä. Ilmeisesti sillä haettiin jotain vanhanajan junatunnelmaa, mutta meteli oli melkein samaa luokkaa kuin Hämeenkadulla. Lisäksi tietenkin radio pauhasi, ja keskusaukiolla eläkeläiskuoro veti joululauluja. Koeta siinä sitten katsoa hiihtoa ja rentoutua!

Tänään siis ensimmäinen virallinen työpäivä erikoiskirjastonhoitajana ja osastonjohtajana. Toimistoajasta valtaosa meni siihen, että tein parille vakinaamalle varauksia. Työpöydällä on myös iso kasa nuotteja ja levyjä, joille pitäisi tehdä jotain. Paha kyllä en ihan tiedä, että mitä. Pitäisi toimittaa, tilata, hankkia, luetteloida, mahdollisesti kaikkia noita. Eikä päässä ole mitään selkeää kuvaa, miten homma hoidetaan. Jos en tällä menolla saa vatsahaavaa jouluksi, niin ihme on.

Tilauspuolikin kusee, sillä rahat on loppu. Eli en pääse tilaamaan mitään. Itse valintaprosessia en koe hankalaksi, minulla on selvä visio siitä, mikä tavara liikkuu ja mikä tavara on arvokasta ja sivistävää. Ongelma on se, että nuo kaksi teemaa eivät aina kohtaa. Syntyykin valtaisa moraalinen dilemma, tilatako kirjastoon iskelmää vai pistääkö raha haisemaan populaarimusiikin puuttuvia klassikoita hankkimalla. Kirjastossamme on yksi Smashing Pumpkinsin levy, ja sekin on oletettavasti varastettu, ei ole tullut vastaan. Samoin Curen Disintegrationin pelkään kadonneen, täytyykin huomenna tarkistaa. Funkadelickia ei ole yhtään, eikä myöskään Graham Central Stationia. Itse asiassa kyseisen orkesterin tuotteita näyttää olevan koko maakunnassa kolme kappaletta. Koko kirjastossamme on hyviä funk -levyjä ehkä niukin naukin puoli tusinaa. Aika surullinen ajankuva, omat kokoelmat on paljon laajemmat ja laadukkaammat kuin kirjaston valikoima! Lisää rahaa kirjastotoimelle!

Ja entäs se Iron Maiden -osasto? Ei ole talossa yhtään bändin 1980 -luvun klassikkoa! Joten mitä tehdä, tilatako vaan souvareita ja yölintua, koska kansa kuitenkin lainaa niitä, vai pitäisikö tuntea vastuunsa kanssaihmisistä ja hankkia tarjolle musiikkia, jota heidän pitäisi kuunnella? Miten ihanaa olisi, kun meillä olisi sellainen totalitäärinen kirjastojärjestelmä, jossa kaikilla kansalaisille olisi velvollisuus tulla kirjastoon lainaamaan sitä musiikkia, jota erikoiskirjastonhoitajan huikean visionäärisellä näkemyksellä taloon on hankittu.

Taiteilia

2008-12-05T10:42:00.000-08:00

Olet työstänyt matskua,
sitä muistatkin mainostaa.
Onko baskeri kallellaan, mitä, mitä?
Inspiraation lähteenä tietty Brecht
ja sit Nietszcheä,
herran jestas oot tärkeä.

PMMP tylyttää taiteilia -kappaleessa varsin surutta. Samaan taidan sortua nyt itsekin, vaikka ei välttämättä paljon varaa olisi. Sillä yhtälailla tämän blogeilun ja muun nettihäröilyn voi nähdä egotrippailuksi. Koska kuitenkin on paljon kivempaa arvostella muita ihmisiä kuin itseä, unohdamme sopuisasti tämän aspektin ja keskitymme ruotimaan noita taiteilioita, kamalia egotrippailijoita ja aikavarkaita.

Tyypillinen taiteilia on noin 50 - 75 vuotias ihminen, nainen tai mies, kumpaakin löytyy. Taiteilia on kehittänyt jonkun runonväkerryksensä, puuveistospäkerryksensä tai vastaavan höperryksen ympärille oman taideuniversumin. Tuon universumin keskipisteessä on suuri taiteilija ja hänen taiteensa. Tyypit pitää itseään jonain suurina kulttuuripersoonina, ja olettavat heitä kohdeltavan tämän mukaisesti. Kun tällainen köyhän miehen renessanssinero tulee kirjastoon, pitää muiden ampaista paikalle auttamaan ja ennenkaikkea kuuntelemaan. Vuolaasti taiteilia kertoo projekteistaan ja suunnitelmistaan ja teoksistaan. Välttämättä mitään erityistä asiaa ei ole, tai se voi olla parhaimmillaan sellainen, että taitelia haluaa vain varmistaa, vieläkä hänen runokirjansa on kirjaston kokoelmissa. Usein myös tekninen osaaminen on jäänyt taiteen tekemisen jalkoihin, ja taiteiliaa joutuu opastamaan kovin pitkään aivan perusjutuissakin. Jonot tiskillä kasvaavat kun taiteiliaa opastetaan tietokoneen käytössä. Taiteilia itse ei tietenkään huomaa moista, täti sen sijaan liikehtii hermostuneesti ja puree huultaan, mutta silti kaikesta huolimatta uskollisesti nyökkäilee ja huokailee oikeissa kohdissa loputonta laverrusta kuunnellessaan.

Egotrippailua pienemmässä mitassa ilmenee toki muutenkin. Tyypillinen esimerkki on sellainen, että vanhempi pariskunta tulee tiskille kyselemään avotakkaa, olisiko avotakkaa kirjastossa? Ennen kuin asiaa ehtii alkaa selvittämään, ennättää toinen jo mukavaatimattomasti kertomaan, että "ei tässä muuten mitään, mutta kun siinä olisi siskontytöstä juttu" No voi kun kiva. Että ihan avotakassa juttu!

....

Ensimmäinen viikko työtä on takana. Tänään töistä päästyä hain postista nettitutun lähettämiä kirjoja, imuroin, söin pakastepitsaa, join pullon saaremaa -olutta ja nukahdin olohuoneen lattialle. Siinä sitä kelpasi röhnöttää, vaimo katseli miljonäärille morsianta ja minä koetin silmänlumeeksi lukea suomen kuvalehteä. Ehdin lukemaan tv-liitteen ennen nukahtamistani, se minun kulttuurielämästäni. Tämäkin päivä oli kyllä sellaista säätöä, että ei ihme jos aivot huutaa lepoa.

Minua oli etukäteen varoitettu eräästä uudesta asiakkaasta, että et sitten panikoi sen kanssa. Tiesinkin siis heti mikä on kupletin juoni, kun yksi naisihminen nappasi tietokonetuolin itselleen ja raahasi sen tiskille. Olo oli heti kuin Ilomantsilaisessa maalaiskaupassa, ei ollut kiirusta, tässä nyt asioitaisiin oikein ajan kanssa. Prosessi etenee niin, että kyseinen asiakas kysyy joka kerta samoista kirjoista ja levyistä, että onko ne paikalla. En tiedä miten muut toimivat, mutta itse keltanokkana kiltisti hain kaikkia kysyttyjä artefakteja koneelta. Abban levy ei edelleenkään ole kirjaston kokoelmissa, kysytyt kirjat sen sijaan olivat kaikki hyllyssä ja hain ne näytille. Yksi toisensa perään asiakas hylkää tarjoamukseni "mä olen lukenut tän jo" -lauseella. Seeelvä! Lopulta hyllystä löytyi jotain, joka kelpasi mukaan otettavaksi. Kaiken kaikkiaan tämän tasoinen toiminta, vaikka erinomaisen älyvapaata onkin, on minusta kuitenkin paljon mukavampaa ja mielekkäämpää kuin taiteilioiden kanssa asioiminen. Täysin rennosti en vielä osannut ottaa tätä sessiota, kun ekaa kertaa vasta operaatiota hoidin, mutta ajan kanssa abba-rouvan kanssa asiointi vamasti helpottuu.

Seuraava setti oli jo oven takana odottamassa, katastrofi hiipi salakavalasti kimppuuni. Olin vielä vähän hermoheikkona abba-rouvasta, kun lainasin yhdelle tädille pienen matkaoppaan. Jonkinlaiset small talkin tapaiset urahduksetkin siinä sanoin, ja asiakas katosi eteiseen. Mutta ei pitkäksi aikaa, sieltä se kimmahti minuutin päästä takaisin kyselemään, että mihin hänen kirjansa meni? Minä olin vähän että WTF?? Täti selittää, että ei löydä lainaamaansa kirjaa mistään. Sitä aletaan sitten joukolla etsimään, ei ole repussa, ei takin taskussa, epätoivo kasvaa! Täti vielä kyselee, että mahdoinko minä sen kirjan viedä johonkin?? Kiistän, ja pengon laukkua kahta kiivaammin, hiki helmeilee otsalla. Muut asiakkaat tuijottavat, epäilevät varmaan että minä olen varastanut kirjan, tai vaikka syönyt sen. Lopulta läpyskä löytyy jostain rahapussin suojapussista tai jostain, ja vajoan voipuneena työtuoliin.

Koettelemukset eivät tähän vielä loppuneet, seuraavaksi mukava tyyppi tuli kyselemään sammakkokirjoista, kaveri tarvitsi hyviä kuvia sammakoista. Menin näyttämään paikkoja, että täällähän niitä, 58 -luokasta löytyy. Aloin etsimään, ja sitten etsin vielä lisää ja lopuksi etsin ihan hulluna, eikä mitään. Vesiperämotti! Ei yhtään sammakkokirjaa koko talossa. Koppeloista ja taivaanvuohista ja ties mistä siivekkäistä on tavaraa monta hyllymetriä, mutta ei sammakoista. Tarkemmin ajatellen varsin törkeää rasismia, toisista lajeista kyllä kirjoja tehdään, mutta sammakot unohdetaan. Lupasin ensiviikkoon mennessä metsästää kaverille jotain.

Ai niin, minusta melkein tuli julkkis! Toissapäivänä kirjastoon tuli ison sanomalehden toimittaja kuvaajineen. Halusivat tehdä jutun jostain netin käytöstä tai muuta turhaa sivuntäytettä. Toimittajatyttö zoomaili ympärilleen, katsoi mua, käänsi katseen pois ja marssi työkaverin juttusille. Siinä meni kahdessa sekunnin kymmenyksessä mun maine ja kunnia. Kun työkaveri ei kiireisiin vedoten suostunut haastatteluun, teki ne jutun jostain asiakkaasta. Jälkeenpäin tajusin, että olisi pitänyt mennä mainostamaan tytölle, että tuolla toimiston puolella olisi lauma hehkeitä naisia, jotka innosta kiljuen poseeraisivat lehdelle. Nyt sitten haastateltiin 'vaan' asiakasta, ei saatu ammattilaisten näkökulmaa.

Mikä ehkä tarkemmin ajatellen on hyvä asia, sillä kirjastomaailman todellisuus ei aina vastaa mielikuvaa rautaisista informaatioammattilaisista. Seuraava tositarina toimikoon tarinamme loppuhuipennuksena.

Eilen kirjastoon tuli nuori tyttö äitinsä kanssa esittelemään muikkarilappua. Oli tullut tytölle muikkarit jostain Fredin levyistä ja muista vastaavista tuotoksista. Pontevasti tyttö kiisti kuuntelevansa frediä, ja äiti säesti mukana. Väite oli mielestäni uskottava, ja lupasin hoitaa homman. Poistin heti maksut ja aloin miettimään, että mitä tehdä. Selvästihän oli käynyt niin, että tytön tiedot olivat kuukausi sitten jääneet lainauskoneelle päälle, ja jonkun toisen lainat oli vedetty hänen tietoihinsa. Näin voi käydä yllättävän helposti, sillä pallas pro -ohjelma on kaikkea muuta kuin pro. Toinen täti kuitenkin sanoi, että katsopa nyt kuitenkin hyllystä, olisiko levyt siellä. Pyörittelin silmiäni, mutta ehdottoman auktoriteettiuskollisena menin kuitenkin katsomaan. Sillä eihän levyt ja kirjat voi olla hyllyssä, jos ne kerta on tytön lainoihin merkitty. Arvatkaapa pari kertaa, oliko ne fredit hyllyssä vai ei.

No tietenkin ne oli! Olimme siis onnistuneet lainaamaan väärälle henkilölle levyt ja kirjat, jotka oikeasti olikin hyllyssä! Ilmiömäistä! Kaiken kruunasi se, että yksi lainoista oli auton kirja, ja tuo auton kirja oli meidän hyllyssä.

Olen kehittänyt seuraavat teoriat, miten tämä on voinut tapahtua.

1. Joku on lainannut tytölle jonkun toisen lainat, ja sitten tämä joku toinen on palauttanut lainat kirjastoon, ja me olemme vieneet ne hyllyyn käyttämättä niitä koneella. Tämä on periaatteessa mahdollista, mutta todella epätodennäköistä. Ehkä yksi kirja olisi voinut jäädä epähuomiossa palauttamatta, mutta mikä on todennäköisyys, että ensin tietyt kirjat lainataan väärälle kortille ja sitten juuri samat kirjat viedään vahingossa palauttamatta hyllyyn?

2. Tyttö on lainannut fredit ja muut aineistot, ja sitten vienyt ne itse palauttamatta hyllyyn. Tämäkin kuulostaa minulta aika epäuskottavalta.

3. Jokin muu selitys. En tiedä mikä se, on mutta joku on oltava. Tai sitten on vaan oletettava, että pallas pro arpoo ihmisille satunnaisesti tavaraa lainaan, öiset tietokanta-ajot saavat ihan uusia ulottuvuuksia.

Tämmöisten tolkuttomuuksien kanssa saa painia jaakobinpainia päivästä toiseen, onko siis ihme jos nukkumatti kutsuu miestä kesken kiihkeimmän perjantai-illan?

Kirjeitä pyllystäni

2008-12-02T07:40:00.000-08:00

Jo toinen blogimerkintä vuorokauden sisään! Asiaa ei taaskaan ole, mutta aina voi puhua pyllyistä. Meille on tulossa lainausautomaatti, se on jo asennettu, mutta ei vielä käytössä. Rupesin miettimään, että miksi meidän kirjastossa, kuin niin monessa muussakin, lainausautomaatti on sijoitettu juuri tietyllä tavalla. Ja tuo tapa on se, että kun asiakas menee automaatille, voi tädit keskittyä katselemaan asiakkaan pyllyä. Oikeesti! Siinä ei paljon feng shuit tai moderni pohjoismainen muotokieli paina, kun automaatin paikkaa valitaan. Tärkeintä on se, että tädit voi katsella pyllyjä. Miettikääpä tuota, kun ensikerralla menette automaatille lainaamaan.

Lainausautomaatti noin muuten on kaikkea muuta kuin pyllystä, se on kerrassaan verraton vehjes, ja hyödyttää kaikkia. Se lyhentää jonoja, kiireiset ja osaavat ihmiset saavat kirjansa lainattua nopeasti. Mummuja ja muita haasteellisia asiakasryhmiä ehditään niitäkin palvelemaan paremmin, kun ei ole jonoja. Mahdollisesti tuo masiina auttaa myös hyllyttämisessä, ehtii tiskivuoron aikana hyllyttämään ja näin aamutyöt vähenee. Ihmiset pääsee aamulla nopeammin toimistohommiin tai vaikka vaan hyllyjä järjestämään, mikä olisi erittäin tärkeää.

Viimeksi tänään taas syletti. Uutuuskirja, julkaistu tänä vuonna, tullut kirjastoon kesällä, ei ole kertaakaan lainattu, eikä kirjaa löydy mistään! Sitten vielä kusin, kun tein närkästyneelle asiakkaalle seutulainan. Se meidän kirja olisi pitänyt ensin merkitä kadonneeksi, nyt upea seutulainatiekokantaserverimme arpoi varaukseni niin, että varatuksi tuli oma kadonnut kirjamme. Pätevää toimintaa, onneksi gurutäti oikaisi virheen.

Lopuksi pitää vielä jatkaa sotakirjojen ihmettelemistä, aiha kun on lähellä sydäntä. Tänään oikein zoomailin niitä romskujen kansia, ja että ne on naurettavia! Hömppäkirjoissa on aina tietynlainen kansi, nainen silmäilee utuisin silmin eetteritaivaisiin, taustalla joku linnanraunio ja salskea Faabio. Hevoskirjoissa on kannessa joku koni ja pari tyttöä, parhaimmissa ehkä jopa poikakin. Ja sotakirjoissa on sitten aina ne verevät suomalaisurrhot lippalakki kallellaan, pyssyn piippu osoittaa itään ja vauhti on kova, tähän tyyliin: http://www.bookplus.fi/jackets/95/9789512075102.JPG Tuollaisista kirjoista tietää jo kauas, että mitä settiä siellä on.

Ai niin, päivän päätalot! Yksi mummo tuli tiskille selittämään, että pitäisi löytää kalle päätalon kirjoja (teki mieli kuitata, että tuolla niitä on viisi metriä), tavoitteena kun on lukea iijoki -sarja lävitse. Luullakseni leukani ei loksahtanut liikaa auki, ja äkkiä kokosin itseni. Sitten vaan hakemaan huonemiehen poikaa hyllystä. On siinä mummolla eläkepäivät tiedossa, herää aamulla, keittää kahvit ja alkaa paahtamaan iijokea lävitse. Mitäs sitä muuta.

Kirjastoon näkyy tulleen muuten 100 naista vuodessa -kirjakin. Pitäisi varmaan tehdä kulttuuriteko ja lukea pitkästä aikaa jotain muutakin kuin Veikko Huovista.

Äärimmäisen hädän hetkellä

2008-12-01T10:27:00.000-08:00

Yli puoli vuotta meni ilman kirjastorengin roolia. Piti opiskella, mutta meni sienestykseksi ja netissä sotimiseksi, kirjoitin puolessa vuodessa netmissioniin yli 4000 (neljä tuhatta) viestiä. Kyllä siinä moni mojova solvaus ja kelpo näpäytys ruudulle räppäistiin kansan kauhisteltavaksi. Täytyy joskus postata tännekin kauneimpia paloja.

Paljon ei ollut muuttunut, autolla ajaminen on yhtä kamalaa kuin aina ennenkin. Autossa soi sama levy kuin keväällä, eli talvikuningas. Jo eka kappale viritti tunnelmaan:

Kohta yöstä aikain marssii hahmot härkäin siivekkäitten
yöstä muinaisuuden udun, hämärästä painajaisten.
Kohta aukeavat taivaat, syöksyy alas laumat enkelten

Minun alitajuntani väänsi viimeisen lauseen muotoon Kohta aukeavat ovet, syöksyy sisään laumat asiakkaiden...

Ja niinhän siinä lopulta kävikin, oli taajaman asujaimisto kulkupäällä. Mutta ennen kuin sinne asti päästiin, piti tietenkin vaihtaa tärkeimmät kuulumiset (tietenkin hyllyn välissä hartiat kumarassa supattaen) ja hyllyttää palautukset. Ei ollut meno muuttunut, heti rupesi tulemaan väärässä luokassa olevia kirjoja vastaan. Niin ja kynsinauhatkin olivat heti vereslihalla, kun koetti sovittaa kirjoja liian ahtaisiin hyllyihin. Lopullisesti deja vu -ilmiö otti vallan, kun käsiin osui Päätalon Pölhökanto. Aika laukkaa, universumi laajenee, sukupolvet vaipuvat unholaan, mutta tyypit vaan kantaa Pölhökantoa kotiin luettavaksi! Koeta tällaista kansaa sitten sivistää, ei tajuta laadun päälle. Toinen mielenkiintoinen huomio oli se, että sotakirjojen määrä edelleen kasvaa, ja niitä ilmeisesti myös luetaan entistä enemmän. Mikä pahinta, kansaan uppoaa juuri Pietolat, Lehväslaihot ja vastaavat reippaat sepitteet, ja tällaisen hötön pohjalta sitten höyrypäisimmät muodostavat käsityksensä sodasta.

Syy tähän uusimpaan pestiini on huutava miespula, on kaikki laarin pohjatkin raavittu lävitse, eikä ole saatu minimimiehitystä kasaan. Silloin, äärimmäisen hädän hetkellä, minulle soitettiin. En muista olenko täällä blogin puolella hehkuttanut armeijaurani kauneinta muistoa. Meitsi kävi siis armeijan aseettomana, olin aseeton kirjuri. Aseettomana olin intissä automaattisesti sen 11 kuukautta (tosin koko yksikkö oli myös saman verran). Varsinkin viimeiset kuukaudet keskityin vain fiilistelemään esikunnassa kaverini kanssa, jolla oli vielä muakin naurettavampi pesti, se oli varusmiestoimittaja! Innostuttiin sitten käymään iltalomilla teatterissa ja mä kirjoittelin varuskunnan lehteen teatteriarvosteluja. Valtava panos isänmaan asialle! Yksikköni johtoporras pisti myös tämän merkille ja armeijan sitten viimein päättyessä meidät kaikki koottiin yhteen, ja jengille kerrottiin ylimalkaan, että mikä on itsekunkin sodanaikainen sijoitus. Kaikki muut mentiin lävitse, ja sitten lopuksi kapteeni katsoo minuun ja lausuu: Panssarimies ********* puoleen käännymme vain äärimmäisen hädän hetkellä, ja tuskin silloinkaan.

Nyt siis oli hädän hetki ja talvisodan hengessä minä hyllytinkin, kunnes sitten tuli henkilökohtainen Taipaleen tulihelvetti: Kaikki muut oli hoidettu, mutta lastenkirjoja oli kauhea läjä pistämättä, eikä kukaan muu ehtinyt hommaan. Siispä lastenosastolle. Rohkeasti kirjanippu syliin ja tulta päin. Huonostihan siinä kävi, tietenkin. Lastenkirjat on ryhmitelty kirjojen koon, sivujen paksuuden ja ties minkä hämmentävien määreiden mukaan mitä erilaisimpiin luokkiin ja ryhmiin. Yhdessä nurkassa on pienikokoisia katselukirjoja, toisessa suurikokoisia, välissä kuvakirjoja aakkostettuna, tuolla disney-kirjoja, täällä pupu tupunoita jne. Kaikkein erikoisinta on mielestäni se, että lastenkirjojen tekijät tekevät sarjoja, ja nimeävät sarjat lasten nimien mukaan. On Teemua, Villeä, Sannaa, Minnaa, Ernestoa, mitä kaikkea onkaan, ja joka ikisellä sarjalla on ikioma paikkansa, joka pitää koettaa metsästää esiin.

Torjuntahäviön kärsineenä paarustin tiskille, oli aika tarttua toimeen ja palvella asiakasta, vastata monenlaisiin tarpeisiin. Yksi halusi ottaa kopioita ja kopiokone meni tietenkin jumiin. Sitä siinä sitten hyvä tovi ihmeteltiin, kunnes teknisesti taitavampi kolleega osasi pistää virran pois vehkeestä. Tämä maagisesti pelastikin tilanteen. Niin ja vallan unohdin, että yhdessä välissä myös lainauksen kone meni jumiin, mutta onneksi kuitenkaan syytä ei voitu johtaa minuun! Ilmeisesti laadukas teknologiamme jumittaa omia aikojaan. Pääsin ekana päivänä myös faksia käyttämään, ja luonnollisesti käyttämättä jäi. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, luulen, että tällä kertaa opin homman lopullisesti, pystyn tulevaisuudessa operoimaan faksia omatoimisesti! Täytyy muistaa mainita tuo CV:ssäkin.

Lisäksi aivan vilpittömästi ihmettelen sitä, miten äkkiä perustoiminnot palautuivat mieleen, lainaaminen ja palauttaminen sujui kuin vettä vaan! Mutta mikä onkaan tilanne toimiston puolella, toimenkuvaan kuuluu ilmeisesti myös luettelointi ja vastaavat huikean vaativat toimet. Eipä taida uni tulla silmään ensi yönä, kierin vain levottomana vuoteessa ja mietin kaikkia tuhansia eri virheitä, joita saatan tehdä.

Mutta toisaalta pääsen ilmeisesti ensi vuoden puolella tekemään hankintoja! Mikä herkullinen tilanne, kasa verorahoja käytettävissä ja mahdollisuus tilata kansalle musiikkia. En ole vielä päättänyt, että tilaanko koko rahan edestä keskiaikaista luutunsoittoa, vai pistetäänkö talon Iron Maiden -kokoelma priimakuntoon. What to do, what to do.

AT+AV+PV

2008-04-16T10:55:00.000-07:00

Tänään tiskillä kahdestatoista seitsemään, yksi kahvitauko välissä. Onko edes Burman lapsityövoimalla yhtä kamalat olot?? Melkein viisi tuntia pidettiin rintamalohkoa kahdestaan pystyssä muiden surffatessa palaverissa, ja tietenkin juuri silloin sattui ja tapahtui kaikki mahdollinen. Ensinnä paikalle marssi joku pukumies, joka tahtoi maksaa 2.80 euron maksunsa. Kaveri repi taskustaan ison nipun seteleitä, 20 euroa pienempää ei tietenkään ollut. Löin summan kassakoneeseen oikein pitkän kaavan mukaan, mutta kone tarjosi takaisin annettavaksi summaksi jotain aivan ihmeellistä. Laskin sitten äkkiä päässäni ja annoin rahasta luullakseni oikein takaisin. Sitten kun seuraavan kerran koetin lyödä rahaa koneeseen, ei se enää toiminut. Rakkine ulvoi, painoi mitä nappia tahansa. Ei auttanut töpselin irroitus, ei kerrassaan mikään. Ihmiset tuijottivat, korvissa suhisi. Lopulta paikalle saatiin poikkeamaan reservistä yksi gurutäti, joka ilmeisesti intuitiivisesti hakkasi käteismaksu -nappia riittävän monta kertaa, ja yht'äkkiä rakkine rupesi suoltamaan paperia pihalle. Mahtaa kassanlaskija olla aamulla ihmeissään, kun kuitti näyttää mitä sattuu.

Sitten joku halusi kopioida, ja koneessa oli yllättäen paperitukos. Vedin kuitenkin ässän hihasta ja saamani vinkin perusteella aivan viileäesti nyppäsin johdon seinästä. Tukos hävisi, samoin nyrpeä ilme asiakkaan naamalta. Mitä osaamista, vaikutin pätevältä jätkältä! Paha kyllä saman asiakkaan viimeisen kopion kohdalla ongelma uusiutui. Vedin taas töpselin seinästä ja paha kurki kumminkin, ongelma ei hävinnyt tuolla tempulla. Seuraavaksi rupesin randomilla aukomaan kaikkia koneen aukevia luukkuja, ja tein sen taas, kone rupesi yllättäen toimimaan. Annoin varmasti todella pätevän kuvan itsestäni. Siinäpä nuori mies, joka tuntee tekniikan!

Sitten seuraavaksi paniikki iski lainatessa, kone jämähti! Pahin painajaiseni oli toteutumassa, sama ongelma riivasi myös palautuskonettakin: Järjestelmät sortuvat ja kaikki vakitädit jossain palaverissa. Elämä vilisti silmien ohitse, verkkokalvot vaan välkkyivät kirjaston iltapäivässä. Onneksi ongelma laukesi itsestään ennen kuin ehdin kunnolla hyperventiloimaan. Seuraavat tunnit menikin sitten varastossa juosten. Varastossa on tietenkin siirto kesken ja kirjat missä sattuu, onpa hääviä laukata bunkkerista toiseen jonkun teoksen perässä, yhtään ei tiedä missä pinossa kirja luuraa. Yksi kaveri tuli esittelemään palauttamaansa levyä, jossa oli väärä sisältö. Hän oli maanantaina palauttanut sen levyn, jossa oli tämänpäiväisen kotelon sisältö. Aloin etsimään sitä, eikä sitä tietenkään ollut missään. Paniikissa pengoin paikkoja, kun kaveri äkkiä itse bongaa maanantaina palauttamansa levyt lainaustiskin vierestä. Olin ihan että wtf, miten ne tuossa voi olla. Tyyppi vielä väänsi veistä haavassa kuittailemalla, että toivottavasti ne on palautettu (oli ne).

Pipopäinen kaveri vääntäytyi tiskille kädessään nippu vanhoja Eeva-lehtiä. Nipussa ei ollut hintalappua, joten kaveri rupeaa vänkäämään, että näiden pitää olla sitten ilmaisia! Oli vielä ihan tosissaan, se oikein intti. Mentiin katsomaan myyntikärryä ja kas vain, haukansilmäni bongaavat irronneen lapun. Isken sen näyttävästi peliin ja alan pyytämään kahden euron maksua. Mutta mitä tekee äijämme? Hän salamannopeasti hylkää Eevat ja kaivaa kasasta esiin nipun kotiliesiä, joissa ei myöskään ole hintalappua. Sama ralli alkaa alusta. Onneksi tässä vaiheessa saatoin poistua takavasemmalle ja jättää suuremmat selvittelyt muille. Se vastuunpakoilu, se toimii aina. Onnistuin sälyttämään yhden soittotehtävänkin sivukirjaston henkilökunnalle sillä perusteella, että varauksen noutopaikaksi oli merkitty tuo sivukirjasto.

Nykäs matti, joka ei mitä ilmeisemmin ole liiemmin kirjastossa aikaansa tappanut, totesi joskus jotenkin niin, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Kirjaston parasta aikaa taas ovat aamut. Ei asiakkaat pörrää jaloissa, ei puhelimet soi. Hyllyttämisen välissä on aikaa arvokkaille sosiaalisille kontakteille (lue: juoruamiselle ja kikattamiselle), siinä ihminen kohtaa toisen ihmisen kauniilla tavalla. Nämä arvokkaat aamuhetket antavat myös hyvän kuvan tätien kulloisestakin mentaalimaisemasta. On aina yhtä mieltäylentävää ja kiehtovaa kuunnella, miten maailma makaa ja missä mättää. Erityisesti mieleeni painautui eilinen keskustelu, jossa kaksi tätiä ensin arvioitsi sitä, että kumpi haisee pahemmalta, sikala vai navetta. Seuraavaksi puhuttiinkin jo siitä, että minkävärinen syreeni tuoksuu parhaimmalta, valkoinen vai violetti. Mikä ajatuksen lento, mikä hengen ylevyys!

On varmasti kaikille parasta, että me humanistit olemme ajautuneet kirjastoon töihin. Ennenkaikkea se on parasta meidän itsemme kannalta, eipä olisi mukavaa olla sijoituspankkiirin tai kirurgin hommissa. Ei tarvi arvuutella, että leikkaanko tänään lisäkivekset vai poraanko kalloa. Päivän älyllisesti vaativin tehtävä on sen arvuuttelu, että kuinka David Eddingsin kirjat hyllytetään. Pitäisikö pistää vaan nimekkeen mukaan riviin vai pitäisikö ne järjestää taruittain aakkosiin? Mietin tuota varmaan puolituntia, ja lopulta kysyin guruilta totuuden. Ei omat aivot riittänyt.

Tänään oli myös yksi suuri riemuvoitto. Jo pitkään olen kuullut tarinoita yhdestä äijästä, joka lukee hulluna sotakirjoja. Sitä on kuskattu varastoonkin niitä haravoimaan. Kaveri sattui tulemaan lainaamaan kirjanippua ja valitteli, että osaa nämäkin kirjat ulkoa. Kysäisin smal talkin vuoksi, että onko Yrjö Keinosen kirjat tuttuja. Eipä ollut, ihme kyllä. Kipaisin kaverille auton varastosta "taistellen takaisin" -kirjan ja ihmettelen suuresti, jos se ei rakastu siihen. Tässä on nyt hyvät mahkut, että saavutan tietyn asiakaskunnan parissa mainetta genren tuntevana hahmona. Näen jo sieluni silmin työpöytäni edessä kiemurtelevan jonon 60 vuotiaita wannabe -sotaveteraaneja, joille voin puolihuolimattomasti heitelle kirjavinkkejä.

Itse asiassa idea on loistava! Toiset tädit kulkevat kouluissa vinkkaamassa keijoannikeille, minä voisin kulkea vanhainkodeissa vinkkaamassa eläkeläismiehille. Olisi aina repullinen jotain keinosia ja halsteja mukana, kahvia ja baakelsia tarjottaisiin kaiken aikaa (ehkä konjakkiakin) ja samalla voisin saada arvokkaita vihjeitä taistelukenttäarkeologia -harrastustani silmällä pitäen.

Entäs sitten otsikon AT+AV+PV? Se ei ole, ikävä kyllä, star warsin episodi seitsemässä esiintyvä uusi imperiumin kävelijämalli. Nimensä puolesta kyllä hyvin voisi olla. Sen sijaan se on minun perjantain ohjelmani. Siis aamutyöt ja kaksi tiskivuoroa putkeen. Kamoon, mistä Jumala minua rankaisee, mitä pahaa koskaan ikinä olen kenellekään tehnyt, tai mitä pahaa koskaan kenestäkään blogiini kirjoittanut? Miten näin voi käydä minulle, vaikka olen aktiivisesti ollut kaikkien kanssa aina samaa mieltä kaikesta, huutanut joo joota joka väliin. Ei maailmassa oikeus toteudu.

Tuskaa hillitsee se, että pestini päättyy tuohon. Alkaa vapaus, alkaa opiskelu. Ennenkaikkea alkaa tuskaton opiskelu. Minulle selvisi eilen, mitä kauan pelkäämäni tutkintouudistus minulle tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että gradun ja kypsärin lisäksi väännän kaksi esseetä, ja olen sitten valmis. Niin kun minä olen pelännyt, valvonut öitä ja kuunnellut vaimon motkotusta. Olen kehitellyt mielessäni skenaarioita, miten minun pitää tehdä perusopintoja uudestaan tai muuta vastaavaa kakkendaalia. Ja kaikki ihan turhaan! Nähtävästi laitoksemme tosiaan haluaa eroon minusta, en ole tainnut olla erityisen tuottava sijoitus. Olisi vaan kannattanut ottaa silloin 1995 opiskelijaksi se kiltti ja ahkera humanistityttö Ypäjältä, se olisi samassa ajassa tehnyt jo kolme tutkintoa!

Having the best sex ever!

2008-04-14T07:39:00.000-07:00

Innokkaana amatööribongarina olen seuraillut netistä Pete kalasääsken muuttomatkaa. Huonostihan siinä kävi, taisi joutua Pete lopulta bantujen pataan tai sitten se eksyi Saharaan. Satelliittiseuranta on hieno keksintö. Mielestäni oiva variaatio olisi sellainen, että Having the best sex ever -teokseen pistettäisiin pieni lähetin ja sitten toimistossa tai tiskillä voisi reaaliaikaisesti seurata näyttöpäätteeltä kirjan liikehdintää kirjastossa. Se ei ole illan tullen koskaan omalla paikallaan, tänä aamuna bongasin sen maantiede -hyllystä. Siinä oli taas nuoriso saanut sivistystä ja ymmärrystä. Ja hyvä niin, sillä teineille saisi suoltaa suut ja silmät täyteen sukupuolivalistusta. Kun kerta koulussa opetusta on vähennetty, niin hyvä että edes kirjastossa voi saada oppia elämän tärkeistä tosiasioista.

Pysytäänpä seksiteemassa. Nilkkamies on kevään tullen aktivoitunut, äijä saalistaa kirjastossa päivittäin. Lämpötilan noustessa hameenhelmat lyhenevät ja kaverilla posket kuumottavat entistäkin enemmän. Tänään kirjastoon avattiin näyttely Nuukuusviikon kunniaksi. Somisteena on Pirkan nikseistä keksitty idea sukkahousujen hyödyntämiseen: Kännykkä pujotetaan sukkahousuun ja sitten koko setti omenapuun oksasta roikkumaan. Porkkanoita istuttaessa tai pelakuita mullatessa voi sitten kätevästi vastata puhelimeen sotkematta sitä multaan! Jos joku pöllii sukkahousut mutta jättää luurin kirjastoon, voin esittää valistuneen arvauksen tempun tekijästä...

Tänään uurastin ihan hulluna (siis kirjaston mittakaavassa), tyhjensin varaston hyllyjä yhdessä paikassa ja täytin niitä toisessa. Paiskin töitä niin suuren innoituksen vallassa, että melkein tuli hiki ja mikä pahinta, kynsinauhat kärsivät kirjoja tiukkaan pakatuista hyllyistä kiskoessa! En ehtinyt edes toisella lakisääteisellä kahvitauolla käydä. Yksin varastossa säätäessä totesin jälleen kerran, että minä sitten ihan oikeasti pidän kirjoista. Niitä on kiva katsella, niitä on mukavaa kanniskella paikasta toiseen ja ennenkaikkea niitä on mukava omistaa. Omistamani kirjat määrittävät minut ihmisenä, näin haluan vakaasti uskoa. Uskon vakaasti, että jos vaan riittävästi touhuan kirjojen parissa, vielä jonain päivänä opin uimaan niissä kuin Roope rahoissaan. Viivasuoria, aakkostettuja kirjarivistöjä katsellessa tyytyväinen hyrinä valtaa sydämen, varmaan Aadolfilla oli vastaavat fiilikset Nurnbergin valtiopäivien soihtukulkuetta ihastellessa. Olin keväällä viikon tukkitöissä ja päivän kenttäsahalla, mukavaa puuhaa nekin vaihteeksi oli, mutta ei silti ole kirjastontädin homman voittanutta.

Iloisen uhon jälkeen vakavampiin asioihin. Huomenna on aamutyöt, ekan kerran liki pariin vuoteen. Pitää muistaa miljoona asiaa, säätää ja suhata, kikkailla koneiden kanssa ja laskea kassaa. Ahistaa, ahistaa! Aion mennä heti seitsemään töihin, heti kun hälärit menee päältä ryntään sisään ja alan säätämään. Lisäksi aion loppuillan harjoitella spanielin katsetta, käyttäen vaimoa apuna. "Voitko tuoda mulle yhden kaljan, et sä viitsisi keittää mulle kahvia jne jne." Surumielisen anova katse tulee olla täydellisesti hallussa aamuun mennessä, sillä luulen kerran jos toisen aloittavani keskustelun aamun aikana lauseella "Hei voisitsä sä vähän vilkaista tätä yhtä juttua, mä en ole ihan varma olenko tajunnut tämän oikein."

Virheiden anatomia, syyllisten seulonta

2008-04-08T07:32:00.000-07:00

Pahinta maailmassa on virhe. Jos ja kun virhe kuitenkin tapahtuu, se pitää heti joko kiistää tai mahdollisesti korjata. Virheen kyytipoikana seuraa syyllisyys, josta on keinolla millä hyvänsä yritettävä luikertaa eroon. Virheelle on siis löydettävä itsestä riippumaton syy. Seuraavaksi tarkastelemme kirjastomaailman lainalaisuuksien mukaan etenevää syyllisen metsästystä. Virhe on siis jo tapahtunut, nyt vain etsitään syyllistä.

Parhaaseen kansanradio -tyyliin syyllisen metsästys alkaa hallituksesta. Hallitus on syyllinen, hallitus edistää uusliberaalia talouspolitiikkaa ja niistää kirjastojen määrärahoja. Tästä seuraa kiirettä ja stressiä tädeille, ja näin ollen tulee virheitä. Jos sattuu olemaan kokoomuksen äänestäjä, ei ehkä halua syyttää hallitusta. Tällöin voi kritiikin suunnata yhteiskunnan yleiseen kirjastovastaiseen ilmapiiriin.

Edellämainituista aavistuksen abstrakteista syyllisistä on hyvä nopeasti siirtyä johonkin konkreettisempaan, oman kaupungin päättäjiin. On paikallispoliitikkojen syy, että hankintamäärärahat ovat olemattomat ja uutta supermodernia kirjastoa ei ole vieläkään rakennettu. Sivistymättömät ja asioista mitään tajuamattomat poliitikot rakennuttavat mieluummin vaikka kunnallisen karting -hallin kuin säällisen kirjaston. Jos siis kirjat on toisinaan hujan hajan ja koneetkin temppuilee, on syy poliitikkojen.

Olemmekin jo päässeet itse kirjastorakennukseen, jonka huonoa arkkitehtuuria ja tilan ahtautta voi syyttää melkein mistä vaan. Seuraavaksi syypään metsästyksessä siirrymme kahteen aivan keskeisimpään tekijään, asiakkaisiin ja muuhun henkilökuntaan. Asiakkaat pilaavat kirjastot. Ne tuovat rapaa sisään ja lompsivat levottomasti kumpparit jalassa hyllyjen välissä. Häikäilemättä ne ottavat kirjoja hyllyistä, silmäilevät hetken ja tunkevat ne sitten ties minne. Jos jokin kirja on väärässä paikassa, on syy aina asiakkaan. Asiakkaat rikkovat kopiokoneet ja sekoittavat kassakoneen tilinauhat antamalla tasarahojen sijaan suuria seteleitä. Ei se ole minun syy, jos moisessa painetta ja ahdistusta aiheuttavassa tilanteessa sitten antaa rahasta väärin takaisin!

Joskus on kuitenkin pakko myöntää, että toisinaan, tosin hyvin harvoin, asiakas ei ole syyllinen. Tällöin syypää pitää löytää henkilökunnan parista. Tämä on kaksioisainen prosessi, syyllisen määräytyminen riippuu siitä, kenen kanssa asiaa selvitellään. Jos pomoja ei ole paikalla, pystytään oikeastaan tapahtuman kuin tapahtuman perimmäinen alkusyy sysäämään pomojen harteille. Jos taas asiaa setvitellään pomojen kanssa, sutjakasti syyllinen löytyy muista työtovereista, luonnollisesti sellaisesta, joka ei ole juuri nyt paikalla puolustamassa itseään.

Selkeytän selittelyäni esittämällä konkreettisen esimerkin. Tänään kirjastossa ilmeni virhe! Asiakas oli jo maaliskuussa varannut kirjan ja tuli nyt kysymään, että joko se on tullut. Kävi ilmi, että teoksen eräpäivä on vasta toukokuussa. Vaikka siis arvoisa asiakkaamme oli varausjonossa ekana, oli kirja kuitenkin lainattu jollekin muulle. Periaatteessa tuon pitäisi olla mahdotonta. Alkoi ankara selittäminen ja asiakkaan tuskaan eläytyminen, mikä ei tietenkään omalta kohdaltani vaatinut suuria ponnistuksia, sillä tuska suorastaan raateli sydäntäni. Oli tapahtunut virhe, olinko minä ehkä syyllinen?! Miksi asiakkaan pitikin tulla juuri minun tiskivuorollani puhumaan asiasta, miksi en alkanut insinööriksi, miksi sain tällaiset geenit, miksi sukuni on asunut 500 vuotta samassa kylässä naiden toisiaan ristiin, oi miksi miksi. Vaikka en olisikaan syyllinen, niin näyttäisin syylliseltä, sillä tiskin takana istuessani edustan koko perkeleellistä kirjastolaitosta ja sen elämää tuhoavaa massiivista virhepotentiaalia. Mikä tuska, mikä ahdistus.

Asiakkaan vaappuessa itku kurkussa pihalle alkoi ankara syyllisten metsästys, kuka on tehnyt virheen, ketä syytämme. Sinänsä tilanne oli lupaava, sillä pomot ja iso osa työkavereista oli poissa, eli potentiaalisia syypäitä piisasi. Sitten eräs tavallista neuvokkaampi täti keksi, miten kaikki oli tapahtunut. Kirjamme oli ollut maakuntakirjastossa lainassa ja siellä sen lainannut asiakas oli sen palauttanut, ja kysynyt, että voiko hän ottaa kirjan uudestaan. Koska seutulainattu kirja tarttuu varausjonoon vain kotikirjastossa palauttaessa, oli tuon toisen kirjaston virkailija pystynyt lainaamaan kirjan uudestaan. Hän oli huomannut ruudulla vain pienen viestin -kuljetettava varaus-, ignoroinut sen ja lainannut kirjan uudestaan. Mahtava teoria, me emme olleet tehneet virhettä, vaan maakuntakirjastossa oli kämmäilty! Syyllinen löytyi, melkein ryntäsin pihalle sateeseen etsimään asiakasta ja selittämään, että virhe ei ollut minun/meidän.

Euforinen lento loppui kuitenkin lyhyeen. Hetken päästä tiskillä oli uusi tilanne päällä, asiakas halusi sinänsä hienosti korvata turmelemansa kirjan. Asiaa ehkä auttoi se, että selittelyille ei ollut sijaa, Musti kun oli syönyt puolet sivuista aikansa kuluiksi. Sovimme että korvaushinta yli kymmenen vuotta vanhasta ahkerasti luetusta romaanista on 20.00 euroa (pieni tinkiminen hintapyynnöistä aina piristää asiakkaita ja antaa paremman kuvan kirjastosta) ja että tieto maksusta lisätään hänen tietoihin. Koska asiakkaalla ei ollut käteistä ja jonoa kertyi, totesin asian olevan selvä. Oletin, että voisin kirjan tiedot katsomalla nähdä, kellä se on ollut lainassa ja lisäillä sitten rauhallisen hetken tullen tiedot huomautuksiin. Silmissä sumeni, kun sitten lopulta palautin kirjan. Se olikin lainattu jonkin ison laitoksen yhteisökortilla, eikä mistään voinut päätellä, että kuka kirjan oli kotiinsa Mustin ruuaksi vienyt. Virhe, perusvirhe! Mikä pahinta, sopivaa syyllistä ei ollut missään, oli pakko tunnustaa, että tämä oli vain ja ainoastaan minun virheeni. Häpeän puna hiipi poskille, kainalot hikosivat ja käsi hamusi astmapiippua. Taas tämä meni tähän, tänäänkin kotimatka menisi siihen, että kuumeisesti kelaisin tekemääni virhettä ja mahdollisia muita virheitä.

Loppuun Martikaisen riimettelyä:

Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Ja pyytää syyllisyys:

"tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo."
"Ei, en tule, pahasta puhdas oon!"
"Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon."

Tarhan pihamaalla pienokainen.
Kovin viaton,
räkänokkainen,
kiikkuu
eikä aavistaa saata,
kuinka suuri voima liikkuu,
nurkan takaa sinua tarkkailee tuo
ja mustaa maalia juo.

Se tulee tuttavaksi tänään,
et toisin päättää vois.
Se päättää, milloin tulee,
eikä lähde pois.
Nurkkiin nukkumaan kipuaa,
mustaa maalipurkkia kuljettaa,
ja juuri kun kaikki oli, kuten pitikin olla
se suhersi seinään: mitäpä nolla?

Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
pyytää syyllisyys.

"tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo."
"Ei, en tule, pahasta puhdas oon!"
"Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon."

Sillä syyllisyys kuuliaista rakastaa,
se voimaa vammoistamme ammentaa,
pian niistä pesää rakentaa:
viereen tuvan
valmistuvan jo näen
huoneet vierasväen
kunnes tuikkaat talonsa alle tulen hyvän,
sen huomaat hämmentyvän.

Nyt joka ikisenä aamuna piru pihalla vihaansa viuhtoo vaan.
Räntäsateessa, pää kohmeessa kauhoo lunta ikkunaan.
Tulkoot irveet, pilkkakirveet,
haavaa ei ne tehdä voi,
kun vaikeroi viluissaan syyllisyys
ja varjoissa vaanii,
siellä sinua se osoittaa,
vaan kulkee karavaani,
tavoittamattomiin taivaltaa.
Jää hyvästi, syyllisyys.

Seksi tuo, kirjastontäti vie

2008-03-10T09:24:00.000-07:00

Blogini nimen voisi väliaikaisesti vaihtaa, olin pari kuukautta kotikomennuksella ns. gradua tehden. Ja ihme kyllä jopa tein sitä vähän. Pitääkin ehkä alkaa tilittämään tänne enemmän opiskeluhässäköistä. Kirjastobisnekseen liittyy opiskeluissani ainakin se huomio, että Amazon hakkaa kirjastolaitoksen kymmenen n0lla. Minun lähdekirjoistani ei oikeastaan mitään saa oman yliopistoni kirjastosta. Joudun tilaamaan ne joko Helsingin teologisen tiedekunnan kirjastosta tai sitten ulkomaisista kirjastoista. Yhden kirjan kaukolainaus Helsingistä maksaa 7 euroa kappale, ja myöhästymismaksut on järkyttäviä, euro per päivä per kirja. Koetin sellaistakin, että menen Helsinkiin junalla ja haen omalle kortille kirjoja. Ihan jees muuten, mutta sain vain muutaman kirjan lainaan.

Sitten tajusin katsoa Amazonin kautta kirjoja. Halvimmillaan olen saanut kirjan noin kuudella punnalla kotiin kannettuna. Ei tarvi lähteä mihinkään, voi netistä tilata ja tavara tulee kotiin, postipekka vaan puuskuttaa portaissa kun se kantaa kirjoja kolmanteen kerrokseen. Kaiken lisäksi saan kirjat omakseni, ne näyttävät todella hyvältä hyllyssä! Tätä näyttämisen tarvetta ei koskaan tule aliarvioida, kirjahyllyni ovat ensisijaisesti statusväline. Haluan osoittaa niiden avulla, miten sivistynyt ja syvällinen ihminen oikein olenkaan. Jos kirjoja vielä viitsii lukea, saa vielä toisenkin pätemismetodin omakseen, pääsee tykittämään keskustelufoorumeilla faktatietoa harhaoppisten kalloihin!

Kalloista ja tykittämisistä viimeisimpään kirjastokomennukseeni. Kuria ja järjestystä tulisi tykittää nuorten kansalaisten kalloihin, kuulin näet siellä todellisen kauhujutun. Viimeviikolla yhtenä iltana tietokoneille oli tullut pari jotain reilut 10 v poikaa. Ne olivat alkaneet katsella Pamelan kuvia netistä ja kommentoineet niitä äänekkäästi kaataen samalla hirveät määrät jotain limsaa lattialle. Sitten ne oli hakeneet ison ja paljon rohkeita kuvia sisältäneen seksioppaan ja raahanneet sen tiskille kommentoiden samalla, että "tää on ihan pornoo". Yhteiskunnallisen vastuunsa tuntevat kirjastontädit kuitenkin kieltäytyivät lainaamasta kirjaa näille kahdelle adhd-tapaukselle. Tästä sankarimme suuttuivat ja marssivat ulos, ja pian ulko-ovesta rupesikin tulemaan lumipalloa kirjastoon. Tässä viimeisin esimerkki siitä, miksi kirjastoihin tulisi asettaa nuorisonkarkoittimet! http://www.blogisti.com/kakara-karkoitin/
Mikä upea keksintö! Näin sitä markkinoidaan: "Kids Be Gone on tuonut markkinoille Mosquito nimisen, sykkivään korkea taajuksiseen ääneen perustuvan, nuorison karkotus laitteen. Äänen voi kuulla vain alle 25-vuotiaat nuoret. Laite aiheuttaa pahoinvointia ja päänsärkyä." Itse modaisin laitetta vielä niin, että se karkoittaisi vain 10-18 vuotiaat pojat. Alle 25 vuotiaiden hehkeiden neitosten karkoittaminen kirjastoista olisi nimittäin suuri sääli.

Pidättäydytäänpä vielä tällä pojat & seksioppaat osastolla. Tässä uutinen USA:sta: http://rawstory.com/news/2007/Library_sued_after_teen_boys_see_0427.html Eipä olisi hääviä olla tuolla töissä, haaste napsahtaa mitä oudoimmista syistä. Lueskelin lisäinfoa muualta, ja pojat oli väittäneett vanhemmilleen niin, että ne oli törmänneet kirjaan vahingossa jossain teknologiahyllyllä. Väite on äkkiseltään epäuskottava, mutta sitten rupesin miettimään meidän meininkiä, miten eriskummallisista paikoista seksioppaita löytyykään. Niitä selaillaan jossain nurkassa ja sitten dumpataan jonnekin hyllyn taa piiloon, ellei niitä sitten suoraan pöllitä. Seksioppaiden tulisikin olla mahdollisimman suuria, ettei niitä voisi tunkea takin alle! Tai sitten niiden tulisi olla niin tyhmiä, ettei teinit viitsi/tajua niitä pölliä. Esim. Astrologia ja erotiikka -teos pysyy hyllyssä, koska teinit ei osaa etsiä sitä! http://www.kirja-arvostelut.com/9518739528 Sitä lainaavat lähinnä new age -henkiset jo kypsempään ikään ehtineet naisihmiset.

Eipä luovuta seksiteemasta ihan vielä. City -lehden laajassa ammattitutkimuksessa, jossa siis kartoitettiin ihmisten mielikuvia eri ammattien harjoittajista, piirtyi kirjastontädeistä mielenkiintoinen kuva. Olemme pyyteettömiä, epäitsekkäitä ja konservatiivisia ihmisiä, joilla on korkein siveellinen moraali pappien jälkeen. Mikä tämän selittää? Nähdäkseni syy on se, että jatkuva seksioppaiden hyllytys ja niiden lainaaminen punasteleville teineille ja vähän höynäyhteille naisihmisille antaa kovin raadollisen kuvan ihmisen seksuaalisuudesta.

Tämä ei luonnollisesti tarkoita sitä, että me kirjastontädit oltaisiin jotenkin henkeviä tai että ylevät esoteeriset ideaalit hallitsisivat tajuntaamme. Saapuessani torstaiaamuna töihin parin kuukauden tauon jälkeen, kerrottiin minulle heti ensimmäisenä, että "kahvilla voi olla vielä kakkua eilisestä!" Tuossa lausahduksessa kiteytyy jotenkin erinomaisen hyvin kirjastontätien arvomaailma.

Humanisti autoilee

2007-11-11T10:59:00.000-08:00

Huisaa, jo toinen teksti tulossa viikon sisään. Varsinaiseen kirjastobisnekseen poukaisemme kuitenkin vasta seuraavan pitkän aasinsillan kautta.

Olimme jokin aika sitten palaamassa iltamyöhään Sauvosta Pajusilta kotiin, kaasu pohjassa tietenkin, vaikka välillä peurat vaan juoksivat iloisesti häntää heilutellen tien yli. Motarille päästyä neula ei tippunut kertaakaan alle 130 kmh. Juuri kun olin isolla vaivalla ja sinnikkäällä kaasun polkemisella tehnyt joukon makoisia varvauksia volvoista, bemareista ja muista säälittävistä merkkiautoista, meni meidän skodasta valot. Paahdoimme 130 kmh sysipimeällä motarilla ilman valoja. Ou jee.

Ensimmäiseksi tietenkin vaimon kanssa kumpikin kiljuimme ja nostimme kädet silmille. Hetken päästä tokenin sen verran, että sain ohjattua auton pientareelle. Räpsimme valoja ja huomasimme, että pitkät toimivat, samoin hätävilkut. Niinpä sitten vedin syvään henkeä ja kaasutin ekalle rampille pitkät päällä ja hätävilkut miehekkäästi maisemaa valaisten, matkaa oli onneksi vain jokin kilometri. Ajoimme pitkillä Lempäälään asti ja pistimme huoltsikan pihalle skeidan parkkiin. Nohevana automiehenä ja muutenkin huiman teknisen tietopääoman hankkineena yksilönä aloin tarkistamaan sulakkeita. Paniikkia pukkasi, ja tökin irtirepimiäni sulakkeita pimeässä ensimmäiseen sopivaan koloon. Tämä tekninen operaatio ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen, sillä en huomannut yhdenkään sulakkeen kärähtäneen.

Seuraavaksi soittelin isälle ja kavereille, ja lopulta siskonmies tuli pelastamaan meidät ja heitti meidät himaan. Aamulla menimme bussilla lempäälään ja onneksemme skeida oli edelleen parkkiksella. Avasin etuoven ja huomasin yhden sulakkeen olevan lattialla. Ou jee. No, mitäpä tuosta, ajeltiin sitten yhdellä parkkivalolla Hatanpäälle huoltoon, legendaariseen Vemixiin. Paikkaan, johon en enää ikinä astu jaloillani sisään. Siellä on halli täynnä amisteinejä haalarit päällä, hymyilemässä *****maisesti onnettomalle humanistille. Autokorjaamo on paikka, jossa humanisti joutuu kohtaamaan oman pienuutensa, siellä ihmistä nöyryytetään! Haalaripukuiset teinimekaanikot viittoilee epäselvästi hallissa, antaen ajo-ohjeita, joita en lainkaan tajua. Kun lopulta saan auton parkkeerattua ( tietenkin väärään kohtaan), en löydäkään enää nokkapellin avausvipua. Tyypit virnuilee vieressä ja mä tusaan naama punaisena. Sanalla sanoen autokorjaamot ovat yhtä helvettiä. Tämä siksikin, että meidän auto ei tule Vemixillä ikinä kerralla kuntoon, parhaimmassa tapauksessa käytimme sen siellä kolmena päivänä peräkkäin. Joku haalariheikki oli unohtanut kiristää liittimen, jäähdytysnesteet valuivat aina pihalle.

Niinpä pistin vaimon menemään sisään liikkeeseen. Naisille sallitaan autohommissa millainen tyhmyys tahansa. Riittää kun pyörittelee silmiään onnettoman ja yksinkertaisen näköisenä, niin jopa haalarisedät antaa palvelua. Vaimo raportoi työn vastaanottajalle tapahtumat ja tämä kirjasi paperille vaan jotain tälläista "Asiakas tiputtanut sulakkeen jne". Pari tuntia hommassa meni, mutta lopulta totuus selvisi. Sulakkeissa ei ollut vikaa, mitä nyt yksi puuttui asiakkaan sähläämisen vuoksi, mutta kolme polttimoa oli palanut. Eli meiltä napsahti kummatkin ajovalot ja toinen parkki samalla hetkellä. Ou jee.

No niin, tämän vuodatuksen jälkeen seuraakin sitten osio nimeltä Humanistin Kaamea Kosto. Päivänä eräänä kirjastoon marssi tyypillinen corollateini tyttöystävänsä kanssa. Kädet mustina se pläräsi korjauskirjoja ja tuli sitten tiskille sanomaan, että tarvitsisi kirjastokortin. Olin heti auliisti palvelemassa ja kysyin, että onko sulla ollut korttia ennemmin? Välttelevästi hän sanoi, että ei pitkään aikaan. Päätin kuitenkin tarkastaa ja katso! Sieltähän ne tiedot löytyivät. Kortti oli yllätys yllätys lainauskiellossa, maksuja oli rutosti. Kerroin tilanteen ja tyttöystävä rupesi heti sihisemään kaverin korvaan, että ei makseta, vaan haetaan mun kortti. Totesin muina miehinä, että se taitaa tosiaan olla helpoin ja halvin ratkaisu. Pariskunta lähti ja pistin kirjat odottamaan.

Hetken päästä kaveri palasi, mutta sillä ei ollutkaan mukana tyttöystävää vaan toinen teiniamiscorollahaalarisankari. Hain kirjat ja kaveri antoi korttinsa ja katso! Sielläkin oli maksuja! Tässä vaiheessa en enää voinut olla aavistuksen hymyilemättä, mutta nopeasti kokosin itseni ja aloin selittämään vakavalla naamalla, että pitäisi ainakin osa maksaa pois. Jostakin taskun pohjalta ne onnistui muutaman euron onkimaan ja lopulta ne sai korjausoppaansa mukaan.

Jotta tämä nyt ei menisi ihan tulevien autonkorjaajien haukkumiseksi ja häpeän tunteideni purkamiseksi, voimme myös osoittaa kehuja näille nuorille miehille: ne eivät varastaneet kirjoja. Tyypillisesti kirjastosta kun häipyy juuri noita corollan korjausoppaita. Lisäksi tätä tekstiä kirjoittaessa mieleeni hiipi sellainen kauhea aavistus, että saatoin tehdä emämokan tuon kaverin ja eräiden muidenkin asiakkaiden kohdalla. Saattaa nimittäin olla niin, että tiettyä vuotta vanhemmat maksut ovat jo vanhentuneet. Pitänee varmaan ensikerralla tarkistaa asia työkavereilta ennen kuin nyhdän asiakkailta valuuttaa kaupungin pohjattomaan kassaan. Minulta tuo riistobisnes toki sujuu luontaisesti, eilenkin pyysin yhdeltä tytöltä printeistä 30 senttiä kappaleelta, vaikka ne oikeasti maksaa vain 20 senttiä. Olen paha, nypin kärpäsiltäkin siivet.

Hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien

2007-11-06T08:07:00.000-08:00

Syksy on mennyt sienestäessä ja pelatessa. Vaimo osti kultapossukalleen uuden tietokoneen, oikean tehomyllyn, jolla pyörii kaikki pelit. Kyllä sitä onkin sitten pelattu, gradun tekeminen on ollut 'hiukan' vaiheessa. Satunnaisesti olen ollut kirjastossakin töissä, lähinnä silloin, kun muu henkilökunta on ollut koulutuspäivillä. Seuraava tarinamme kertoo yhdestä tällaisesta päivän mittaisesta sijaisuudesta.

Hyvä työpäivä alkaa jo aamulla. Pitää olla hyvää kahvia kaapissa valmiina. Ei mitään kultamokkaa tai presidenttiä, saludosta ja euroshopperista puhumattakaan. Hyvä kahvi on vahvaa tummapaahteista, mieluiten luomua ja ehdottomasti reilun kaupan kahvia. Tämä siksi, että gastronomisen nautinnon lisäksi moista kahvia juomalla voi tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi jo heti aamulla: Minä välitän köyhistä ja heikoista, olen alistettujen auttaja ja riistettyjen puolustaja, ihan vaan kahvia juomalla. Miten jaloa, miten epäitsekästä ja ennenkaikkea, miten helppoa!

Hyvien fiilisten metsästys jatkuu työmatkalla. Valitettavasti meillä ei vielä, allekirjoittaneen gradun ja vakinaisen työpaikan uupuessa, ole varaa ajella Audilla, joutuu ihan vaan skodalla sähläämään muun liikenteen seassa. Mutta jos olisi Audi, niin voisi ohitella heittämällä kaikkia perusautoilijoita ja saada näin hyvät fiilarit. Nyt en moisia aitoja, alkukantaisia ja vaikuttavan miehisiä tunnetiloja voi saavuttaa, vaikka miten poljen kaasua lattiaan joka tilanteessa. Tämän vuoksi koetan panostaa matkamusiikkiin ja henkisempiin fiiliksiin. Radiota ei pidä kuunnella ikinä, siellä vaan tyhmät ihmiset soittaa huonoa musiikkia. Oikea tapa on kuunnella jotain itselle tärkeää levyä ja saada näin tunnelma skodan kattoon.

Viimeiset kuukauden soitossa on ollut CMX:n Talvikuningas. Osasin jopa arvioida ajoajan niin hyvin, että viimeiden kappale loppui juuri kirjaston pihaan kurvatessa. Kaikkivaltiaan peilin majesteetillinen loppu menee jotakuinkin näin:

”Valtapiiri mielen oppii avaruden sanomaa
hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien
Rakkausko, viha kerran virtas läpi olentoni,
elämä sen kudos, olin siinä lankana
Turhaako siis tuokiot ja kaikki tämä sisälläni
uhma kuolevaisen kohti pimeyden kasvoja”

Kyyneleitä silmäkulmista pyyhkien voikin sitten paarustaa sisälle hyllyttämään, keskelle hiljaisten sanattomain kirjaholvien, mieli eksistentiaalista elämäniloa kuohuen. Työkaverit vaan ihmettelee, että hittojako tuo tyyppi tuolla hyllyn välissä noin tyhmän auvoisena hymyilee, ei luulisi keittokirjojen järjestelemisen olevan noin kivaa.

Tämänkertainen sijaisuussessio oli siinä mielessä erilainen, että nyt vakiohenkilökuntaa ei ollut paikan päällä koko päivänä, vilttiketju piti kirjastoa pystyssä aamusta iltaan. Kun epäuskoisena kuuntelin uutista, mieli pahoista aavistuksista täyttyen, antoi eräs paikalle osunut muuhun kunnalliseen organisaatioon kuulunut viranhaltija arvokkaan ohjeistuksen meille kirjastontädeille "Mitä, ei pomoja paikalla? Nyt sitten yksi lähtee heti kahvinkeittoon ja toinen juoksee pullakauppaan! Kertonee jotain kirjastontätien mentaalimaisesta, että jokainen luuli kuulleensa puhuttavan pullokaupasta.

Lopulta työt tehtyämme ehdimme aamukahville (ei, emme kuitenkaan rynnänneet oikopäätä kahvinkeittoon) ja kahvihuoneessa arvuuttelimme, mitä kaikkea erikoista juuri tänään sattuu, kun kaikki vakinaiset ovat tiessään. Arvauskykymme osoittautui rajalliseksi.

Homma alkoi oikein mukavasti, heti aamutuimaan sisään marssi kysymyksineen parit viehättävät neitokaiset. Onnistuin mm. käden käänteessä googlettamaan vastauksen kysymykseen, että mikä kirja käsittelee big brother -tyyppisessä talossa tehtyä murhaa. Siunattu google, sen avulla onnistuu antamaan itsestään viisaamman kuvan! Aikamoinen egobuusti heti päivän alkuun, kiitolliset hymyt lämmittävät mieltä pitkään, tai ainakin kaksi minuuttia. Aika pian eteerinen tunnelmointi sitten jo särkyikin, kun puhelin alkoi soimaan tauotta. Piti koettaa tehdä varauksia, mikä on aina vähän jännää, kun rutiinit ehtii unohtumaan. Kassakone on aina yhtä mystinen, kopiokoneesta puhumattakaan. Välillä sai puhelujen välillä juosta varastossa.

Muutama puhelu kannattaa nostaa erikseen esiin. Ensinnä soitettiin jostain muualta maakunnasta, että miten tämä teiltä tullut satusalkku avataan? Satusalkku?? Siellä oli ilmeisesti kymmenen tätiä koettanut epätoivoisesti avata jotain salkkua, jossa oli sisällä aineistoa satutuokioihin. No, minusta ei ollut apua, joten annoin puhelimen eteenpäin. Sitten soitti jokin aika epäselvästi itseään ilmaissut kaveri. Lopulta minulle selvisi, että hän haluaisi maksaa maksuja pois, niitä oli kuulemma kertynyt. Jossain eipäjoen kirjastossa tms. hänelle oli sanottu, että maksut maksamalla hän saa taas lainata. Katsoin kaverin tietoja, eikä sillä mitään maksuja ollut, tili oli puhdas, mutta lainauskielto päällä. Tyyppi oli kuitenkin vakuuttunut, että hänellä oli maksuja, eikä oikein suostunut uskomaan mua. Juttu alkoi menemään hivenen levottomaksi hänen kertoessaan '"hoidelleensa sairaalaan" maksut aiheuttaneen kaverinsa, oli kuulemma turmellut hänen lainaamaansa aineistoa. Tässä vaiheessa ehdotin, että ehkäpä hänen olisi parasta tulla kirjastoon ihan henkilökohtaisesti asioimaan ja keskustelemaan. En voi tietää, että kuka tai mikä hänen maksunsa on maksanut, mutta hän voisi omin silmin todeta tilinsä puhtaaksi. Tämä hänelle sopi, ja nerokkaasti ohjeistin hänet saapumaan kirjastoon sellaisena päivänä, jolloin itse olen kotona.

Hivenen levoton olo kuitenkin haihtui nopeasti persoonallisten ja kansanomaisten hahmojen täyttäessä kirjaston. Ensinnä sisään ryntäsi mummo, joka jo ovensuusta kailotti, että "onko teillä cooksonia, hirvisaarta ja holttia?". Teki mieli sanoa sivusta, että eipä meillä juuri muuta olekaan. Siinä oli seesteinen mummo, tiesi mitä halusi. Aamupäivällä kirjastoon hakemaan cooksonia, sitten kotiin lukemaan sitä pariksi tunniksi ja iltapäivästä eteenpäin aika kuluisikin telkkarin saippusarjojen parissa. Siunattu huoleton elämä! Seuraavaksi tiskille tuli vanhempi herrasmies, jolla oli paljon asiaa. En tosin muista enää mitä, mutta ei se mitään kovin tärkeää voinut olla. Aikansa kanssani turistuaan hän huomasi uuden uhrin, nimeään tietokoneen varauskirjalistaan tusaavan angstisen hiphoppariteinin. Tästäkös ukko riemastui ja meni hieromaan tuttavuutta iskevällä onelinerilla: "mitkäs arpajaiset täällä on, saanko minäkin kirjoittaa nimeni listaan? " Teini vaan luimisteli ihmeissään ja luikki pois paikalta sanomatta sanaakaan. On se nyt kumma, kun edes kirjastossa ei saa olla rauhassa.

Traktorimies oli myös paikalla, aina yhtä halukkaana tilittämään hänkin. Tällä kertaa hän ei yllättäen hakenutkaan traktorikirjaa, vaan teosta Veikko Vennamosta. Traktorit ja Veikko Vennamo, aika koherentti maailmankuva äijällä! Mielenkiintoista oli myös huomioida Legioonalainen Peters -kirjan lainaaja; lyhyt tukka, jäntevä olemus, tiukka ilme, asiallinen ote elämään tilanteessa kuin tilanteessa. Ei mitään turhaa seurustelua lainaustiskillä, hei ja kiitos ja nopeasti ulos. Lisää tällaisia asiakkaita! Mielenkiintoisia kirjoja oli muutenkin liikkeellä, mm. Päätalon Pölhökanto Iijoen törmässä -lähti kierrokselle. Vaikea kuvitella synkempää skenaariota kuin harmaa marraskuinen päivä ja ainoa luettava kirja on Päätalon Pölhökanto.

Taatusti lennokkaampaa ajankulua oli tiedossa sillä Anne Pajuluoman kirjan lainanneella. Kirjan kannessa seisoo isolla tekstillä ja huutomerkillä vahvistettuna, että "perustuu tositapahtumiin". Nopeasti pläräämällä selviää, että kirjailija on kotoisin Sirius -planeetalta ja mm. hänen tyttärensä asuu siellä. Youtuubissa on lyhyt pätkä aiheesta: http://www.youtube.com/watch?v=oNQ_KnTn3hQ Astraalimatkoja, kosmisia totuuksia, enkelihierarkioita, jälleensyntymää, kerrassaan iskevä ja mielikuvitusta stimuloiva paketti naisihmiselle, joka ei enää jaksa innostua hömppälaarin prinsessafantasioista. Kirjan luettuaan voikin alkaa askartelemaan enkelinkuvia ikkunaan, keräämään voimakiviä ja käymään kansanopiston väriterapiakurssilla tai vaikka opiskella kirjekurssilla meditaatiokonsultiksi.

Lopuksi käsittelemme siviilipalvelusmiehiä, tuttavallisemmin sivareita. Harva tajuaa, että ilman sivareita kirjastot olisivat kusessa. Sivari on nuori mies, joten lähtökohtaisesti hän tajuaa tekniikasta keskimäärin enemmän kuin muut kirjastolaiset, olkoonpa nämä sitten muuten vaikka miten miehekkäitä armeijan käyneitä humanistiuroksia tahansa. Lisäksi sivari on arvohierarkiassa pohjimmaisena, joten häntä voi käskyttää/juoksuttaa/pyytää/ tehtävästä toiseen. Kun printteri ei toimi, sivari auttaa. Kun pitää ottaa kaksipuoleisia kopioita, sivari opastaa. Kun asiakas kyselee vaikeita tietokoneella, hälytetään sivari opastamaan. En tohdi edes ajatella, millaiseen kaaokseen kirjastolaitoksemme ajautuu, jos ei ole sivaria jolle huutaa "tuutko Antti vähän tänne?"

orgasmioppaat ja esoteerinen psykologia

2007-06-11T01:12:00.000-07:00

Oli mukavaa huomata, etten ollut aivan kaikkea unohtanut neljässä kuukaudessa. Mukavaa oli sekin, että sattui helteiset kelit, oli vähän asiakkaita ja asiakkailla vähän vaatteita päällä. Oli jopa niin kuuma, että edes nilkkamies ei kirjastoon raahautunut, oli varmaan löytänyt paremmat apajat muualta.

Muita tuttuja toki ehti näkemään kahdessa päivässä. Valtavasti kirjoja lainaava taiteilija-tieteilijä-hössöttäjä -täti käväisi hakemassa varauksiaan. Ufomies kirjoitti edelleen musapuolen koneella loputtomia raporttejaan, vesimies kävi tämän tästä yleisöpäätteellä istumassa ja pari tuttaa perusmummoakin näkyi. Yksi mummo jopa hymyili mulle, ilmeisesti saatanallisesta mummonpotkijaulkonäöstä luopuminen oli hyvä veto.

Muitakin tuttuja ilmiöitä oli havaittavissa. Viihdekirjallisuuden menekki tuntuu edelleen korreloivan ilman lämpötilan kanssa. Mitä kuumempaa, sitä kevyempää luettavaa kotiin kannetaan. Kirjaston merkitys seksuaalivalistuskanavana pysyy sekin ennallaan, ellei peräti lisäännykin koulujen karsiessa opetusta. Liki jokapäiväinen ilmiö on teinityttöjen kiherrys ja kikatus hyllyjen välissä, siellä ne posket punaisina lukevat joukolla orgasmioppaita ja muita alan teoksia. Vaivalloiseksi asian tekee vain se, että kirjoja tuntuu olevan kovin vaikea laittaa takaisin oikeille paikoilleen, ne vaan työnnetään ensimmäiseen tyhjään rakoon. Tai mikä pahinta, jätetään jonnekin tason päälle ajelehtimaan, ja sekös taas herkkähermoisimpia lestadiolaisia ja helluntailaisia kauhistuttaa. Tavallaan ymmärrettävää, mummo tulee etsimään virkkausopasta tai poppanakirjaa, ja löytääkin itsensä tuijottamasta jotain seksioppaan kansikuvaa.

On aina yhtä viehättävää havaita, millainen ajatusten amazon ja uskomusten sulatusuuni kirjasto on. Sulassa sovussa uutuuspöydällä on kirjoja ikoninmaalauksesta kuin Alice Baileyn Esoteerinen psykologia -kirjakin. Baileyn kirjalle on pakko antaa erityistä tunnustusta, se on ehdottomasti yksi oudoimpia kirjastossa olevia kirjoja. Lisäinfot kiinnostuneille täällä: http://www.via.fi/7sadetta.htm ja http://www.suurikuu.fi/PublishedService?pageID=9&itemcode=9525572242

Pokerikirjojen suosio jaksaa aina yllättää. Pokerista on tullut ihmeellinen trendilaji, ja se on tuonut uutta käyttäjäkuntaa kirjastoon. Tyypit, jotka ennen lainasivat vain mopokirjoja ja myöhemmällä iällä autonkorjausoppaita (ja niitäkin vain hätätilassa opelin levittyä tienposkeen), käyvät nyt kyselemässä pokerikirjoja. Tekisi mieli lainata niille väkisin jotain sosiologian perusteoksia niin tajuaisivat lopulta, miten säälittäviä ovat teiniviiksiset vähäpojat, jotka kuvittelevat olevansa suuria pokerinpelaajia. Hankkikaa joku kunnon harrastus, spedet.

Positiivista kehitystä ei ollut tapahtunut myöskään musta aukko -ilmiön suhteen. Edelleen kirjastossa häviää isot määrät kirjoja jonnekin. Positiivista asiassa on toki se, että ilmiön jatkuminen minun poissaollessakin kertoo siitä, että hyllytyskykyni eivät olleet ainakaan ainoa syy siihen. Turvallisin oletus onkin tietenkin syyttää asiakkaita, ne roistot vievät kirjoja vääriin paikkoihin, jotkut jopa pöllivät. Kirjastoissa olisikin selvästi huutava tarve uudelle ammattikunnalle, kirjastoetsiville.

Miellyttävä uutuus ja poikkeus oli nähdä varasto; mikä siisteys, mikä harmonia. Ei epämääräisiä kirjaröykkiöitä, vaan kirjat siisteissä riveissä hyllyissä aakkosjärjestyksessä, feng shui vaan virtaili iloisena. Varastoon eivät asiakkaiden inhat pikku kätöset pääse sotkemaan. Kyllä ennen vanhaan kirjastontädeillä olikin helppoa, kun ei tarvinnut päästää asiakkaita kirjoja räpläämään. Asiakas luki kirjaluetteloa ja teki siitä tilauksen, jonka hoitaja sitten hänelle haki. Kirjoja sai ottaa vain pari kerrallaan lainaan, ja oli pakko ottaa saman verran tietokirjoja kuin mitä otti romaaneja.

Voi niitä aikoja, kyllä ennen kaikki oli paremmin.

Ajan tappamisesta

2007-06-05T04:07:00.000-07:00

Liki neljä kuukautta on kulunut siitä, kun pestini kirjastossa päättyi. Eipä ole ollut siis mitään raportoitavaa kirjastobisneksen ah niin kiehtovasta maailmasta. Nytpä kuitenkin onni taasen potkaisi pyllylle, ja pääsen tekemään pienen sijaisuuden. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tapaamaan kaikki vanhat tutut 'persoonalliset' asiakkaat!:-)

Seuraavaksi erittelen syvän itseinhon ja katumuksen vallassa, kuinka hukkasin neljä kuukautta elämästäni. En ollut tuottava pikku ratas talouselämän palveluksessa, en hankkinut opintoviikkoja, en maksanut veroja, olin siis kaikkea muuta kuin hyvä ihminen.

Opintoja en tosin aivan lyönyt laimin, teein muistiinpanot kaikista sellaisista gradukirjoista, joita käytän taustamateriaalina. Tälle työlle ei kuitekaan voi antaa paljoakaan tunnustusta, sillä todellisuudessa keskeisin motiivini ei suinkaan ollut valmistuminen vaan tietopääoman kasvattaminen loputtomia nettiväittelyjä varten. Keskustelufoorumeilla lähi-idän historiasta vääntäessä onkin mennyt viikko jos toinen.

Erityisen suurella intohimolla olen kalastanut. Olen ostanut verkkoja, käynyt ongella, vetänyt uistinta jne. Tavoitteeni on pyytää pakastin puolilleen kalaa syksyyn mennessä (toisen puolen aion täyttää mustatorvisienillä) ja projekti on melkoisen haastava, sillä syömme kalaa pari kertaa viikossa. Vaikka haukea kuinka repii pakastimeen, ei se vaan meinaa täyttyä. Sinänsä on toki todettava, että järvillä ja joilla melskatessa sentään tekee jotain mielekästä, toisin kuin netissä pyöriessä. Hetkittäin, varsinkin silloin kun liikkuu samalla joella jossa suku on viimeiset 500 vuotta salakalastanut, tuntee jopa olevansa osa jotain itseään suurempaa kokonaisuutta, suurta sukupolvien katkeamatonta ketjua. Siellä on äijät hurstihousut jalassa reuhtonut pusikoissa, pyytäneet kalaa, naineet sukulaisiaan ristiin ja tehneet sahtia. Miten herkkää! Rotumuisti pumppaa alitajunnan uumenista miehekkäitä tuntemuksia ja kovasti ylpeänä sitä usein raahautuu kotiin likaisena ja pahalta haisevana, pussillinen limaisia haukia kainalossa. Merkillistä kyllä, nykyajan emäntäväki ei tunnu olevan saavutuksesta lainkaan niin vaikuttunut kuin naiset ennen vanhaan olivat. Mihin on kadonnut arvostus metsästäjä-keräilijä -kulttuuria kohtaan??

Leijonanosan ajastani on kuitenkin vienyt viihde-elektroniikka, edellämainittu netti ehkä suurimman osan. Hyvänä kakkosena tulee kuitenkin televisio, olenkin kuluneena keväänä tehnyt telkkarin katselusta suoranaista taidetta, loppuun asti hiottua ja täydellisesti optimoitua toimintaa. Onnistunut telkkarinkatselusuoritus syntyy seuraavista elementeistä:

1. Pitää tietenkin olla telkkari, mitä isompi, sen parempi. Elämän laatu aika tarkkaan korreloi televison tuumamäärän kanssa. LCD -telkkari on hyvä vaihtoehto, mutta itse fanitan projektiotelkkaria, kuva on jotenkin pehmeämpi. Plasmaa emme suosittele edes vihamiehille. Kuvaputkitelevisiossa kuvan laatu on hyvä, mutta muuten se on aika tylsä valinta, olkoonkin että vain vain vanhoista kunnon kuvaputkitoosista kuuluu se viehättävä pierua muistuttava ääni avatessa.

2. Tallentava digiboksi, mieluusti tietenkin Topfield, johon on lisäksi asennettu parhaimmat apuohjelmat. Niiden avulla tallentaminen on helppoa. Topfield tallentaa uskollisesti kymmeniä tuntia ohjelmaa joka viikko.

3. Edellämainittujen teknisten vimpaimien lisäksi tarvitaan pehmeä matto sekä kaljaa jääkaappiin.

Katselukimara alkaa sillä, että olutpullo kädessä asettaudutaan pehmeälle matolle makoilemaan, avatusta ikkunasta raikas tuulenviri tuo raikkaan henkäyksen, saattaapa etäinen linnunlaulukin jostain kuulua. Mutta eipä kuuluu kauaa, sillä kohta jo 6 kaiutinta puskee melua pihalle, peittäen häiriöäänet alleen. Tallennetuista ohjelmista on helppo käden käänteessä hyppiä mainokset yli, ja myös tylsät kohdat voi katsoa pikakelauksella. Itse asiassa esim. CSI Miamin voi katsoa melkein kokonaan pikakelauksella, on se niin säälittävä ohjelma. Hermeettisesti keskittymällä ja reippaasti pikakelaamalla voi yhden tunnin aikana katsoa helposti kolmenkin tunnin edestä tavaraa. Mikä uskomaton ajansäästö! Näkee enemmän ohjelmia samassa ajassa, miten sitä ennen vanhaan pärjättinkään ennen Topfieldiä?

Kun on kolmekin tuntia maannut lattialla ja katsellut pikakelauksella ison läjän ohjelmia, onkin päässä jo veikeä tunne. Otsaa kivistää, sarveiskalvot välkkyvät ja kalja närästää mahaa. Tuntee olleensa töissä, tehneensä jotain tosissaan. Tällaisen setin jälkeen onkin hyvä ryömiä nukkumaan ja herätä taas seuraavana päivänä katselemaan telkkaria.

Vähäpojat kirjastossa

2007-01-18T07:15:00.000-08:00

Toistuvasti olen viimeisten viikkojen aikana kuullut kysymyksen, että miksi en ole kirjoittanut mitään uutta matskua? Vastaukseni on ollut, että ei ole tapahtunut mitään kirjoittamisen arvoista. Vastaus on väärä, kuten kollega tänään nerokkaasti esitti. Syy on se, että olen ollut liian pitkään kirjastossa töissä, en enää huomaa ja reagoi kaikkea sitä outoutta, joka aluksi tuntui niin hämmentävältä: Kirjat häviävät mysteerisesti; big deal, tilataan korvaava seutulainana naapurikirjastosta. Asiakas kyselee tiskillä tyhmiä; ei se mitään, sanoon vaan joo joo ja jään seuraamaan kellon kulumista. Horroksesta herään vain silloin kun joku tuo kahvihuoneeseen pullaa tai silloin, kun huomaan ryhmän kirjastontätejä kuiskuttelemassa keskenään. Silloin olen pelkkänä korvana ja koetan muina miehinä ottaa selvää, mitä dramaattista tällä kertaa on tapahtunut. Jos joskus kirjoitan sosiologisen tutkielman kirjastosta työpaikkana, on sen nimeksi tuleva "Kirjastossa suhisee", sillä selloinen kuiske ja kuhina parhaimmillaan/pahimmillaan hyllyjen välistä kuuluu.

Mutta palataanpa meitä kaikkia eniten kiinnostavaan aiheeseen, eli asiakkaiden arvosteluun. Onhan toki jotain kertomisen arvoista tapahtunut. Tämä varsin hämmentävä tapahtumasarja tapahtui jo ennen joulua. Pipopäinen nuori mies tulee kirjastoon ja kävelee suoraan tiskille ja iskee kirjan pöytään. Sitten se rupeaa selittämään jotain äidistään ja tästä teoksesta. Seuraan sivusta, kun kollega yrittää epätoivoisesti päästä tilanteen tasalle. Kaverilta kysytään nimeä, ja se mutisee jotain. Nimeä kysytään uudestaan, ja mutina jatkuu. Sitten se taas selittää jotain käsittämätöntä kirjasta ja lähtee pois. Jäämme tuijottamaan kirjaa. Sitten tuijotamme toisiamme, ja puistelemme päätämme. Menen tarkastelemaan kirjaa tarkemmin. Se osoittautuu liki puhkiluetuksi T.L. Osbornin menstysteologiseksi klassikoksi. Kirja ei ole kirjaston, vaan asiakkaan oma. Pistämme kirjan sivuun, mitä muutakaan sille pitäisi tehdä? Sehän ei tullut vahingossa, vaan se tuotiin ihan tarkoituksella. Kymmenen minuutin kuluttua kaveri pönkeää uudestaan kirjastoon ja tulee tiskille valumaan kuin ameeba. Nojaa kummallakin kyynärpäällään tiskiin ja kysyy kirjaansa. Hämmennyksestä toivuttuani noudan kirjan kaverille, ja tämä häipyy kirja kainalossa ovesta ulos.

Siis mitä ihmettä? Tyyppi tuo kirjansa kymmeneksi minuutiksi säilöön kirjastoon? Minä se kirjastoa oikein pitää, jonain panttilainaamona vai tavarasäilönä? Nämä ajatukset risteilevät päässäni, kunnes tajuan, että kyseessähän taisi olla taas kerran evankeliointiyritys! Ehkä kaveri ajatteli niin, että kirjastontädit innostuvat aihepiiristä kirjaa silmäillessään. Väärin arvattu, sillä jos minä joskus pääsen pomottamaan kirjastoon, niin siivoan ensitöikseni kaikki Kuvan ja Sanan kirjat varastoon ja hankin tilalle kirkkoisien tekstiä. Kaikki muut kuin katoliset ovat harhaoppisia skismaatikkoja!

Seuraavaksi siirrymme käsittelemään asiakasryhmää joka ei sivistyssanoilla kikkaile. Ainoat -tikko päätteiset termit näiden kavereiden sanastossa ovat pitsalaatikko ja vaihdelaatikko. Puhumme nyt tietenkin vähäpojista, vähiksistä, kirjaston alituisista vitsauksista. Ei nimittäin taatusti ole sattumaa, että kirjastostamme häipyy Ford Fiestan korjausoppaat sekä kaikenlaiset Kasvata lihasmassa -oppaat. Lippalakki syvällä päässä ja pilottitakki päällä nämä kaverit lampsivat kirjastoon nyysimään nuo kirjat. Ne ei tietenkään voi lainata mitään, sillä niiden kortilla on liikaa maksuja niistä nuortenkirjoista, joita ne koulussa pakotetiin lukemaan. Seuraavaksi ne sitten isin autotallissa kädet rasvassa räplää autojaan ja hitsaa niihin takaspoilereita. Kun auto on 'valmis', ne käyvät punttisalilla ja lähtevät sitten ajamaan pillurallia pikkukaupungin keskustaan. Niin ärsyttää!

Jatketaanpa vielä hetki tämän vähäpoikadilemman tarkastelua. Sillä onhan toki kiistämätön tosiasia, että tämä escort + iso hauis -yhdistelmä on kovaa valuuttaa tietyissä piireissä. Kuluu kolme vuotta ja kirjastoon saapuu eräänä kauniina päivänä nuori yksinhuoltajaäiti kaksoisrattaiden kanssa. Lapset kiljuvat joko vaunuissa tai juoksevat vapaina törmäillen hyllyihin. Lopulta äiti tulee lainaustiskille ja lainaa itselleen korkean pinon Maeve Binchyjä ja Nora Robertseja. Juuri kun olen vaipumassa epätoivon alhoon, huomaan pinon pohjalla pari tietokirjan näköistä. Tästä tiedosta elpyneenä jatkan sisukkaasti lainausta, vaikka välilevyn pullistuma vihoittelee. Lopulta saan tietokirjat käteeni, ja taas kerran täsmäpommi osuu tajuntaani: Lainaan lähtee Mitä astrologia paljastaa pienestä ihmeestäsi -teos sekä Tohtori Atkinsin uusin dieetti.

Lopuksi pieni iloinen tarina yhdestä turhasta jätkästä, joka ekan kerran lähetettiin kirjaston ulkopuolelle 'edustamaan' omaa kirjastoaan maakuntakirjastoon. Siellä julkistettiin uusi yhteinen tietokanta, ja mikä parasta, tarjolla olisi kahvia ja croissanttia. Sinne siis sutena. Tölmäsin sisään saliin ja huomasin heti kahvikärryn (tarkkaan ottaen en muuta huomannutkaan kuin tuon kahvikärryn). Kolmella loikalla olin jo termospullon kimpussa pumppaamassa kahvia mukiin. Kovan rohinan säestämänä muki lopulta täyttyi ja ekaa kertaa nostin katseeni, aikomuksena tämän jälkeen nostaa kahvimukia huulille. Liike keskeytyi, sillä viimein huomasin jotain muutakin kuin kahvikärryn: Näin salillisen kirjastontätejä istumassa hiljaa paikallaan, kellään ei ollut kahvia ja kaikki tuijottivat mua. Mikä maailmanloppu, mikä sosiaalinen häpeä! Aivan nolona koetin piilottaa mukin käteeni ja kävelin nopeasti takariviin istumaan. Juuri kun olin päässyt istumaan, tilaisuuden juontaja kehoitti kaikkia hakemaan kahvia.

En siis ollutkaan toiminut aivan väärin, kahvi oli tarkoitus juoda heti alkuun. Mutta nyt ongelmaksi muodostui se, että en enää kehdannut lähteä uudestaan hönkimään kahvikärrylle hakemaan pullaa. Jäi sitten croissantit syömättä, mieli mustana murjotin takapenkissä uskaltamatta puhua tai liikkua.

elämän monimuotoisuudesta

2006-12-18T09:23:00.000-08:00

Olin vielä pari viikkoa sitten varma, ettei listamummoa pahempaa olekaan. Mutta eikös mitä, nyt on löytynyt todellinen killerimummo! Killerimummo astui kirjastoon yksi aamu ja käveli vakain askelin tiskille. Sitten se väräjävällä äänellä ja jollain epämääräisellä karjalan murteella sanoi, että "mie haluaisin hyvän kirjan". Olin ihan että wtf, työkaverikin pakeni nauruaan pidätellen takavasemmalle. Hetken tuumin, että pitäisikö mummolle pistää Proustia pakettiin vai John Irvingiäkö suosittelisin, mutta sitten kuitenkin päädyin esittelemään jotain Enni Mustosta. Yllättäen mummolta alkoikin löytymään lisää tiukkoja kriteerejä hyvälle kirjalle. Piti olla isokokoista pränttiä ja paljon dialogia, ettei käy raskaaksi lukeminen. Olin jo vaipumassa paniikkiin kun muistin onnekseni Laila Hirvisaaren (ex-Hietamies). Hietamies on kirjoittanut jotain miljoona kirjaa, joten niitä on aina paikalla. Pistin parit hietamiehet mummin kätöseen ja tämä poistui iloisena taholleen, kuten minäkin. Illalla nukkumaan mennessä verkkokalvoilla vieläkin mummot vaan vaappui vakain askelin kohti tiskiä, josta ei päässyt pakenemaan mihinkään, sen yön uni jäi kovin rauhattomaksi.

Hietamiehen maskuliininen kääntöpuoli on tietenkin Päätalo, vanhojen miesten ykkössuosikki. Minä kun itse inhoan Kallen kirjoitustyyliä ja arvomaailmaa, niin olen aina ihan helisemässä pappojen kanssa. Sitä vaan koettaa vetää hillittyä hymyä tai ainakin iloista ilmettä naamalle papan kysellessä, että "onkos se juuri tämä kirja se kirja jossa Kalle tulee etelään jne". Siinä sitten vain hymisen ja mumisen jotain sekavaa, mutta onneksi papat ei tunnu pistävän pahakseen ammattitaidottomuuttani. Varmaan mielessään miettivät, että siinä on taas yksi tyyppi, joka ei erota justeeria moottorisahasta. Jos Kalle vielä eläisi, niin pätkisi tuollaisen pitkätukkahipin hetkessä.

Aika hämmentävän spektaakkelin esitti myös eräs vanhempi historiasta kiinnostunut herrasmies. Aluksi hän ihan normaalisti kysyi, että onko se ja se kirja paikalla. Kyseinen Karjala-kirja löytyikin hyllystä, ja jätin miekkosen sitä silmäilemään. Hetken päästä tyyppi tölmää tiskille ja iskee avatun kirjan eteeni ja osoittaa sitä sormellaan. Olin (taas kerran) aivan wtf, koetin epätoivoisesti miettiä, että mitä mies haluaa? Pitäisikö minun lukea sen sormella osoittamaa tekstiä ehkä ääneen, vai mistä on kyse? Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen kysyin, että haluaako hän lainata kirjan? Äijä mumisi jotain epäselvää ja osoitti vaan sormellaan kirjaa. Seuraavaksi kysyin, että haluaako hän sivusta ehkä kopion? Vastaukseksi saamani epäselvä mumina kuulosti edelleen kieltävältä, ja oli pakko mennä suoraan asiaan: Kysyin mieheltä melko yksiselitteisesti, että "mitä te oikein haluatte?" Tämä osoittautui juurikin oikeaksi menetelmäksi, kaveri sai lopulta artikuloitua, että hän oli kiinnostunut sormensa alta löytyvästä alaviitteestä. Tämän jälkeen olikin jo lasten leikkiä ohjata asiakas työkaverin niskoille, hän pääsi etsimään kyseistä alaviitettä tietokannoista.

Kysyn vaan, että miksi ihmeessä kirjastossa asioi niin vähän hyvännäköisiä opiskelijaneitosia lainaamassa filosofiakirjoja?? Missä ovat minihameet, saappaat ja älyllinen henkevä keskustelu?? Mieluusti juoksisin hyllystä hakemaan Gadamerin opuksia naisille ja vaihtaisin muutaman korkealentoisen ajatuksen, jos joku vaan olisi kiinnostunut. Mutta ei, työni sivistyksen kehdossa on pikemminkin kasvattanut taitoani ns. suomalaisen smalltalkin eli sääkeskustelun parissa. Keskustelen tätä nykyä sujuvasti pohjaveden korkeudesta, Ruotsin tulvista ja tihkusateen kastelevuudesta sekä lumettoman joulun riskistä.

Loputon on siis se ihmiselämän monimuotoisuus, joka kirjastontädin silmien edessä mataa ja valuu. Vastapainona tälle kaikelle myös tavat tehdä itsestään idiootti asiakkaiden silmissä ovat yhtä lailla loputtomat ja monimuotoiset. Viime aikojen muutamat surullisimmat tapaukset esitellään seuraavassa itseruoskinnassa. Yksi täti lainasi jotain erikoislevyä, joka oli harvoin käytetyssä kotelotyypissä. Enpä sitten osannut poistaa koteloa levyn päältä ja aikani tunattuani täti tarttui suojaan itse ja kädestä pitäen näytti, miten homma hoituu. Joitakin päiviä myöhemmin olin hyllyttämässä nuorten sarjiksia, enkä millään löytänyt paikkaa Kamut -sarjakuvalle. Lopulta olin laittamassa sitä sekalaisten sarjisten laatikkoon, kun tölmäilyäni sivusta seurannut nainen sanoi, että "laita se tänne muiden Kamujen joukkoon, niin löytyy helpommin". Siipi maassa valuin takaisin tiskille. Mutta eipä aikaakaan, kun toinen asiakas lisäsi vettä myllyyn. Silmät onnesta loistaen tyyppi kiikutti tiskille kirjaa ja ihan tohkeissaan hölisi, että "löysin Orhan Pamukin uuden kirjan hyllystä". Olin vaan että Kiva kiva, hyvä että on kivaa ja pyörittelin silmiäni. Kuka ihmeen Orhan Pamuk, joku bulgarialainen b-luokan dekkarikirjailijako? Hetken päästä kuitenkin etäiset kellot alkoivat soimaan päässäni ja muistin, että kyseinen herra Pamuk taisi olla uusin Nobel-kirjailija. Siis sen lisäksi että en osaa mitään, olen vielä tyhmäkin.

Näin reippaisiin tunnelmiin onkin hyvä päättää tällä erää tähän.

Götterdämmerung varastossa

2006-12-09T08:02:00.000-08:00

Tähän asti kirjaston yleisövessojen ongelma on ollut vain tukkeutuminen, mutta nyt aivan uutena tekijänä tuli oviongelma: naisten vessan sisäoven lukkomekanismi levisi. Lauantaiaamuna asiakas jäi sinne jumiin, mutta fiksuna naisena soitti miehensä paikalle, ja tämä aukaisi oven ulkopuolelta. Veimme oveen lapun, että ovi ei toimi, mutta silti aina joku sinne erehtyi menemään. Niinpä minä vietin lauantaipäivän pelastellen naisia vessasta. Miten ritarillista, miten sankarillista! Kyllä kelpaa olla arkipäivän sankari modernissa maailmassa. Ei tarvitse taistella loputtomalta arolta vyöryviä hunnilaumoja tai tultasyökseviä louhikäärmeitä vastaan, naisten pelastaminen inhan vessan kynsistä on sekin minulle jo aivan riittävän haastavaa.

Samanhenkistä urhoollista sankaruutta osoitetaan myös alakerran varastossa, jossa minä ja toinen työkaveri stahanovilaista työtarmoa puhkuen tuhoamme, anteeksi, puhdistamme, kirjaston varastokokoelmaa. Tai ehkä on syytä vastuukysymyksiä ennakoiden painottaa, että minä vain avustan projektissa. Tehtävämme on käydä varastokokoelma lävitse, laittaa arvoton kirjallisuus myyntiin ja säästää arvokkaat teokset. Mainio pieni pesti kahdelle epäpätevälle kirjastonhoitajalle, jotka ei erota Minna Canthia Pearl S. Buckista tai Juhani Ahoa Stephen Kingistä. Kirjojen merkitystä arvioidaan mm. sillä perusteella, että onko niissä kivat kannet tai ovatko ne ajankohtaisia. Esim. kaikki merirosvokirjat säästetään, sillä Pirates on the Caribbean on kuuminta hottia juuri nyt. Sen sijaan kaikki sellaiset kotimaiset teokset, jotka alaotsikossa ilmaisevat olevansa kansankuvauksia tai murrekirjoja, lentävät heti myyntikoriin. Ainoastaan kaksi kirjallisuudenlajia on turvassa. Minä säästän kaikki sotakirjat ja työkaveri Tiina -kirjat. Jää aika mielenkiintoinen perintö tuleville sukupolville.

Projektimme on mammuttimainen. Kirjasto on aivan liian pieni, samoin varasto. Se pullistelee kirjoja, ja meidän tavoitteemme on tehdä tilaa ja luoda järjestystä kaaokseen. Niinpä sielu tuskasta väristen poistamme kirjoja, laatikko laatikon perään, tonni toisensa jälkeen. Aleksandrian kirjaston tuhoutuminen oli pieni paukku tähän kulttuurivallankumoukseen verrattuna. Lukemattomat kirjastonhoitajasukupolvet ovat säilöneet arkistoon rakkaita helmiään raaskimatta heittää mitään pois, ja nyt kaksi tyyppiä tuhoaa parissa viikossa sukupolvien työn. Tätä on edistys, tätä on modernisaatio. Pois pois kaikki pakinat, proosat ja kansanrunoudet ja kaikki muu turha lässytys.

Koska kirjoituksistani ei aina totuudenmukaisesti välity se, miten älyllisesti haastavaa ja monitahoista kirjastonhoitajan työ oikeasti on, paneudumme nyt hetkeksi vakavoituen ammatillisen ongelmakenttämme esittelyyn. Tämänkaltaisten haasteiden parissa me painimme varastossa päivät pitkät:

Tyypillisesti varastoon säilöttyä kirjaa on meidän lisäksi maakuntakirjastossa ja monessa muussa lähialueen kirjastossa. Jos tällaisen kirjan poistaa, niin maakuntakirjaston itseään täynnä olevat erikoissuperhyperkirjastonhoitajat tuhahtelevat halveksuen kirjastollemme; millaisia idiootteja, poistavat tuollaisen klassikon, joka ehdottomasti kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan kirjaston kokoelmaan. Jos kirjan taas jättää kokoelmaan, niin luultavasti ensi viikolla se poistetaan muualta ja taas maakuntakirjaston tyypit nauraa, että miksi ne tuota säästää? Ja jos ei kukaan naura, niin vähintäänkin käy niin, että liian hövelillä kädellä kirjoja säästelevää kirjastonhoitajaa kohtalon kova koura iskee kunnolla päin pläsiä päällekaatuvan ylitäyden kirjahyllyn muodossa.

Välillä tulee vastaan kirjoja, joita ei ole kuin meillä ja maakuntakirjastossa. Jos tällaisen säästää, leimautuu typeräksi: Miksi ne säästää kirjoja, jotka muualla on jo tuhottu? Ja jos kirjan poistaa, on vaarana ns. swahili-ilmiö eli totaalisesti sekoava asiakas. Kirjastostamme oli tänä vuonna poistettu jostain 1950 -luvulta peräisin oleva swahilin oppikirja, koska tilalle on tullut uudempia opuksia. Mutta tämäpä logiikka ei kyseiseen oppikirjaan hyvin intensiivisen suhteen kehittänyttä asiakasta lohduttanut. Kun hänelle kerrottiin kirjan poistuneen kokoelmista, naksahti tädillä ja hän poistui kirjastosta uhkaillen oikeustoimilla ja ties millä. Ei siis ole helppoa meilläkään, joka hetki saa pelätä, että joku asiakas uhkaa henkeä siksi, että olen poistanut kaikki Agapetuksen pakinat.

Joskus, tai oikeastaan aika useinkin, tekisi mieli poistaa myös uudempia kirjoja kokoelmista. Yleensä syy on se, että ne ovat sisällöltään kaameaa kuraa, mutta toisinaan tulee vastaan myös niin rumia kansia, että niitä ei kestä katsella. Yksi pahimpia on tämä Austenin Tahto ja toiveet -teos vuodelta 2006 http://www.voimasana.fi/images/tatu.jpg Siis katsokaa nyt tuota kantta! Huokuuko siitä englantilaisen maalaisaatelin henki? Onko siinä mitään, mikä muistuttaa Jane Austenin kirjojen sisällöstä?? No eipä ole, vaan kyseinen kansi julistaa kunniaa huonosti tehdylle työlle ja totaaliselle aidan alittamiselle. Tyyppi on ottanut kuvan vaimostaan ja photoshopannut sen pinkille taustalle. Totaalisen typerää kun asiaa oikein miettii. Ensinnä joku näkee paljon vaivaa kirjan kääntämisessä ja sitten toinen ryssii koko homman kymmenen minuutin 'luovalla' työllä.

Tänään minulle aivan yllättäen ja pyytämättä tarjottiin kullanarvoista mahdollisuutta päästä vaikuttamaan kirjaston kokoelmaan muutenkin kuin varastoa tuhoamalla, pääsin tekemään kirjatilauksia! Eteeni iskettiin esittely sadoista eri tietokirjoista ja minä sitten aloin innolla pähkäilemään, jotta mitä kaikkea kivaa kirjastoon tilataan, veroeurot vaan vilisti silmissä kun tilailin kansalle kaikkea sivistävää. Mutta raja se on tässäkin hommassa, vaikka miten mieli teki, en kyennyt aivan kaikkea tarjolla olevaa tilaamaan. Esim. tämä seuraava helmi jäi tilaamatta: Tutkimus käsisahojen historiasta kaatosahauksessa ja kahden miehen Justeerisahan valmistaminen sekä huolto-ohjeet. Mikä upea teos! Äkkiseltään voisi kuvitella, että tuollainen nyt ei ketään kiinnosta, mutta väärin luulette. Kaikki on kiinni markkinoinnista, hyvä (ehkä huonokin) markkinamies myy kyllä vaikka viinaa Jari Tervolle. Jos kirjastoon tekisi Kalle Päätalo -näyttelyn ja sen yhteyteen pistäisi kyseisen kirjan seuraavalla mainoslauseella "Tee oma justeeri ja koe päätalomaisia elämyksiä talvisessa metsässä pakkasen paukkuessa, pihkan haistessa ja hien virratessa", niin varmasti iso osa miespuolisista 50+ asiakkaista olisi ihan täpinöissään, eikä aikaakaan, kun kansanopiston puutyöpiirissä työstettäisiin justeereja

Päätän tämänkertaisen tilityksen onnellisen odottavisa tunnelmissa, pääsen nimittäin huovuttamaan! Kirjastontädit kutsuivat minut harrastepiiriin mukaan, teemme ensi viikolla tonttu-ukkoja huovuttamalla. En vaan tajua, miten markkinoin tämän tarinan uskottavasti kotona. "Tuota, kultaseni, tänä iltana menee töissä pitkään, minä menen illalla tätien kanssa huovuttamaan."

Mummo-ongelma

2006-12-06T03:46:00.000-08:00

Koska me kirjastoihmiset olemme niin sivistyneitä ja herkkiä ihmisiä, emme käytä sellaisia osoittelevia termejä kuin heinämoukari tai juntti. Ei, sen sijaan puhumme sievistellen "maa- ja metsätaloustyypeistä". Yksi tällainen maa- ja metsätaloustyyppi on käynyt moneen kertaan kyselemässä traktorikirjaa. Se tulee tiskille ja hyvä kun ei lyö kättä olalle ja kysyy, "onko sitä traktorikirjaa paikalla". Aluksi olin ihan pihalla, mutta nyt jo muistan ulkoa, mitä kirjaa se hakee. Mietityttää vaan, että olenko minä tosiaan niin ubermaskuliinisen zetormiehen näköinen, että nämä maa- ja metsätaloustyypit kokevat minut hengenheimolaisekseen?

Kirjaston vakikävijöistä yksi on selvästi aktivoitunut, nimittäin nilkkamies. Ehkäpä talvi ja kylmenevät ilmat ajavat nilkkamiehen sisätiloihin? Kesällä sitä näki vähemmän, se varmaan bongaili kadulla nilkkoja. Nyt se käy melkein päivittäin kirjastossa, kulkee pipo päässä sisällä ja kuikuilee naisten jalkoja.

Aktivoitumista on havaittavissa myös päiväkotiosastolla, näin joulun alla kaikki haluavat itselleen Kunnaksen Koiramäen joulun ja muut jouluaiheiset kirjat. Ehkä klassisin esimerkki oli alkuviikosta asioinut päiväkotiryhmä. Ensinnä lapset suljettiin lastenosastolle, siellä oli lasi täynnä naamoja kun ne vahtasi aikuisten puolelle. Sitten tädit rynni tiskille ja alkoi tyhjentämään säkkejä. Na latoi hirveät kasat kirjoja tiskille ja lopuksi kaatoi yhden kasan kauhealla ryminällä lattialle. Kun kirjat oli takaisin tiskillä, aloitin palauttamisen (siis vilauttelemisen näin tuttujen kesken). Kun sain kaiken palautettua, tuli täti kysymään, että jäikö heidän kortilleen enää mitään? No jäihän sinne jotain, 55 kirjaa! Tämä ei lannistanut päiväkodin kirjarakasta henkilökuntaa, vaan voimiaan säästelemättä ne kantoivat lainaustiskille isot kasat kirjoja. Asiaankuuluvasti ne myös tälläkin kertaa kaatoivat yhden pinon lattialle, kirjahyllyt vaan tärisi iskun voimasta. Olin henkisesti aivan raunioina kun lauma viimein poistui paikalta.

Totaalisen romahduttavia eivät kuitenkaan ole päiväkotiryhmät, vaan eläkkeellä olevat vanhat lukuintoiset naiset. Nykyään tarkkailen pelonsekaisesti kaikkia vanhoja naisia, jos niiden käsi alkaa lähestymään taskua tai käsilaukkua. Ei, en pelkää, että ne vetää esiin aseen, vaan vielä jotain sitäkin pelottavampaa: Kirjalistan. Säännöllisin väliajoin kirjastoon tulee tätejä kirjalistan kanssa (pisin lista sisälsi reilut 20 kirjaa). Aurinkoisesti hymyillen ne tulevat tiskille ja sanovat, että "voisitko katsoa onko teillä tällaisia kirjoja, minä kun en noita tietokoneita osaa käyttää". Sitten vaan aletaan käymään listaa lävitse kirja kirjalta. Jono kasvaa muorin selän takana, mutta muori ei vähästä hätkähdä. Se on ollut varmaan pikkulottana Kannaksella, se ei turhia sosiaalisia paineita koe. Todellisen killerin teki yksi mummo kaksipuoleisella listalla. Luulin jo saaneeni homman hoidettua ja olin noussut pystyyn rynnätäkseni palvelemaan muita asiakkaita, kun mummo kääntää paperin toisinpäin ja toteaa "ei minulla ole kiire". No ei varmaan sillä hetkellä, mutta jos s-marketissa olisi juhlamokka tarjouksessa, niin johan mummoja vietäisiin!

hömppä homon tiellä pitää?

2006-12-01T08:47:00.000-08:00

Suorastaan faustiseen nousukiitoon lähtenyt uraputkeni kirjastobisneksessä saavutti ihan uuden tason, minut palkattiin sijaiseksi oikein kirjastonhoitajan tittelillä! Voi sitä sfäärien soittoa korvissani sopparia allekirjoittaessa. Suorastaan liisin Skeida Fobialla kotiin työpäivän päätteeksi, avasin punaviinipullon ja pistin The Supremesin motown -kokoelman soimaan. Mutta lyhyeen päättyi Ikaroksen lento tälläkin kertaa. Tajusin aika pian, että emäntää ei ollut missään, se oli lähtenyt Ideaparkin avajaisiin. Eli siihen mustaan aukkoon uppoaa meitsin lisätulot. Lisäksi tajusin, että joululoma jää kovin lyhyeksi, hömppää pitää hyllyttää välipäivätkin. Ja mikä kauheinta, uusi asema tuo uudet vastuut. Kun kuljen kirjastonhoitajapinssi rinnassa, oletetaan minun tajuavan jo jotain jostakin.

Jatkamme hömppälinjalla. Olen vakavasti huolissani suomalaisen naisen henkisestä tilasta. Hömppäindoktrinaatio alkaa jo nuorella iällä, nuorten puolen hyllyt pullistelee kaikkia ihmeellisiä witch -kirjoja sekä Olsenin sisarusten siirappisia imelyyksiä. Kun nuorten osastolta kasvetaan ulos, niin askeleet suuntautuu hömppälaarille, josta kotiin kannetaan "Suntiotar selvittää sotkun" -kirja muut vastaavat klassikot. Ainostaan satunnaisesti eksytään tietokirjapuolelle, ja sieltäkin lainataan vain astrologiaa tai dieettikirjoja.

Toki on sanottava naisten kunniaksi se, että he lukevat hömppää häpeilemättä, ilman turhia paineita. Samaa ei voi sanoa yhdestä kirjaston vakioasiakkaasta, noin 50 + ikäisestä perusäijästä. Se hakee säännöllisesti äidilleen hömppäkirjoja, ja muistaa aina yhtä säännöllisesti kertoa tiskillä, että "enhän minä näitä itse lue, äidille vien kun se on huonona". Viimekerralla asioidessaan se muisti mainita asiasta kahdesti. Mitä mahtaa kaverin päässä liikkua? Luuleeko se, että jokaista romantiikkaa lukevaa miestä pidetään homona tai vähintään metroseksuaalina? Aika karua on tosimiehen elämä, jos näin on. Täytyisi ehkä joskus lohduttaa tyypiä sillä, että minä luin pienenä Louisa M. Alcottia, neiti etsiviä, Jane Austenin kirjoja sekä leikin nukeilla, ja silti olen päässyt kirjastonsedäksi. Toisaalta voi olla niin, että tämän paljastuksen jälkeen kaikki tosimiehet varjelee poikiaan entistä tarkemmin nukeilta ja kirjoilta, jotteivat nämä vaan päädy insinöörihommien sijasta kirjastoon.

Perusäijästä perseäijään, tänään ekaa kertaa sellainenkin eksyi kirjastoon minun vahtivuorollani. Ihan kohtuunormaalin näköinen setä, mutta kävi pirun kuumana. Jaksoi kettuilla parin euron maksuista kaikille, haukkui kirjaston, työntekijät, järjestelmän, mutta hallituksen sentään unohti haukkua. Lopulta se kävi jopa rynkyttämässä toimiston ovea, olisi halunnut kovasti johtajan puheille. Oli erikoista huomata, miten voimakkaasti äijän mesoaminen vaikutti keskittymiskykyyn. Olin ihan humussa ja sumussa, kun koetin kaiken aikaa sivusilmällä seurata, mitä äijä puuhaa. Hermostutti ja ärsytti. Toivottavasti kyseinen herrasmies voittaa lotossa ja alkaa kirjaston sijasta asioimaan kirjakaupassa.

Setä vilauttaa

2006-11-30T07:24:00.000-08:00

Onpa hääviä, nyt minua pidetään jo vilauttelijana. Lainaustiskille purjehti nuori äiti lapsensa kanssa, ja tämä kyseinen pienokainen kysyi äidiltään aivan asiallisesti minun alkaessa lainaamaan kirjoja, että mitä setä tekee? Vastaus oli: "Setä vilauttelee". Siis WTF?? Luultavasti ensikerralla kirjastoon saapuessaan lapsi kailottaa kovalla äänellä, että tuolla on taas se vilauttelija. Joitakin päiviä tämän episodin jälkeen kirjoja tuli lainaamaan toinen nuori äiti, mutta hänellä olikin aivan toinen missio: evankeliointi! Nainen puheli niitä näitä, kommentoi mm. kirjoja ja koetin ottaa kohteliaasti osaa keskusteluun. Sitten hän otti käteensä lasten jouluevankeliumin ja merkitsevästi minuun katsoen sanoi: "niin, hyvä on tällaisiakin kirjoja lainata, jotta lapsille selviää joulun todellinen merkitys". Ovela veto tältä äidiltä, mutta valitettavasti lapsi vähän vesitti juttua alkaessaan selittää heti perään joulupukista!

Nuorista naisista siirrymme aasinsillalla nuoriin miehiin. Kävimme kahvihuoneessa syvältä luotaavan keskustelun kirjastontädin henkisestä mentaalimaisemasta. Päädyimme lopulta siihen tulokseen, tai siis tädit päätyivät, minä vain kuuntelin korvat punaisena, että kirjastonhoitajan taivassa on paljon hyvää ruokaa ja paljon komeita nuoria miehiä. Siinä se taivas kaikessa lyhykäisyydessään. Toisin kuin voisi luulla, niin ylevät henkiset arvot eivät kirjastobisneksessä ole kovinkaan korkeassa kurssissa. Kahvihuoneessa ei keskustella Foucaultista tai Hegelistä, siellä ei lueta ranskalaisia esseistejä. Tärkeät poliittiset kysymykset ohitetaan olankohautuksella, mutta annapa olla jos keskustelu eksyy suklaaseen tai viiniin, niin varmasti kaikki havahtuvat ja ottavat kantaa.

Edellisessä kirjoituksessa lanseerasimme leivonnaisia kirjastoon tuovan Hyvän Tädin käsitteen. Nyt esittelemme Äänekkään Eläkeläisen. Putoilimme yhtenä aamuna tiskillä aivan tyystin, kun kaksi mummoa mellasti kirjastossa. Ne istui vierekkäin ja keskusteli huutamalla. Aluksi vaihdettiin kuulumisia, sitten päiviteltiin yhteisiä tuttavia ja seuraavaksi alkoikin sitten varsinainen show, toinen mummo alkoi opettaa toiselle kännykän käyttöä. Eikä tässä vielä kaikki, homma huipentui siihen, että toinen mummo alkoi levittelemään rahojaan ja kälättämään entistä kovempaa, että "nämä rahat pitää viedä pankkiin turvaan". Koko kirjasto kuuli mitä tapahtui ja yksikin asiakas vaan tuijotti silmät mielenkiinnosta kiiluen mummon heiluttelemaa setelitukkoa.

Viime viikolla kirjastosta löytyi toinen piilotettu fantasiakirja. Pidin tätä jo outona, mutta kokeneemmat kehäketut palauttivat suhteellisuudentajuni seuraavalla jutulla. Tänä syksynä minun ollessa poissa kirjastosta, oli sekä pääkirjastoon että yhteen sivukirjastoon palautettu samana yönä 49 lainaamatonta kirjaa. Siis 49 kumpaankin kirjastoon. Tuli heti pienet Da vinci -fiilarit päälle, siitäkin huolimatta, että ne palautetut oli pääosin nyysitty hömppälaarista. Onko kyseessä jokin vedonlyönti, vai onko joko ns. persoonallinen asiakas vienyt kirjoja, ja nyt joku sukulainen sitten palautti ne. Ehkäpä näin, mutta itseäni viehättää eniten se teoria, että kirjat nyysi pahantahtoiset illuminaattijesuiitat sen vuoksi, että olivat saaneet tietää Kaari Utrion ja Sidney Sheldonin kirjoista löytyvän salaista tietoa graalin maljasta.

Kirjasto kaatuu päälle

2006-11-20T10:26:00.000-08:00

Sijaistilanne on ilmeisen kriittinen, pääsin taas töihin, vaikka viimekerralla liki tuhosin koko paikan. Tällä kertaa sellaista tarvetta ei ole, sillä kirjasto tuntuu kaatuvan ilman apuanikin. Tänään aamulla hyllyttäessä löysin yhden jo romahtaneen hyllyn ja toisen kohta romahtavan. Lisäksi on ollut monena päivänä putkeen yleisövessat tukossa, paskavesi vaan lainehtii lattioilla. Tänäänkin yksi sotaveteraani kömpi vessasta ilmeisen tuohtuneena: Oli ollut kaikessa rauhassa istunnolla, kun yht'äkkiä pytty tulvii ja veteraanin perse kastuu. Siis aivan uskomatonta, mutta totta. Ehdottomasti pitää vielä mainita, että lauantaina joku oli viikonlopun kunniaksi kussut vessan lattialle. Olisi nyt kussut vaikka lavuaarin, mutta ei, lattialle vaan. Sääliksi käy kirjaston siivoojaa.

Sama valovoimainen linja jatkuu muuallakin kirjaston asiakaskunnassa. Tänään tiskille tuli yksi täti kiukkuisena valittamaan toisesta tädistä. Tämä Paha Täti varaa lukusalissa joka aamu kasan lehtiä itselleen, eikä anna muiden lukea niitä. Sillä on kasa lehtiä vieressään, ja muut ei saa niitä, vaikka kysyisivät. Vaikea ymmärtää, että aikuinen ja ilmeisen täysipäinen ihminen kehtaa toimia noin itsekkäästi. Ehkä minun pitää muuttaa toimintatapaani, ja alkaakin tuijottamaan tuomitsevasti lapsien sijasta tätejä.

Tai ehkä ei sittenkään, sillä Hyvä Täti on potentiaalisesti paljon arvokkaampi kontakti kuin Hyvä Lapsi. Kiltti lapsi tuottaa lähinnä metafyysistä mielihyvää, hyvinkasvatetun lapsen seuraaminen herättää uskoa parempaan huomiseen. Mutta Hyvä Täti sen sijaan voi tuoda kirjastoon leivonnaisia! Putosin pyrstölleni, kun viimeviikolla yksi täti ihan oikeasti kaivoi esiin laukustaan palautuskirjojen sijasta piirakan, lahja kirjaston henkilökunnalle hyvästä palvelusta. Oi mikä riemu levisi kautta koko kirjaston, kahvitunnilla hymyssä suin kaikki vetivät piirasta. Alkaakin tuntua siltä, että kaikkein eniten kirjastontätejä motivoi työntekoon mahdollisuudet voittaa arvonnasta perjantaipullo tai saada leivonnaisia asiakkailta.

Lisäksi on alkanut tuntua siltä, että olen viimein tajunnut sen, mikä erottaa todellisen kirjastontädin amatööristä. Tämä erottava tekijä on myötäsyntyinen kyky osata etsiä kirjoja vääristä paikoista. Kuka tahansa informaatiotutkimuksen opiskelija oppii hakemaan kirjan sen oikeasta paikasta. Mutta kun kirja ei olekaan oikealla paikalla, tulee paniikki! Asiakas odottaa tiskillä ja tuntuu, että muutkin ihmiset tuijottavat kummaksuen hyllyjen välissä naama punaisena singahtelevaa tyyppiä. Mutta aina kun hätä on suurin ja hyperventilaation uhka ilmeinen, tulee kovaksi keitetty kirjastontäti apuun ja hakee kirjan käden käänteessä. Mitä suvereenia ammattitaitoa!

Kun nyt näin hövelille päälle satuttiin, niin pitää jakaa pikkuisen kiitosta myös asiakkaiden ehtymättömälle luovuudelle löytää kirjoille uusia, vaihtoehtoisia paikkoja. Tämän päivän parhaat bongaukset: Luokasta 11 (filosofia) löytyi Rooman matkaopas, jonka oikea luokka oli 42. Vieläkin oivempaa kansalaiskuntoa oli osoittanut se aikaansaava yksilö, joka oli piilottanut isokokoisten historiakirjojen taakse R.A. Salvatoren fantasiaromaanin. Kirja pullahti esiin aivan yllättäen, kun rymsteerasin kirjoja reippaalla kädellä. Sen nyt vielä tajuaisi, jos joku punasteleva teini tyrkkää seksioppaan piiloon, mutta mitä miksi piilottaa jokin hikinen b-luokan fantsukirja?

lappi

2006-10-06T12:00:00.000-07:00

Koska en ole tällä hetkellä töissä, niin paremman avautumisen puutteessa pistän tähän jutun lapinmatkastamme:

Kävimme tänäkin vuonna (2006) Lapissa. Lappi, vaikka onkin ihan preeriaa, on kuitenkin samaan aikaan, ehkä juuri tuon omalaatuisuutensa vuoksi, erinomaisen mielenkiintoinen paikka. Kun puhun Lapista, en nyt tosiaan puhu Saariselästä ja muista laskettelu- ja turistirysistä. Niissä pyöriminen on yhtä fiksua ja omaperäistä kuin Kanariansaarilla lomailu. Massapaikkoja massaihmisille, toteamme tähän väliin elitistisesti.

Matkaan lähdettiin tutusti kaverin pakulla, ja jo parin tunnin istumisen jälkeen totesimme, että pitäisi saada pian vaimot parempipalkkaisiin hommiin, jotta olisi varaa ostaa kunnon menopeli. Lapin kyseessä ollessa tämä oikea menopeli olisi audi, sillä niitä siellä tuntuu olevan, melkein joka neljäs vastaantullut auto oli audi. Johtuuko perseen puutumisesta kovalla penkillä vai mistä, mutta kovin kriittiseksi yltyi tämänkin matkamme lapin luonnehdinta. Seuraavassa joitain hajamietteitä matkan varrelta. Kovin kotiseuturakkaiden ja kritiikkiä kestämättömien ei kannata aikaansa tuhlata enempää tämän tarinan kanssa.

Lapissa suhtaudutaan turistiin kuin johonkin toisesta ulottuvuudesta tulleeseen kummajaiseen. Turisti on outo elävä, ei mikään normaali ihminen. Turistin oletetaan olevan kiinnostunut sellaisista asioista, joista paikallinen ei ole kiinnostunut. Turisti on typerännäköinen otus, joka kiitää autollaan paikasta toimeen. Lappilaisen turistifilosofian keskeisin dilemma on ollut keksiä sellaisia houkutuksia, jolla turisti saadaan pysähtymään juuri minun kopille.

Pyydystyskeinot ovat kehittyneet vuosikymmenten mittaan, mutta taustafilosofia on pysynyt samana. Takavuosina riitti pressulla katettu koppi, jonka seinustalla sateessa virttyi täytetty susi. Kopissa myytiin neljän tuulen hattuja ja pölyisiä porontaljoja. Ajat on muuttunut, nyt kaikilla on hirsiset myyntimökit ja mökit on täynnä kaikkea muovisälää ja muuta rihkamaa. Myyntipaikkoja on tasaisin väliajoin ja kilpailu on veristä. Jos autovirrat ajaa ohi omasta paikasta, niin tehdään vielä isompia kylttejä, laitetaan vielä räikeämpiä neonvaloja tien viereen tuikkimaan ja laitetaan myyntiin vielä isompia puutarhatonttuja.

Kun yksi keksi hyvän idean, niin kaikki kopioivat sen hetkissä. Lapissa ei ole vanhainkodeissa varmaan yhtään eläkeläistä, sillä kaikki muorit myy lättyjä tienvarressa ja ukot savustaa kalaa. Siis oikeasti, kuinka monta ”lättymuoria” Lapissa oikein on?? Muutenkin nimipolitiikka on melko mielenkiintoista. Löytyy Kala-Oskarin Teerikirnua, Lättymuorin ja Kuksaukon megamarkettia jne jne, toinen toistaan typerämpiä nimiä. Onkin suorastaan virkistävää välillä törmätä sellaiseen kahvipaikkaan, jonka nimi on Annabella tai muu vastaava vähemmän ’persoonallinen’.

Jos jokin paikka ei myy savustettua kalaa, lättyjä tai muovirihkamaa, on sen nimessä melko varmasti ARS. Kirjainyhdistelmä ARS on sellainen, että sen alla Lapissa voi olla ihan mitä vaan. Jos jossain etelässä pistää pihalleen järkyttävän mauttoman linnunpelättimen, niin julkisivulautakunta on heti oven takana. Mutta kun sen tekee Lapissa, niin suksee on varma. Vähintäänkin pääsee paikallislehteen ja hyvällä tuurilla saa varmaan starttirahaakin. Pihalleen voi vaikka paskoa, jos sen tekee ARS Kiiminki –nimekkeen alla.

Aivan kuten paskakin, niin myös Lappi tuntuu valuvan vuosivuodelta alaspäin. Myyntikojuihin törmää aina vain alempana, kymmenen vuoden päästä varmaan Ruutanan Shellillä on jo hirsimökki, jonka katolla lukee ”ARS Cafe Ruutana, aitoja lapinkäsitöitä, souvenirs & lättykahvit viisi euroa”. Toinen venyvä juttu on poronhoitoalua. Alue alkaa jossain Vaasan korkeudella, mutta tuntikausia saa ajaa, ennen kuin näkee yhtään poroa. Pientä huijausta! Ja jos sitten jossain Ranualla näkeekin poron pellolla syömässä kauraa, niin onko se nyt sitten Lappia? Aitoon lapinmaisemaan kuuluu tunturit. Tienvarressa seisova poro, tunturit taustanaan, on aitoa lapinmeininkiä, mutta kaurapellossa seisova poro jossain Pihtiputaalla ei todellakaan ole sitä.

Mutta palatkaamme takaisin ruotimaan turismia. Minusta on aivan käsittämätöntä, kuinka vähän lapissa hyödynnetään omaa historiaa ja perinteitä. Ja jos niitä hyödynnetäänkin, niin todella mauttomalla tavalla. Jossain Hong-Kongissa teetetään muovinukkeja, joilla on perinnevaatteet yllään. Rovaniemellä louhitaan vuori tyhjäksi ja rakennetaan sinne täysmuovinen ja –kitsinen joulupukinmaa. Kaiken tämän loputtoman rihkaman keskeltä on vaikea löytää mitään oikeasti järkevää ja hyvintehtyä. Toki onneksi hyviäkin paikkoja on, kuten esimerkiksi tämä: www.taikatunturi.fi

Henkilökohtaisesti oudoimpana asiana lapin matkailussa pidän suhtautumista sotahistoriaan. Itä-Suomessa sotahistoria on iso bisnes, muistomerkkiä ja museota on jokapaikassa. Paikkoja entisöidään ja asialla tehdään rahaa. En sano, että tämäkään kehityssuunta on täysin terve, sillä joskus homma menee karjalaisilla typeräksi isänmaalliseksi uhoksi ja kehumiseksi. Aina ei pystytä säilyttämään terveen kiihkotonta ja asiallista otetta, eikä ainakaan osata suhtautua omaan sotahistoriaan kriittisesti.

Lapissa on valittu toinen lähestymistapa, vaikeneminen. Aivan lähiaikoina on siirrytty uuteen vaiheeseen, historian hävittämiseen. Lapissahan on ollut viimevuosiin asti nähtävissä maastossa kaikkea saksalaisilta jäänyttä arvotonta rojua. Taloudellisesti tai sotahistoriallisesti erityisen arvokkaat esineet on kerätty jo aikoja sitten pois. Nyt on menossa se vaihe, jossa kaikki loppu kama tuhotaan. Ymmärrän, että maastosta kerätään räjähteet, mutta en ymmärrä sitä, miten romun historiallinen arvo kiistetään.

Kautta koko maailman toisen maailmansodan historia on nouseva buumi, taistelupaikkoja entisöidään ja suojellaan. Sotahistoria tuo rahaa paikallisille. Näin voisi olla lapissakin, mutta porukat ei vaan tajua sitä. Kasa ruosteisia romuja ei ole vain romua, joku toinen näkee sen mielenkiintoisena ja ainutlaatuisena historiallisena jäänteenä toisesta maailmansodasta. Ihmisiä, muitakin kuin minua, kiinnostaa kierrellä katselemassa taistelu- ja huoltoalueita, jotka on täynnä historiallisia jäänteitä. Juoksuhauta ja kasa kamiinoita ovat samalla tapaa arvokasta historiallista perintöä. Romut ovat yhtä lailla autenttinen osa lapin historiaa kuin Kiinassa tehdyt muovinuket.

Ei vaatisi iso vaivaa tehdä pari viitoitettua polkua vaikkapa Korppivaaran varastoalueelle, Kaamasen kentän ympäristöön tai Tankavaaraan. Se ei olisi edes kallista, turisti saisi kierrellä metsässä ja ihmetellä kuoppia. Mutta mitä esim. Tankavaarassa on tehty? Siellä sotahistoriallisesti arvokkaat alueet on joko ignoroitu tai pistetty hiekkakuopiksi ja tilalle on tehty westernhenkinen lännen kylä, jossa myydään kaikkea kullanhuuhdontaan löyhästi liittyvää rihkamaa. Katsokaa itse kuvia: http://www.sasa.cc/pic/622.gif http://lampuri.fi/moto.guzzi/images/Kirkkoniemi%2056.jpg Miten autenttista, miten viehättävää!

Lapissa on muitakin hämmentäviä ristiriitaisuuksia. Noin yleisellä tasolla meininkiä voi luonnehtia kaveriani lainaten näin: ”Maisema huokuu raunioituneita toiveita, tukahdutettua seksuaalisuutta ja hampaiden taakse purtuja huutoja”. Mutta toisaalta lappalainen on viinaa saadessaan kykenevä harvinaislaatuiseen sosiaalisuuteen. Olimme Gamas Blues –tapahtumassa Kaamasen Kievarissa. Meno oli hurjaa, poroisäntää ja saamelaista ja etelän opiskelityttösiä piisasi pöydässä läpi illan. Virkistävä poikkeus lapin yleensä nuivaan meininkiin. Ehkä lapissa pitäisikin juoda enemmän kaljaa ja kuunnella enemmän poppia, se voisi olla avain lapin positiiviseen muutokseen.

kansansivistystyö

2006-10-04T11:54:00.000-07:00

Kuuden päivän pesti päättyi, mikä oli varmaan parasta kaikkien kannalta. Onnistuin saamaan tänään aikaan kaksi skandaalia, sekä kirjastossa että laajemmissa kulttuuriympäristöissä.

Olen aina tiskivuorojen välissä koettanut luetteloida ja ihmettelin, että onpa homma helppoa ja nopeaa. Kirjapinot pienenevät silmissä. Mutta sitten tänä aamuna sain kuulla, että olin tehnyt kaiken päin helvettiä, luetteloinut kirjat ihan väärin! Fiilis uutisen kuullessani oli samaa luokkaa kuin Pauluksella Stalingradissa hänen kuullessaan romanialaisten linjojen pettäneen. Sinänsä homma meni kuitenkin hyvin, että ehdin käyttämään loppupäivän tappioiden minimoimiseen. Joka tapauksessa tuli aiheutettua ylimääräistä vaivaa muille. Mä olen tosi sori, kaverit! Olisi pitänyt tajuta jonkin menevän pieleen siinä vaiheessa, kun homma tuntui helpolta.

Ollessani vielä aivan sekaisin dramaattisista uutisista, soitti kirjastoon joku kulttuuritäti, joka selitti aivan tohkeissaan jotain sekavaa. Jossain lehdessä oli ollut jotain paikallista? teatteria arvosteleva juttu, johon soittaja nyt laati täpinöissään vastinetta. Hän tahtoi selvyyden siihen, että oliko Sininen Uni –teoksen alkuperäinen nimi jokin toinen. Nopeasti koetin googlettaa ja tulin siihen tulokseen, että näin taitaa olla. Soittaja tuntui tyytyväiseltä ja varmaan kirjoittaa nyt lehteen, että kirjastonhoitajankin mukaan asia on näin ja näin. Eipä siinä mitään muuten, mutta taisin vaan katsoa väärin. Tod. näk parin päivän päästä kulttuuritäti haastaa kirjaston oikeuteen väärästä informaatiosta.

Ai niin, lisäksi eilen taisin mättää palutuskirjoja pari kertaa väärään laatikkoon, sivukirjaston kirjat meni kirjastoautolle. Hyvin tehty, joka paikassa kiroillaan mua!

Kirjoituksistani joku voi mahdollisesti saada sen käsityksen, että kirjaston henkilökunta saattaa tehdä satunnaisesti virheitä. Näinhän asia ei oikeasti tietenkään ole, lähtökohtaisesti me emme tee virheitä. Koneet tekee virheitä ja ennenkaikkea asiakkaat tekee virheitä ja säheltää. Siis ihan oikeasti, ei se ole meidän syy, että kirjastossa on kirjat hukassa. Annan esimerkin. Tänään haimme asiakkaalle erästä nuottia. Annoin selailtavaksi yhden kirjan ja palasin vielä koneelle tarkastamaan hakuni. Kun palasin asiakkaan luo, ei nuottikirjaa ollut missään. Kysyin, missä kirja on, ja asiakas otti sen ihan pokkana hyllystä, oli vaan tuikannut sen ensimmäiseen vapaaseen rakoon.

Kirjasto olisi mahtava paikka ilman asiakkaita! Ajatelkaa, viivasuoria kirjarivistöjä tarkasti aakkostettuina, ei epäjärjestystä, ei mölyä. Mikä esteettinen näky, mikä tiedon organisaation juhla! Mutta mikä onkaan todellisuus? Kirjasto on varmaan ainoa työpaikka maailmassa, jossa joka päivä joutuu todistamaan oman työnsä tuhoutumisen. Heti kun ovi aamulla aukeaa, niin barbaarit vyöryy sisään häiriköimään. Lapset räjäyttää elokuvahyllyn ja aikuiset sotkee aakkosjärjestyksen muualla ja kuljettelee kirjoja minne sattuu. Me kirjastontädit olemme uutteria ja pyyteettömiä työmuurahaisia, jotka joka aamu kansansivistysaatteen jalo palo rintaamme lämmittäen järjestämme kirjaston kuntoon. Ja sitten koko päivän joudumme sydän verta valuen seuraamaan, kun työmme tulokset raastetaan turmioon. Mikä tuska, mikä eksistentiaalinen ahdistus, ei ihme että kirjastontädit yleisesti lukevat Schopenhauerin filosofiaa ja pohtivat kahvitauolla Spenglerin pessimististä sivilisaationäkemystä.

Entä kävikö tänään ketään outoa tyyppiä?? No kyllä! Päätämme tämänkertaisen tilityksen tähän viehättävään pikkutarinaan. Sisään marssi tyyppi sadehousut jalassa, tai lähinnä ne näytti kahluuhousuilta. Se tuli tiskille ja rupesi selittään kovalla äänellä ja kovaan vauhtiin, että hänellä ei ole korttia mukana, mutta eikös paperikortilla saa lainattua? Työkaveri kysyi, että mistäköhän paperikortista nyt keskustellaan? Äijä rupesi selittämään, mikäli oikein tajusin, että sellaisella kun aku ankassakin lainataan! Kuningasselitys, äijä vetosi aku ankkaan! Olikin varsin sopivaa, että kun työkaveri ovelasti ohjasi tyypin mun puheille, halusi se nimenomaan lainata Aku Ankan taskukirjan. Voi tätä kansansivistyön arkea!

kiinalainen horoskooppi

2006-09-28T10:46:00.001-07:00

Kaksi kuukautta siitä kun työharjoittelu loppui. Luulin jo, että saan loppuvuoden rötväillä, so. tehdä gradua, mutta pääsinkin sijaiseksi! Siis olen nyt oikein kirjastonhoitajan sijainen, melkein kun kunnon ihminen ja veronmaksaja. Valitettavasti katumaasturia ei näillä rahoilla vielä osteta, mutta ehkä tulevaisuudessa.

Ensimmäinen päivä oli pehmeä lasku arkeen, ei sattunut mitään ihmeellistä. Tänään sitten sattui ja tapahtui senkin edestä. Ensinnäkin olin tiskillä koko päivän, puolesta päivästä iltaseitsemään pelkkää asiakaspalvelua. Tietenkin juuri tänään paikalla kävi kaikki klassiset vaikeat asiakkaat:

Päiväkodin tädit, jotka sisään tullessaan mättävät palautustiskin täyteen barbababoja ja puputupunoita ja lähteissään niille saa lainata samanlaisen kasan. Olkapää on aina ihan puutunut yhtämittaisesta liikkeestä noiden tätien vierailtua kirjastossa .Teiniganstat tulivat myös kirjastoon pelaamaan tietsikalla ja häiriköimään kunnon kansalaisten lukurauhaa. Nuori äiti kolmen nuoren lapsen kanssa asioi myös. Äiti surffasi verkossa kaikessa rauhassa ja lapset keilasivat roskiksella, nice!

Kyselijöitä piisasi niitäkin, yksikin tuttu äijä tuli juuri ennen sulkemisaikaa kyselemään Huuhaa Innasen yhtä kappaletta, se olisi nyt pitänyt löytää. Tein kylmät Metson väelle ja ohjasin kaverin sinne kyselemään. Toinen kyselijä ei tiennyt missä romaanit on. No, nämä oli aika helppo näyttää. Sitten se kysyi ovelasti, että voiko tätä kautta tosiaan varata niin paljon Metson kirjoja kuin haluaa. Tässä vaiheessa hälytyskekellot soivat ja aavistin uhkaavan nakkivaaran. Ohjasinkin asiakkaan toisen virkalijan luo, ja hänelle kului seuraava varttitunti rattoisasti varauksia tehden.

Seuraavaksi yksi tuli kysymään, että miten hän pääsisi lukemaan mailinsa? Olin vähän ihmeissäni ja menin katsomaan hänen tilannettaan koneella. Täti selitti, että hänellä on luukku-maili, mutta sitä ei näkynyt suosikeissa. Oho, miten ihmeellistä, eikö kaikkien asiakkaiden kotikoneiden suosikit näykään kirjaston koneilla! Auttamishalua ja ammattitaitoa uhkuen ratkaisin tilanteen kirjoittamalla selaimeen www.luukku.com, ja katso, ongelma ratkaistu! Mikä onnistumisen elämys. Leijailin, suorastaan lensin tiskille. Pudotus maan pinnalle oli raju. Vartin päästä sama täti palasi ja halusi uuden kirjastokortin. Sitten se halusi maksaa kortin + laskunsa kahden kympin setelillä. Yritin epätoivoisesti laskea päässäni, miten paljon rahaa pitäisi antaa takaisin. Sekosin, aloitin uudestaan , sekosin, panikoin, melkein kiljuin ja lopulta asiakas laski itse ja sanoi, että vielä uupuu kaksi euroa. Annoin sen, vaikka en yhtään tiedä, kusettiko täti minua. Siinä vaiheessa halusin vain tädin pihalle ja itse vajota maan alle.

Kaksi tapausta pitää vielä erikseen nostaa esiin. V8 mies tuli taas kirjastoon! Bongasin sen heti ovelta ja livahdin taaemma. Se tuli oitis tiskille mouhoottamaan siitä lehdestä, ”jonka kannessa on vihreä Hudson”. Se ei tiedä mikä numero se on tai edes sitä, miltä vuodelta se on. Äijälle selitettiin, että jos sitä ei ole lukusalissa, niin se on varmaan lainassa. Juttu ei jäänyt tähän, vaan kaveri rupesi selittämään, että lehti on varattu hänelle. Äijän mukaan se kuuluu hänelle siinä vaiheessa kun se poistetaan kirjastosta, asia on kuulemma jo sovittu ja hänen tietonsa ovat jo jollakin. Rohkenen epäillä.

Vielä oudompaa oli silti odottamassa. Olin jo aika nuutunut, kun tiskille tuli hyperaktiivinen nainen maksamaan sakkojaan. No, hänen tilinsä oli kunnossa ja hän muistikin, että hänen miehensä sakot hänen pitikin maksaa. Aloin hakemaan miehen tietoja ja olin viemässä rahoja koneeseen, kun hän kysyy, että ”mikä olen kiinalaisessa horoskoopissa”. Putosin heti ja jäin vaan tuijottamaan, laskut sekosi päässä tietenkin. No, tokenin ja sain sakot hoidettua. Tätipä ei ollut vielä tyytyväinen, vaan jatkoi sekavaa kyselyä mitä oudoimmista kirjoista. Hain tietoja, mutta mitään se ei halunnut varata, puheli vaan taukoamatta. Sitten paikalle tuli sen mies, ja sekin rupesi kyselemään. Ne puhui kumpikin yhtä aikaa ja koetin epätoivoisesti vastailla kummallekin. Sitten nä nähtävästi sai tarpeekseen, ehkä ne näki kolmanella silmällä että en tajunnut mitään, en ollut samoissa sfääreissä heidän kanssaan ja he häipyivät pihalle. Tässä vaiheessa jo oikeasti tuli äitiä ikävä. Ja nyt on ikävä saunaa, saunaolutta ja kunnon yölepoa, huomenna varmaan sama setti odottaa. Ei ole vaikea arvata, kuka saa tehdä tuplavuoroja silloin kun kirjastossa on vajaamiehitys.

graduahdistus

2006-07-16T11:46:00.000-07:00

Tapahtuipa päivänä eräänä, että innolla säädin jotain tiskin takana, en ollut edes palveluvuorossa, muuten vaan sekoilin siellä. Tiskillä oli pientä jonoa, ja virkailija valitti ajan kulumista asiakkaalle. Yht'äkkiä tuttu ääni koommentoi: "Ei tässä mitään, ei minulla kiirettä ole. Tuon kaita-ahonkin gradua olen odottanut vuosikausia". Kun nostin katseeni, siellä oli gradunohjaajani palveltavana.

Toteankin tässä nyt virallisena tiedotteena etäisille sukulaisille sekä kylänmiehille, että kyllä se kaita-ahon gradu joskus valmistuu, malttakaa vielä jokunen vuosi.

Kaikkea muutakin omituista on tapahtunut. Ehdottomasti oudoin oli seuraava episodi. Kirjastoon tuli kaksi nuorta tyttöä, hyvissä meikeissä ja tiukoissa farkuissa, jotain pre-pissiksiä ehken. Tytöt kihisi ja kikatti tietokoneella. Sitten ne tuli tiskille ja eriskummallinen dialogi alkoi

-Onko teillä sellaisia.... Kysy sä
-Eiku kysy sä
-Kysy sä
-En mä.. Kihihih
-Onko teillä ...hihihiiii hihiii kysy sä
-En mä kysy sä
-Jne
-Jne

Tätä vain jatkui ja jatkui, mä olin pihalla. Ajattelin heti, että mulla on sepalus auki tai viiliä parrassa tai jotain muuta outoa, jolle ne nauraa. Koetin kysyäkin, että mistä on kyse, mutta tytöt menikin seuraavalle tiskille. Siellä heitä palveli naispuolinen kirjastonhoitaja. Sama episodi toistui, tytöt ei saanut kysyttyä asiaansa, kunhan kikattivat ja tärisivät. Lopulta naispuolinen työkaverini laukaisi tilanteen sanomalla "annaku mä arvaan, luokka 59.3?"

Tytöt nyökkäsi ja työkaverini lähti näyttämään oikeaa hyllyä. Seuraavan tunnin tytöt sitten kihisi hyllyn ääressä orgasmioppaita, seksikirjoja ja terveystiedon kirjoja selaten. Tietenkään ne ei kehdannut lainata mitään, juoksivat vaan lopuksi äkkiä ulos. Tajusin episodin myötä, miten kirjastojen merkitys on kasvanut terveystiedon opetuksen vähentyessä. Outoa asiassa on lähinnä se, että miten tytöt ylipäätään edes yritti tulla kysymään (miespuoliselta) kirjastonhoitajalta. Jos olisin itse ollut vastaavassa tilanteessa, en olisi taatusti kehdannut vaan olisin itse hakenut ajan kanssa oikean hyllyn.

Täytyy välillä kehua asiakkaita ja niiden kärsivällisyyttä meidän harjoittelijoiden säätämisen kannsa. Kesä on ollut ihmeen vilkasta, ei ole paljon ehtinyt tiskissä netissä pyörimään. Yksikin tiivis puolituntinen sisälsi normaalin palautuksen ja lainauksen lisäksi seuraavat osiot: Yhdelle asiakkaalle oli varattu väärä kirja, ja hänelle piti sitten metsästää uusi varaus. Aikaa meni, mutta asiakas oli vaan iloinen, kun sai palvelua. Sitten soi puhelin ja asiakas valitti saaneensa muikkarin levystä, jonka oli jo palauttanut. Ja kuinka ollakaan, asiakas oli oikeassa, levy oli hyllyssä. Ei tullut huutoa, vaan asiakas oli vaan tyytyväinen, kun asia selvisi. Ja lopuksi yksi tyyppi tuli tuomaan uutta kirjaa 'kadottamansa' tilalle. Hän väitti, että oli palauttanut kirjan, ja olen kyllä taipuvainen uskomaan, että se on ihan mahdollista. No, piti sitten poistaa edellisen kirjan tiedot ja enhän minä tietenkään osannut, aikaa meni kun metsästin apua. Tämäkin asiakas oli kärsivällinen säätämistäni seuratessa. Eli kiitos vaan kaikille kivoille ihmisille, jotka ei huuda säälittävälle säätäjälle.

Toisaalta asiakkaita voi kyllä palvella liikaakin. Olin yhdessä sivukirjastossa päivän, ja siellä oli palvelua! Yksikin mummo vaan tuli kirjastoon ja iski muovipussin pöytään. Minun piti sitten itse purkaa pussin sisältö ja laittaa pussi valmiiksi lainaustiskille odottamaan. Pääkirjastossa asiakkaat sentään itse purkavat kassinsa.

Ja lopuksi pakolliset lapsimanailut. Yksi keijoannikki kiipesi taas vaihteeksi tiskille ja meinasi tulla suoraan syliin, kuola vaan valui suusta. Toivottavasti lapsi oli rokotettu ja muuten piikitetty. Onneksi äiti viime hetkellä kaappasi aarteensa kainaloonsa. Ja toinen tarina jota en onneksi itse todistanut. Yksi ilta kirjastoon oli tullut äärimmäisen äänekäs perhe, jossa kaikki huusi kaikille. Lapset juoksi kilpaa ja kiljuivat ja lopulta ne meni tietokoneille. Hommaan oli lopulta pakko puuttua, kun ne rupesi hakkaamaan näppäimistöjä.

ADHD

2006-07-04T12:01:00.000-07:00

Liki kuukauden loma on ohi ja työt kirjastossa alkoivat maanantaina. Sunnuntai-iltana rupesi jännittämään. Yöllä näin pahaa painajaista. Olin joutunut opettajan sijaiseksi yläasteelle. Kaikki meni alusta alkaen pieleen, olin heti aamulla mennyt väärälle koululle. Ja sitä rataa meni koko uni. Aamulla heräsin hiestä märkänä ja ikionnellisena siitä, että olin lähdössä töihin kirjastoon, enkä kouluun.

Maanantai oli siltikin osillaan aika tyrni paukku, koko pitäjä tahtoi lainata kesälukemistoa. Palautustiskillä pinot kasvoivat korkeutta ja lainauksessa jonot pitenivät. Tuon ruljanssin jälkeen tämä päivä olikin varsin unelias, sitä suorastaan piristi kaksi välikohtausta. Joku onnellinen äiti tuli kirjastoonsa oman adhd-aarteensa kanssa. Aikansa kirjastossa kilpaa juostuaan lapsi tuli äitinsä kanssa tiskille, ja halusi osallistua lainaustapahtumaan. Äidin annettua lapselle kirjastokortin sedälle ojennettavaksi, työnsi tämä luomakunnan helmi kortin suuhunsa! Miten suloista. Revin sitten korttia lapsen suusta, olipa hääviä käsitellä limaista läpyskää.

Seuraavaksi sisään marssikin sitten isompi pesua äitinsä seurassa. Mölyävä lauma siirtyi lastenosastolle, mutta eipä aikaakaan, kun tiskin takaa kuului vienolla äänellä "missä täällä on barbapapoja". Eipä auttanut muu kuin lähteä barbapapoja metsästämään. Lapset ja äiti pääsivät kuittailemaan, kun amatöörimäisesti sekoitin Babarin ja Barbapapan keskenään (mitä kertookaan lastenkirjallisuuden tasosta noin typerät nimet). Pitkällisen etsimisen jälkeen barbapapat jäi löytymättä ja pääsin luikkimaanturvaan takaisin tiskin taakse. Mutta eipä aikaakaan, kun kaksi lapsosta kyllästyi kirjojen katseluun ja tuli jututtumaan kirjastontätejä. Onnistuin aluksi pakoilemaan tilannetta, mutta lopulta oli pakko repiä se teennäinen hymy naamalle ja alkaa vastailemaan.

Keskustelumme meni jotenkin näin:

Nuorempi Keijoannikki: "Miksi toi laatikko (epäselviä sanoja) ääntä, ja (epäselviä sanoja)
Minä: Nyt en kyllä aivan tajunnut....
Vanhempi Keijoannikki: Miksi täällä on näin paljon tietokoneita?
Minä: Koska ihmiset hakevat tietoa netistä
Vanhempi Keijoannikki: Miksi?
Minä: Tuota..., siksi koska he tarvitsevat tietoa, ja ja ...
Toinen kirjastontäti: Lisäksi ihmiset käyttävät sähköpostia
Vanhempi Keijoannikki: Miksi?
Minä: Siis mitä miksi??
Nuorempi Keijoannikki: Miksi (epäselviä sanoja, lisää epäselvää mutinaa ja jokellusta) setä (ja vielä lopuksi jotain todella epäselvää)
Minä: Anteeksi, mutta en todellakaan nyt tajunnut...

Tässä vaiheessa episodia sivusta onnellisesti hymyillen seurannut äiti päätti onneksi kutsua karitsaisensa luokseen ja lähteä kotiin.

Lopuksi tahdon herättää vakavaa keskustelua lasten ja nuorten sarjakuvaharrastuksen tilasta. Ennen vanhaan eli silloin kuin asuin helvetin perslävessä (siis ikaalisissa), oli kirjastoauton vierailu viikon kohokohta. Sarjakuvahyllyt notkuivat laadukkaita ranskalaisia taidesarjakuvia, joita polvenkorkuisesta eteenpäin luimme. Mutta nykyään Comesit pölyttyy hyllyssä, lapset lukee jotain säälittäviä mangasarjakuvia. Eikä edes mitään genrensä klassikoita, vaan ihan tusinatavaraa. Semmosesta roskasta jaksetaan raaputtaa jopa hankintapyyntöjä. Väitänkin, että moisen laaduttoman schaissen lukeminen ei annakaan eväitä paljon pitempien kirjallisten hengentuotteiden väsäämiseen.

anekdootteja asiakkaista

2006-05-18T07:33:00.000-07:00

Maailmassa on toivoa. Päivänä eräänä kirjastoon saapui nuori isä kolmen tyttärensä kanssa, lasten iät olivat jotain kolmen ja kuuden vuoden välillä. Jokaiselle lapselle tehtiin oma kortti ja tovin päästä he jo suorassa jonossa marssivat tiskille kukin oma kirjapino kainalossaan. Isä vielä opasti lapsiaan, kehotti sanomaan kiitos ja näkemiin sedälle. Tällaisten kokemusten takia sitä vielä jaksaa uskoa ihmiseen sellaisinakin päivinä kun pienet hirviöt juoksevat kilpaa kirjastossa tai pelaavat nettipelejä kirjaston koneilla.

Maailmassa on myös hemmetisti kiireitä piisannut. Tämä on tietenkin luonnollista, sillä vain kiireinen ihminen on tärkeä ja merkittävä. Joutoväellä on aikaa, mutta ei meillä uraohjuksilla. Ostimme auton ja siirryimme näin lopullisesti ihanaan keskiluokkaiseen pikkuporvarilliseen haave-elämään. Jos törmäätte liikenteessä pitkätukkaisen humanistin ajamaan keltaiseen skoda fabiaan, jonka kuljettaja huudattaa reggaeta täysillä, olette törmänneet minuun.

Ja sitten itse asiaan, eli kertomaan hupaisia anekdootteja asiakkaista. Kaikkein törkeimpiä tarinoita en ikävä kyllä kehtaa netissä paljastaa. Kuukaudessa olen oppinut/opetettu tunnistamaan jo monta vakiokävijää. Yksi oudoimpia on nilkkojen tuijottelija. Onnekseni kaveri ei ole kiinnostunut minun nilkoistani, vaan tyytyy kurkkimaan naispuolisen henkilökunnan nilkkoja.

Päivänä eräänä kirjastoon marssi todella pelottavan näköinen nainen, pesemätön tukka, oudot vaatteet ja ns. tukeva vartalo, jonka kruunasi vahva viiksien kasvu. Tämä olisi sinänsä jo maininnan arvoista, mutta hupaisaksi asian teki se, että tämä pelottava ilmestys palautti Robert Blochin Psyko –kirjan! Miten sattuvaa, hihittelin asialle tovin. Hihittelyni loppui lyhyeen, sillä kotvasen päästä psykonainen marssi lainaustiskille mukanaan kasa todella laadukkaita ja vaikeaselkoisia akteemisia teoksia. Minun oli vaikea ymmärtää edes kirjojen nimeä, sisällöstä en olisi varmaan tajunnut mitään.

Yksi oudoimpia tapauksia oli se kaveri, joka marssi ristisanatehtävän kanssa kirjastoon. Kaveri iski ristikon pöytään ja kysyi, että ”mikä sana tuohon tulee”? Hetken aikaa vain tuijotin tyyppiä, sitten katsoin ristikkoa, sitten tyyppiä ja sitten taas ristikkoa. Epäuskoinen hymy huulilla sopertelin jotain sen tyyppistä, ”että onpa tosiaan hankala sana, en nyt taida osata sanoa mitään jne jne” Kaveri häipyi lopulta ja jäin masentuneena tuijottamaan tyhjyyteen; tätäkö varten minä olen opiskellut kymmenen vuotta?

Ja entäpä sitten se kaveri, joka tuli lainaamaan Tekniikan Maailmaa. Tiskillä äijä uhosi, että ”muistat sitten, että minä lainasin tämän lehden ja että minä palautan lainat ajoissa, ei tarvi lähetellä lappuja perään.” Mä olin aivan ihmeissäni ja nyökyttelin vaan päätäni. Pari päivää myöhemmin kaveri yhytti mut hyllyjen välissä ja sanoi, että ”palautin jo sen lehden tuonne (viittasi päin lehtilukusalia). Jäin äimistyneenä seisomaan paikalleni. Lopulta muistin, että kyseessä oli sama tyyppi ja sitten heti perään tajusin, että minulla ei ole mitään käsitystä, MIHIN tyyppi lehden vei. Ilmeisesti se vei sen itse suoraan lukusaliin, eikä lehteä koskaan palautettu. Kaveri saa taas muikkarin ja tulee kuukauden päästä kirjastoon huutamaan, että on jo palauttanut lainansa, mitä hittoa te mulle lappuja lähettelette.

Jos ei sekoile asiakkaat, niin sitten sekoilee koneet. Kirjastossa on käytössä Tieto-enatorin puusilmäisten kesätyöntekijöiden koodaama uberpaska Pallas pro –järjestelmä. Ohjelma ei toimi kunnolla, ja ainakin yhtenä aamuna asiakkaille lähti väärät muistutukset. Asiakkaat sai palautuspyyntöjä kirjoista, joita ne ei ole koskaan lainannut. Seuraavana päivänä puhelimet soi taajaan ja me pahoiteltiin tapahtunutta, melkein itkimme puhelimeen, niin katuvaisia me kaikki olimme. Kukaan ei sentään tullut kirjastoon asti valittamaan asiasta, mutta sellaistakin tapahtuu. Kerran olin toimiston puolella surffaamassa netissä kun koputtamatta sisään ryntäsi ihme äijä. Kaveri rypesi meuhkaamaan saamastaan muikkarista. Tyyppi asui tätä nykyä ruotsissa ja sai vasta nyt käsiinsä syksyllä 2005 lähetetyn muikkarin. Sillä oli jotain euron verran maksuja maksettavana, ja äijä oli niistä ihan hiilenä. Ihme toimintaa.

Yksi klassikkokävijä on vanha pappa, joka hakee aina ladan korjausoppaita. Taitaa papan kosla kompostoitua kovaa vauhtia. Autojen korjausoppaat on muutenkin haluttua kamaa, kummatkin suomenkieliset Ford Fiestan korjausoppaat on pöllitty kirjastosta. Englanninkielinen ei ole rosvoille kelvannut, mikä on ihan ymmärrettävää, sillä eihän fiestamiehet tietenkään osaa vieraita kieliä. Kirjastossa myös kehittyy nopeasti aikamoinen automiessilmä, oppii erottamaan jo ulko-ovelta asti tyypit, jotka ei lainaa muita kuin korjausoppaita. Mopopojat taas erottaa jo hajusta, kakstahdilta haisten ne harhailee tyhmännäköisenä tekniikkahyllyn edessä. Tyhmännäköisiä pyörijöitä on myös hömppähyllyn edessä. Monet vanhat naiset pistävät aikamiespoikansa hakemaan itselleen kirjoja kirjastosta. Aikansa ne ihmettelee, ja sitten ne tulee noloina näyttämään saamaansa listaa, jossa on mm. Maeve Binchyn ja Catherine Cooksonin nimet. “Enhän minä itselle mutta äidille tässä haen kirjoja…”

Mopopoikien kanssa samaan genreen menee pissikset, joita valitettavan vähän vierailee kirjastossa. Ylipäätään kirjastossa käy liian vähän kauniita naisia. Siis huomio kaikki kauniit naiset, tulkaa kirjastoon piristämään tylsää työpäivää. Minihame päälle ja alahyllyltä kirjoja kurkottelemaan! Myös nahkahousut toimii, ja myös tiukka bisnesnainen –look on kovassa huudossa. Itseasiassa vasta kerran olen törmännyt kirjastossa pissiksiin. Kaksi teiniä tuli kirjastoon ja kysyi kovalla äänellä, että ”missä teillä on runoi, me tarvittaisiin tommy tabermanin runoi?” Tytöt ohjattiin oikealle hyllylle ja pian ne tuli lainaukseen kikatellen ja hihittäen: ”siis tää on aivan ihana runo” Valitettavasti näin kirjoittamalla en pysty imitoimaan sitä tapaa, jolla toinen tytöistä sanoi kiitos. Normaali asiakas katsoo silmiin ja sanoo kiitos, mutta pissis jauhaa purkkaa suu auki ja sanoo nenä-äänellä ”dhänks”. Uskomaton kokemus, pokka melkein petti.

Hivenen oli myös ihmettelimistä sen urpon kanssa, joka oli lähdössä Madeiralle. Ei matkustamisessa sinänsä mitään pahaa ole, vaikka ei liminiteettitilassa aurinkorannalla makoilu minusta nyt niin erikoista olekaan. Kaveri ei tyytynyt vain tähän, vaan tahtoi ikuistaa kokemuksensa oikein pitkän kaavan mukaan. Äijä tuli kysymään kartastoa, jossa näkyisi samalla sivulla Suomi ja Madeira. Kävin läpi kartastoja ties kuinka pitkään sen takia, että äijä pääsisi ottamaan videokamerallaan matkafilmin alkukuvaksi otoksen, jossa näkyy kumpikin kohde yhtä aikaa! Siis pliis, jos teillä perusperteillä on rahaa, niin matkustakaa vaikka Istanbuliin tai Roomaan tai jonnekin, jossa on jotain sivistävää nähtävää. Viisastuisitte vähän.

Tämänkertainen viesti alkoi kauniilla tarinalla ja päättyy surullisella. Eilen olin ekaa kertaa kirjastoautossa. Saavuimme ekalle koululle heti kohta kahdeksan jälkeen ja siellä oli valmiiksi hunnilauma odottamassa. Jo ennen auton pysähtymistä ensimmäiset ekaluokkalaiset rynnäköi sisään ja heitti kirjakasansa lainaustiskille. Minikokoinen tiski oli hetkessä aivan täynnä kirjoja ja uusia vaan tuli ja tuli. Lisäksi lapset kärkkyi toistensa palautuksia ja pyysivät itselleen aina lainaan sitä kirjaa/lehteä, joka oli pinon pohjalla. Luulin tämän olevan jo tarpeeksi pahaa, mutta sitten alkoi tulemaan vähän vanhempia lapsia. Pojat räjäytti sarjishyllyn pillun päreiksi, ne sananmukaisesti repi sarjiksia hyllystä, osa heitettiin sivuun ja osasta tapeltiin. Ilkeimmät saivat paksuimmat aku ankat. Tytöt sen sijaan etsivät proosaa, mutta eivät suinkaan omatoimisesti. Joka toinen kävi kysymässä, että onko teillä risto räppääjiä tai ghost –sarjaa (tai jotain vastaavaa). Kun kysyin kirjoittajaa, niin tietenkään ne ei tiennyt sitä. Kun lähdin etsimään kirjoja ja löysin jotain, niin seuraavaksi piti selvittää, että kuka lapsilaumasta olikaan kirjaa kysynyt. Ihme toimintaa, olin aivan riekaleina session jäjiltä. 1930 –luvun saksassa tällaista ei olisi hyväksytty, lapset olisivat olleet hiljaa ja lainanneet sivistävää luettavaa.

Ai niin, olen muuten sankari. Kirjaston ulkopuolella sijaitseva roskis alkoi käryämään. Asiakkaat kiirehti kertomaan siitä minulle ja minä juoksin tietenkin toimistoon kertomaan asioista tädeille. Nerokkaasti kysyin, että pitäisikö soittaa talonmiehelle tai palokunnalle. Kaikki katsoivat minua oudosti. Lopulta joku sanoi, että josko voisin käydä itse heittämässä vähän vettä roskikseen. Tuumasta toimeen, otin pahvimukillisen vettä ja heitin sen roskikseen, saaden näin käryämisen loppumaan. Miten urhoollista, miten sankarillista ja miten hemmetin säälittävää! Meitsi oli jo miettimässä palokunnan soittamista, vaikka homma oli noin iisi.

kuria kansalle

2006-04-18T09:10:00.000-07:00

Olen kirjaston virallinen blondibimbo! Tänään ylitin itseni ulko-oven kanssa. Menin valittamaan isoille pomoille, etten saa ovea auki. Syyksi selvisi, että olin koettanut työntää sitä väärään suuntaan. Tuntuipa hyvältä, tuli todella miehekäs olo.

No, sinänsä tämä titteli sopii hyvin valitsemaani toimintamalliin. Naisvaltaisessa työympäristössä toimin tutulla bambi-metodilla. Aina kun tulee ongelmia, pyörittelen silmiäni avuttomana ja pyydän arasti apua tädeiltä. Jos olen kiltti bambi, ei mun typeristä virheistä voi suuttua, tai näin ainakin toivon.

Tänään oli sitten vuoden vilkkain päivä, jengi kantoi kamaa sisään ja ulos tappavaan tahtiin. En jaksa lakata hämmästelemästä sitä, miten epätasaisesti lainaus jakautuu: Jokaista lainattua runokirjaa kohti lainataan kuutiometri tavaraa hömppälaarista. Pitäisi varmaan tehdä jokin sellainen sääntö, että hömppää ei saa lainaan, ellei ota myös ainakin yhtä runokirjaa samaan matkaan. Silloinkin kävisi varmaan niin, uunokailaat ja ainokallakset jäisivät hyllyyn pölyttymään, ja porukka lainaisi vain tommy tabermanin imelyyksiä.

Tänään oli siinä mielessä merkillepantava päivä, että en tehnyt mitään pahaa mokaa (en ainakaan tiedä tehneeni) asiakkaiden kanssa. Viimeviikolla kädetin mm. yhden klanipään varausten kanssa. Äijä haki kahtena eri päivänä varauksiaan, enkä kumpanakaan niitä löytänyt, vaikka ne oli aivan mun nenän alla. Olin niin nolona, varsinkin kun asiakaskin oli jo ihan pippeli otsassa. Tuntuu siltä, että tietyt perusjutut alkaa menemään jo rutiinilla; kunhan asiakas vain lainaa tai palauttaa kyselemättä sen suurempia, niin mä kyllä selviän. Mutta heti kun ne onnettomat alkaa kyselemään jotain, minä alan hyperventiloimaan.

Ja lopuksi taas pakollinen valitus lapsista. On se nyt ihme, kun keijoannikit ei tajua, että kirjastoon ei tulla rullaluistimien kanssa. Samoin ärsyttää, kun kirjaston nettikoneet valtaa lauma ala-asteen viidesluokkalaisia, jotka huutelee toisilleen ja pelaa nettipelejä. Kunnon asiakkaat, oikeat asiakkaat, katselee kiukkuisena vierestä pienten tuholaisten toimia. Samoin minä, kerään vielä rohkeutta, mutta joku päivä menen kyllä vielä käskyttämään niitä.

lapset, ne lapset, ne pienet penteleet

2006-04-10T08:45:00.000-07:00

Lapsiasiakkaat! Siinäpä uusi voimallinen kirosana. Hommahan toimii näin: Jostain lastenosaston kätköistä vyöryy kohti palvelutiskiä ja pahaa-aavistamatonta harjoittelijaa kaksi nuorta äitiä kärryineen ja kärryjen edessä tiskiä lähestyy juosten ja kiljuen kaksi keijoannikkia. Äitien juorutessa keskenään keijoannikit kiipeävät tiskille, heittävät paperit maahan ja potkivat korit kumoon. Tässä vaiheessa äidit ennättävät paikalle ja alkaa arpominen.

Tietenkään äiti ei voi antaa korttia minulle, vaan keijoannikin pitää päästä itse ojentamaan kortti sedälle. Ensin pieni ystäväisemme kuitenkin työntää kortin suuhunsa, ja ojentaa sen sitten limaisena virkailijalle. Kun kortti on luettu, alkaa kirjarumba. Kirja otetaan hellävaroin pienokaisen kätösestä, lainataan, ojennetaan takaisin keijoannikille, joka oikopäätä tunkee kirjan suuhunsa. Siinä sitä sitä kirjaston sedällä sydän vuotaa verta, mutta hymy on yhtä iloinen kaiken aikaa. Lapsen järsiessä miinaa ja manua pitää vaan kehua lapsen purukalustoa ja toivottaa hyvää päivänjatkoa.

Tänään oli sitten ensimmäinen oikea tiskivuoro. Onneksi kassalla oli kolme ihmistä, ei ollut niin orpo olo. En ainakaan tietääkseni kussut mitään pahasti, mutta joukko pieniä virheitä kyllä tuli tehtyä. Sinänsä ei mikään ihme, sillä olin ihan kuollut. Hulttioveljeni teki oharit ja MINÄ jouduin koko viikonlopuksi sahalle hommiin isää auttamaan. Onpa hääviä raahautua maanantaiaamuna raajarikkona töihin, joka paikkaan sattuu ja ruumis huutaa lepoa.

Tiedonhaussa pääsin myös näyttämään kykyni, eikä ne nyt mainittavat ole. Paljon saa vielä koneita hakata, ennen kuin jotain osaa. Toisaalta kyseistä tiedonhakua haittasi kyllä asiakkaan jatkuva paasaus, juttua tuli taukoamatta. Aihekin oli mielenkiintoinen, sotahistoria, mutta näkökulma vähintäänkin erikoinen. Piti oikein purra itseään huuleen, etten alkanut vänkäämään vastaan: Asiakas väitti kivenkovaan, että talvisota alkoi ruudin takia! Venäjä halusi valloittaa suomen siksi, että se halusi suomalaista selluloosaa ruudin valmistukseen. Myös Lasse Viren, tuo ehdottomasti eidoupattu kansanedustajamme, on samaa mieltä:

Kannaksen ja Laatokan Karjalan alueilta Neuvostoliitto sai yhdeksän sellutehdasta, joista ammusteollisuus sai korkealaatuista sellua savuttoman ruudin valmistukseen

Huomenna on aamulla palaveri gradun ohjaajan kanssa, pitäisi varmaan alkaa valmistautumaan siihen.

Stalingrad

2006-04-05T06:33:00.000-07:00

Se oli Stalingrad! Pelkkää tuhoamistaistelua aamusta iltaan, olen aivan palasina. Onnistuin tekemään varmasti kaikki kardinaalivirheet, mitä asiakaspalvelussa voi tehdä. En muistanut kysyä puhelimessa ihmisten nimiä, en muistanut pitää katsetta ruudussa lainauksen aikana ja niinpä yhdenkin mummon kirjoista osa jouduttiin kaivamaan repusta uudelleen lainausta varten. En muistanut irroittaa suojamuoveja levyistä jne jne. Onneksi selän takana oli backuppia tarkkailemassa harjoittelijan toimia ja pahoittelemassa asiakkaille sotkuja.

Tänä aamuna hyllytyskin sai uuden ulottuvuuden, kun pääsin/jouduin tietokirjojen pariin. Eipä siinä mitään, kyllä sitä mieluummin sotakirjoja hypistelee kuin belva plaineja ja netta musketteja, mutta entäpä lääketiede? Alaluokkaa alaluokan vieressä, numerot vaan surffaa silmissä.

Odotan innolla heinäkuuta, silloin kirjastossa on kolme (3) harjoittelijaa yhtä aikaa. Mahtaa asiakkaat olla ihmeissään, kun mikään ei toimi ja jos toimiikin, niin toimii väärin. Pirullisinta puuhaa on kassakoneen ja ylipäätään rahojen kanssa pelaaminen, siinä on helppo saada konflikti aikaan. Onpa mukavaa ensin periä asiakkaalta isot rahat ja sitten unohtaa pyyhkiä maksutiedot puhtaaksi. Asiakas saattaa olla hivenen hermona, jos se joutuu kahteen kertaan maksamaan laskunsa.

Se on todettava, että täällä kirjastossa, toisin kuin vaikka metsossa, asiakas on oikeasti kuningas. Palveluasenne pitää olla kunnossa, se hymy pitää repiä vaikka perseestä (ja niin kovalla vaivalla kun sitä hymyä armeijjassa opittiin imemään perseeseen). Maksuja voi maksaa pienissä erissä, kirjoja lähdetään hakemaan hyllystä ja varastosta heti kun asiakas vähän siihen suuntaan viittaa ja kirjat saa olla ilman sakkoa viikon yliaikaa lainassa. Onpa onni, että tunnetusti tulen toimeen hyvin mummojen kanssa. Ujo hymy pelastaa melkein tilanteessa kuin tilanteessa!

Ohjeita tuleville kirjailijoille

2006-04-04T06:44:00.000-07:00

Saan varmasti skolioosin Kalle Päätalon takia. Tai ainakin tyrän! Kalle Päätalo, miljoona sivua paskaa. Tuota roskaa me kirjaston tädit sitten kannetaan päivä toisensa jälkeen hyllyyn. Kumpa ne kirjat olisivat edes ohuita, mutta ehei, Kallella oli aina niin paljon Tärkeää Asiaa, että ei ne nyt alle 500 sivuun mahtunut. Kallen Pölhökanto Iijoen törmässä -teos tulee ensiyönä varmaan uniinkin.

Annankin tässä välissä definitiiviset ohjeet kaikille tuleville kirjailijoille, näin toimimalla kirjastonväki tykkää teistä. Kirjoittakaa ainakin muutama hyvä teos, älkää tyytykö yhteen. Jos teillä on useita kirjoja, niin todennäköisesti ainakin yksi on aina hyllyssä, ja sen viereen muut kirjat on helppo hyllyttää, ei tarvi niin paljoa miettiä aakkosia. Älkää tehkö ison kokoisia tai paksuja kirjoja. Reilut sata sivua ja kirjan korkeuskaan ei saisi olla paljon yli 20 senttiä, tällaisia kompakteja kirjoja on kiva käsitellä. Kirjan nimi ja tekijä tulee olla selkeästi esillä, ei mitään graafista kikkailua, selkeys on kaunetta. Älkää leikkikö genreillä! Ei sekoitella faktaa ja fiktota keskenään, eikä varsinkaan rakkautta ja jännitystä. Dekkarit dekkareina, romantiikka romantiikkana jne.

Romantiikasta puheenollen, minun romanttinen silmäni kehittyi tänään huimasti. Alan jo saavuttaa tiettyä intuitiivista näkemystä siitä, mitkä kirjat kuuluvat kirjastomme hömppähyllyyn. Sinnehän siis pitäisi kerätä kaikki 'kevyet' romaanit, sellaiset, joissa on rakkautta, mutta vain ah niin höyhenen keveää rakkautta. Jos kirjan lopussa prinssi saa prinsessansa ja ratsastaa auringonlaskuun, niin se on takuulla kevyttä romantiikkaa, eli hömppää. Toivottavasti Kaari Utriolle ei koskaan selviä, että hänen tiiliskivensä ovat hömppälaarissa...

Tänään pääsin iltapäivästä jo toimiston puolellekin opettelemaan pallas pron käyttöä. Voi tätä vallan määrää, jos moraaliset standardini eivät olisi näin korkealla, niin voisin helposti tarkistaa mitä kaikkea kaverit ja kylänmiehet ovat lainailleet.

Huomenna sitten ekaa kertaa palvelutiskiin. Toivottavasti ei tule asiakkaiksi lapsia, teinejä, nuoria äitejä, eläkeläisiä eikä mitään muitakaan vaikeita asiakkaita. Oikeastaan parempi olisi, jos väki pysyisi huomenna kotona, saisin rauhassa totutella asiakaspalvelijan rooliini. Ylipäätään tympii, että asiakkaat aina sotkee paikat. Juuri kun saa lasten satuelokuvat siistiin riviin aakkosjärjestykseen, niin jokin keijoannikki tulee lähmäisillä kätösillään sotkemaan siistit rivit. On se niin väärin!

Työt alkavat

2006-04-03T07:44:00.000-07:00

Tuskin nukuin pari tuntia kauempaa viime yönä. Jännitti, mahaan sattui, heräilin, näin sekavia unia, ahdisti. Kello 05.45 kello soi ja piti nousta ylös. Täytyi ottaa varman päälle, en halunnut myöhästyä ekana työpäivänä. Niinpä olin jo ennen puoli kahdeksaa kaupungilla, ehdin käydä uimahallin kahvilassa vetämässä sumpitkin. Sitten varttia vaille kahdeksan seisoinkin jo takaovella jännityksestä täristen.

Pääsin sisään ja sitten se ralli alkoi. Loputtomasti huoneita, varastoja, kirjahyllyjä ja paljon uusia naamoja. Yritin hymyillä ja sanoa kaikille hei, joitakin tervehdin varmaan moneen kertaan. Oloa helpotti, että olin tajunnut hiukan valmistautua ennakolta. Oli sandaalit, eväät ja oma muki mukana. Sen sijaan en ollut osannut ennakolta varautua siihen, miten monimuotoista puuhaa hyllytys on. Tämä päivä kului lähinnä sen treenaamisessa.

Tässä kirjastossa on paljon veikeitä yksityiskohtia. ATK -kirjoja on kolmessa eri paikassa, eikä ne ole missään loogisessa järjestyksessä. Ne tungetaan vaan sinne kohtaan, missä on eniten tilaa. Tilanpuute on joka paikassa huutava, hyllyt on niin piukeina kirjoja, että osaa ei saa ilman sorkkarautaa irti. Välillä tekisi mieli purskahtaa itkuun, kun kädessä on kourallinen kirjoja eikä yhtään tyhjää paikkaa näkyvissä. Sitten vaan otsasuonet pullistellen yhdellä kädellä työnnetään kirjoja tiiviimpään ja toisella tungetaan lisää tavaraa hyllyyn. Ja kirjastotöissä ei muka hikoile!

Jännä yksityiskohta on myös ns. hömppähylly, romantiikan nälkäisten seitsemäs taivas. Jos arvostat ranskalaista nykyproosaa tai muuta vastaavaa 'vaativaa' kirjallisuutta, kierrä tämä hylly kaukaa! Minun kannaltani haasteellista oli se, että tähän luokkaan tarkoitettuja kirjoja ei ole mitenkään erityisesti merkitty. Kansikuvan ja takakansitekstien perusteella pitää vaan arvioida, onko tämä nyt romantiikkaa vai ei.

Fantasia ja scifi ovat erinomaisesti edustettuja, mikä oli mukava yllätys. Hauskaa oli huomata sekin, että virallista fantasiaosastoa vastapäätä oli suomalaiset sotakirjat. Jos kyllästyy perinteiseen miekka & magia meininkiin, voikin alkaa helposti lukemaan aikuisten fantasiaa, sotakirjoja. Lehväslaiho ja Tikkanen ovat todellista hc -fantasiaa, joku tolkien on kevyttä kamaa näiden herrojen mielikuvituksen lennon rinnalla.

Asiakkaisiin en vielä kontaktia saanut, ei ollut lapsia kirjastossa riekkumassa eikä muutakaan omituista tapahtunut. Oli itseasiassa huomattavan rauhallinen päivä; tai sitten olin vaan niin jännityksestä huumaantunut, etten huomannut mitä ympärillä tapahtui.

Huomenna uudestaan, ou jee.