Tuesday, June 23, 2009

Kolmas silmä puhkeaa

Voisi muutteeksi kuvailla, millaista on olla miesjohtajana kirjastossa. Kävi niin ikävästi/mukavasti, että olen nämä viimeiset päiväni pomon sijaisena. En Ison Pomon, vaan pienemmän pomon, mutta pomon yhtäkaikki. Millaisia suuria strategisia linjauksia pääsenkään tekemään, miten kaikilla eri tavoin pääsenkään hyödyntämään laajaa sivistyneisyyttäni, päässen samalla kohoamaan kirjastorahvaan yläpuolelle? Katsotaanpa.

Aamuni alkoi myöhästymisellä, oli jäänyt eväät kotiin ja ne piti juosta lähikaupasta. Sitten juoksujalkaa hyllyttämään, ei puhettakaan, että olisi varaa jäädä toimistoon notkumaan. Sosiaalinen kontrolli toimii alati, jos sluibailee, tulee pitkiä katseita ja kuiskuttelua. Siispä ensinnä levyt ojennukseen ja sitten kirjoja laittamaan. Samalla tavalla muiden kanssa piti kynsinauhat riekaleina ahtaa kirjoja ennestään täpötäysiin hyllyihin. Tosiasiassa tämä on ihan tietoinen valinta, vaalin huolella luokkavalppaan kirjastomiehen imagoani ja kaveeraan myös virkailijoiden kanssa, jotta en vaan leimautuisi johtajaksi. Tietenkin vastavuoroisesti johtajien toimistossa puistelen päätäni työntekijöille, jotta en leimaantuisi työläisten potentiaalisesti vallankumoukselliseen joukkoon kuuluvaksi.

Asiakkaiden rynnättyä sisään sain tehdä takahuoneessa tärkeitä johtajanpäätöksiä ehkä viisi minuuttia, kun minua jo kaivattiin salin puolelle. Täti kirjoitti mailia, ja yht'äkkiä kursori oli muuttunut kummalliseksi ja lakannut toimimasta. Saavuin paikalle asiaankuuluvan huolestunut ilme naamalle ja perehdyin ongelmaan. Tuijotin ruutua noin kaksi sekuntia, painoin yhtä nappia ja taas sai Lyyti alkaa kirjoittamaan! Itsetyytyväisyyttä loistaen poistuin takavasemmalle. Olin juuri ehtinyt syventymään johonkin erittäin tärkeään asiaan, kun viereisestä huoneesta kuului kiljahdus. "Täällä on jokin kamala karvainen mato!" Tuolini singahti takaseinään kiirehtiessäni paikalle. Kyllä, lattialla möngersi ainakin sentin mittainen toukka! Mikä peto! Hetkeäkään empimättä tempaisin paperinpalan ja nitistin inhan otuksen. Välähdyksenomaisesti mieleeni tuli Tarzan -kirjat, joissa sankari säännöllisesti painii leijonien kanssa pelastaen neitokaisia pulasta. Tarzanista tuntui varmaan samalta kuin minusta.

Tuskin sain pyllyni takaisin penkkiin kun taas jo mentiin. Tällä kertaa piti kantaa kasa kirjoja paikasta toiseen, ja miesjohtaja pääsi näyttämään osaamistaan. Erittäin taitavasti nostin (tietenkin selällä) kirjalaatikot syliini ja kannoin ne oikeisiin paikkoihin. Seuraavaksi olikin aika lepuuttaa lihaksia ja ratkaista hankala ongelma. Asiakas halusi korvata kadottamansa aineiston, ja minun piti päättää korvaushinta. Visaista kysymystä joka suunnalta pohdittuani päädyin siihen tulokseen, että asiakas on kirjastolle 10 euroa velkaa, ei senttiäkään enempää tai vähempää. Päivän päätteeksi minut vielä pyydettiin toimistosta salin puolelle ajamaan lapset pois koneilta näiden vuoron päätyttyä. Kunnon kirjastomörkönä tein työtä käskettyä, ja nuoriso häipyi tulenväkenä pihamaalle.

Mitä siis voimme päätellä miehen roolista johtajana ja kirjastossa ylipäätään? Mies on selvästi aivan välttämätön osa toimivaa kirjastokokonaisuutta. Kuka muuten A) pelastaisi naiset petojen kynsistä B) tekisi vaikeita päätöksiä ja C) pelottelisi lapset tiehensä? Tietenkin joku ilkeämielinen voisi väittää, että vahtimestari tekisi vastaavat hommat paremmin ja halvemmalla, mutta mehän emme moiseen alhaiseen ajatteluun sorru! Ei tämmöisistä ongelmista selvitä ilman yli kymmenvuotista (ja edelleen jatkuvaa) akateemista koulu-uraa. Ei ole mennyt hukkaan yhteiskunnan minuun sijoittamat veroeurot.

Asiaan. Olen minä tehnyt jotain oikeitakin hommia tänään, tai itseasiassa olen tehnyt niitä nyt jo pari päivää sekä töissä että näin himassa oluen seurassa. Eli BTJ:n läpyskää on luettu ja tehty ankarasti töitä. Tämä on nyt se Suuri Kesänumero, seuraava tarjouslehti tulee vasta syksyllä. Pääsen/joudun tekemään sekä musapuolen hankinnat että kaiken muunkin aikuisten aineiston. Homma on ollut pahempi kuin osasin ajatella, sillä läpikäytävää matskua on todella paljon. Lisäksi uusien kirjojen seassa on uusintapainoksia, joten joudun tarkastamaan melkein jokaikisen kirjan tiedot koneelta. Pitää katsoa ensinnä, että onko teosta meillä. Sitten jos ei ole, aletaan miettimään, että pitäisikö se tilata, ja kuinka monta kappaletta. Joissakin kirjoissa pitää katsoa, että miten tekijän muut kirjat ovat liikkuneet. Toisissa pitää miettiä, että onko tästä aiheesta jo ennestään kirjoja riittävästi. Pitää miettiä sitä, että mikä kiinnostaa kansaa ja toisaalta sitä, että mitä meidän kansansivistysideologiamme velvoittaa. Kokenut kirjastontäti osaisi tehdä päätökset helposti, itselle tämä on vielä hidasta tuskailua.

Sitä en vaan väsy ihmettelemään, että miten monin eri tavoin ihmiset todellisuuden hahmottavat. Oma maailmankatsomus on liberaalikristillinen, ja siitä tarkastellen monet erilaiset aatteet ja ideat vaikuttavat kauhealta hörhöilyltä. Oman maailmankuvan ja ennakkoasenteiden ei saisi antaa liiaksi määrittää hankintapäätöksiä, mutta joku roti silti pitää olla. Tässä muutamat esimerkit tästä kesän tarjouslehdestä.

Hullu Poro -kustantamo tarjoilee kätilön muistelmia. Sinänsä aiheena mielenkiintoinen, sijoittuu Lappiin ja tuossa puhutaan jotain Jumalan puoleen kääntymisestäkin, voisi siis kiinnostaa mummoja. Mutta hetkinen, esittelyteksti jatkuu: Kirjassa kerrotaan myös kuinka Iris häätää kummituksia, näkee uuden työpaikan, rukoilee parannusta alkoholismiin, tilaa säitä ja antaa neuvoja erilaisiin elämäntilanteisiin. Häätää kummituksia ja tilaa säitä. Ihan kiva. Mutta ei minun kirjastossani!

Seuraavaksi Doreen Virtuen Kristallilapset -teos. Annetaanpa esitteen puhua meille: Kristallilapset ovat uuden sukupolven selvänäköisiä ja herkkiä lapsia, jotka ovat syntyneet maaplaneetalle indigolasten jälkeen. Heitä on vastasyntyneistä noin 10 vuoden ikäisiin lapsiin, jotka kuuluvat ns. ensimmäiseen aaltoon. Kristallilapsilta puuttuu indigolasten tummempi puoli. Kristallilapset ovat sekä sisäisesti että ulkoisesti kauniita, yksi katse heidän silmistään kertoo jumalallisesta rakkaudesta. Heidän auransa ovat kirkkaat jne jne. Minulle tuo teksti menisi täydestä jonkun keskinkertaisen fantasiaromaanin esittelytekstinä. Minkälaisia lapsia tuollaisessa ympäristössä mahtaa varttua? Kun seinältä tippuu taulu kesken iltapäiväyrttiteen, huudahtaa äiti onnessaan, että "Meidän homopetterillä on psykokineettisiä kykyjä, sille on puhkeamassa kolmas silmä yhtä aikaa maitohampaiden kanssa! Tuo on lapselle varmasti yhtä tervehenkinen asennoituminen kuin mitä on niillä äärikristityillä, jotka pistävät lapsensa saarnaamaan ja profetoimaan.

Kaikenlaista numerologian käsikirjaa on lisäksi tarjolla, mutta katsotaanpa seuraavaksi uskontoluokkaa, mitä kivaa ja sivistävää siellä on tarjolla. Oitis pomppaa silmille kirja nimeltä Luomiskoodi, jossa puhutaan salaisesta juutalaisesta perimätiedosta ja supersalaisista koodeista, joita Raamattu tekijän mukaan on täynnään. Ilmeisesti Raamattu itsessään ei ole vielä riittävän monitulkintainen, pitää etsiä salakoodit samaan soppaan. Lisäksi kristityille on tarjolla John Bevereä esittelemässä kunnioituksen hengellisen lakia, uskonsanalainen menestysteologia haisee vahvasti. Antti Kylliäisen Kaikki pääsevät taivaaseen -kirjan uuden painoksen tilaan kahdesta syystä. Ensinnäkin se ärsyttää tiettyä asiakassegmenttiä ja toisekseen symppaan Kylliäistä, oltiin samaan aikaan netmissionissa kirjoittamassa. En tiedä kumpi oli helluntailaisten mielestä suurempi saatana. Lisäksi adventistien kirjoja oli paljon tarjolla, niin Ellen G. Whitea kuin suomalaisiakin saarnamiehiä. Tällä kertaa jäi tilaamatta nekin. Tilaan sitten Raamatun ajan keittokirjan, ehkä se lohduttaa.

Ja lopuksi pienet skandaalinpoikaset tapetille. Tilattavaksi tarjotaan myös Jussi Halla-ahon kirjoituksia uppoavasta lännestä -teosta. Ajattelin tehdä skandaalimaisen tempun ja pistää huomenna tilauksen vetämään. On se vähän niin, että jos kerta Hirsi Alin -kirjoja on valikoimissa, niin yhtä lailla sinne kuuluu sitten Halla-ahot. En tiedä mitä on liikkunut BTJ:n ihmisten päässä, kun yhteiskuntaluokan tarjonta on muutenkin vähän yllättävää. Löytyy samalta sivulta sekä Marja Leena Lempisen kielivapauskirja, että Walter Laquerin maahanmuuttoa tarkasteleva Euroopan viimeiset päivät -teos.

Paras silti loppuun, sarjakuvaosastolla on tarjolla Definitive Wolverine -kokoelma. Tuon kohdalla paidan tilausnappia pitkään ja hartaasti!

Wednesday, June 17, 2009

Louder than war

Katselin noita saamiani kommentteja pitkästä aikaa, siellä viehättävät blondit kehuvat kirjoituksiani, kiitos vaan! On kuulemma mukava saada miesnäkökulmaa asioihin ja niin päin pois. Minä olen tietenkin aivan pähkinöinä, naisten kehun voimalla mies tekee mitä herooisimpia tekoja, kirjoittaa vaikka kaksi blogijuttua perätysten. Selvästi nämäkin naiset ovat tarkkasilmäisinä tajunneet, että miehen pitää aina todistella jotain. Pitää todistaa olevansa voimamies, tietomies tai naistenmies, mieluusti näitä kaikkia yhtä aikaa. Töissäkin tädit häikäilemättä kannattaa mulla raskaat kirjakassit, koska tietävät mun palavan innosta päästä esittelemään ns. hauiksia. Ja minähän kannan, silmät pullistelevat päässä mutta kassit liikkuvat rivakasti! Sama trendi havaittavissa tietopuolella. Meitsi istuu tärkeän näköisenä infokoneella ja tädit ohjaavat sinne kaikki outoja tai vaikeita kyselevät, tai muuten vaan oudot. On se niin mahtavaa päästä pätemään googletustaidoillaan!

Pestiä on jäljellä enää reilu viikko, mutta sitäkin tiukempaa menoa on tiedossa. Pääsen opettamaan yhdelle harjoittelijalle tiedonhakua ja toiselle opastan koko kirjastobisneksen alusta alkaen. Lisäksi tilaan taloon kaikki romaanit, tietokirjat ja levyt, seuraava tilaus on vasta elokuussa. Hankintapolitiikassa koen kevään mittaan aidosti onnistuneeni. Olen käyttänyt suhteessa liikaa rahaa, mutta toisaalta taloon on tilattu kolmisen sataa levyä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta onnistuneita hankintoja jokaikinen. Neil Youngeja tilasin kahdeksan levyä, ja kaikki meni heti lainaan. Osa kamasta suorastaan revitään käsistä. On upea tunne hankkia populaarimusiikin klassikoita ja nähdä sitten eri ikäisten ja -näköisten ihmisten kiikuttavan niitä kotiinsa.

Kaksi ryhmää on yli muiden. Meillä käy paljon mukavia poikia, jotka ei pelaa ihan samassa joukkueessa kuin muut. Musiikista ne kuitenkin kaikki pitävät. Osa tykkää iskelmästä, Anneli Mattilat ja Annika Eklundit ovat kova sana, niistä kohistaan levylaarin ääressä. Toiset pojat taas tykkää metallista, Cannibal corpset ja Sepulturat ovat kova juttu. Ja minä tykkään kaikesta. Olen innostunut pestin myötä mm. Veikko Lavista, ja Tea Hiillostetta olen kehunut kilvan poikain kanssa. Tea on ihqu! Etnopopin puolelta on löytynyt uusia hyviä tuttavuuksia, afrikkalainen groove eritoten on yllättänyt. Ehkä tyytyväisin olen kuitenkin siihen, että vanhoja klassisia soul -levyjä olen saanut hankittua kymmeniä. Al Green, Marvin Gaye, Temptations ja monet muut hyvät artistit kuuluvat nyt kirjastomme repertuaariin.

Ainoastaan klassinen musiikki on jäänyt vähän lapsipuolen asemaan. On vaikea ostaa, kun ei tiedä skenestä mitään. Lisäksi BTJ:n jutut on aika epäilyttäviä. Ne tuntuvat hehkuttavan artisteja ja levyjä, joista ei lainaava yleisö oikein innostu. Seuraava tarina on tosi, joskin yhdistelmä kahdesta eri BTJ:n tarjouslehdestä. Eli lehden alussa on esiteltynä klassinen musiikki. Melkein levystä kuin levystä on vähintäänkin palstallinen juttua, kaikkia hehkutetaan, miten trumpetit soivatkin puhtaasti ja miten säveltäjä onkin päässyt jälleen kerran uskomattomiin, kuumottaviin sfääreihin. Vielä maailmanmusiikin kohdalla juttua piisaa, uiguurien kurkkulaulu kirvoittaa aina kehut, ja vielä jos mukana on hevosenpääsellon soittoa, niin ylisanoja ei säästellä. Rock-musiikkia luonnehditaan enää niukasti (paitsi jos kyseessä on taiderokki tai vihaisten militanttilepsojen kahvilakeskusteluista miksattu äänikollaasi). Kun päästään viihdemusiikkiin, ovat sanat todella tiukassa. Pohjat veti Jope Ruonansuu. Jope-paran uutta levyä luonnehdittiin näin: Jope Ruonansuun kansan parissa suosittua musiikkia. Mikä elitismi, mikä ylenkatse, Antti Nylen olisi ylpeä!

BTJ:n väellä, terveiset vaan sinne jos juttuja luette, ei aina tunnu olevan kovin tarkkaa käsitystä kansamme syvien rivien mielenliikkeistä. Toisaalta ne tarjoilee jotain Harri Veijosen psykedeliapläjäyksiä ja toisaalta jotain hevosenpääselloilua. Ei kansalaisia tuollaiset kiinnosta, ne halajavat traktorikirjoja! Traktorimies kävi tänään hehkuttamassa mulle ja erityisesti yhdelle harjoittelijalle, miten loistava kirja hänen pyynnöstään kirjastoon oli hankittu. Näytteli oikein kuvia, katsokaa nyt tuotakin kun tuossa kuvassa Massey-fergusonin keksijä istuu traktorissaan. Pahoitteli vielä perään sitä, että miten tällainen helmi on pistetty nuorten puolelle, nämä kun ovat asioita jotka kiinnostavat vauvasta vaariin. Lopuksi vielä jätti hankintapyynnön yhdestä uudesta traktorikirjasta. Kiikutin sen jo pomon pöydälle, mutta tajusin kotimatkalla, että minähän teen itse seuraavan tilauksen. Taidankin jättää kaikki povausoppaat, tähtikartat sekä kaikki aikamedian tuotteet tilaamatta, ja vedättää koko rahalla tarktorikirjoja. On siinä äijä ihmeissään, kun hyllyt pullistelee massikoita ja valmetteja.

Traktorimies on hyvä esimerkki siitäkin, että työssä ei enää tapahdu paljoakaan uusia asioita. Samat naamat pyörii, samat outoudet päivästä toiseen. On abba-rouvaa, elvis-siskoja, laulumiestä, ovesta lappaa sisään yhtenään porukkaa, jolla ei ole kaikki muumit laaksossa. Pitää tapahtua jotain todella erikoista tai ärsyttävää, jotta mielenkiinto heräisi. Tänään ärsyttävyydestä huolehtivat afgaanipojat. Saman ikäisistä supisuomalaisistakin pojista osa on varsin ärsyttäviä ja äänekkäitä spedejä. Jostain syystä liki kaikki kirjastossa asioivat afgaanipojat ovat todella raivostuttavia pikku penteleitä, jotka tuntuvat halveksivan erityisesti naisia. Pikkujätkät paskat nakkaavat siitä, mitä joku naispuolinen täti sanoo, ja lisäksi ne huutelevat törkeyksiä nuorille tytöille. Ovat niin olevinaan miehiä. Ilmeisesti kyseessä on jokin kulttuurinen piirre, jonka yhteiskuntarauhaa rikastavaa merkitystä en aivan hahmota. Heitin ne pihalle pariin kertaan, mutta en usko sen vaikuttavan mitään, sama infernaalinen helvetinpeli jatkuu huomennakin.

Mietin muuten hyvän tovin, että uskallanko moista ääneen lausua. Olen huolella monta vuotta rakentanut herkän ja empaattisen humanistimiehen imagoa, tuonut esiin anarkoekofeministiä ideaalejani ja ties mitä. Nyt sitten paljastunkin inhaksi razzistiksi! Eikä tässä vielä kaikki, nyt mennään todella syviin vesiin! Paljastanpa tässä nyt kaljahöyryissä, että äänestin perussuomalaisia EU-vaaleissa, vieläpä Sampo Terhoa! Tosin tein sen siksi, että toivon niiden vaalivoiton havahduttavan järkevämmät puolueet so. vasemmistoliito käymään asiallista keskustelua maahanmuutosta. Lisäksi on puolustuksekseni mainittava, että edelleen näytän militantilta vasemmistojohtajalta. Oltiin yksissä bileissä, missä tyypit polttivat vesipiippua ja hakkasivat bongorumpuja nuotion ääressä. Kipinää lensi taivaalla ja koko tienoo raikasi villejä rytmejä. Sahtia oli, ja välillä kuunneltiin, kun tyypit soitti Pelle Miljoonan luokkatietoisia kappaleita. Iltani kruunasi, kun yksi tyyppi kävi kähisemmässä, että "sä näytät ihan Fidel Castrolta". Olin tietenkin heti juonessa mukana ja iskin kättä olalle, mitäs me vasemmistolaiset maailmanparantajat ja suuret suvaitsijat!

Castroon onkin hyvä päättää tämä tarinointi. Manic street preachers kävi kuubassa keikalla (kyllä, ostin parit bändin levyt kirjastoon) ekana länsimaisena rokkibändinä vallankumouksen jälkeen. Castro tahtoi tulla katsomaan keikkaa kanssa, ja bändin pojat varoittivat ennen keikkaa, että siellä on aika infernaalinen meteli. Tähän Castro totesi "It cannot be louder than war, can it?". Keikan jälkeen Castro myönsi "you were louder than war". Sitä rock-musiikki on parhaimmillaan.

Labels:

CV-matskua

Työpaikan sosioekonomisista syistä johtuen on ollut kirjoitustaukoa. Tajusin, että välttämättä kaikki työkaverit ei aina omaa samanlaista huumorintajua, ja siksi voi olla viisaampaa olla hiljaa. Yhden jutun ehdin jo poistamaankin, ettei vaan tule pahennusta. Ikävä kyllä en osaa olla aiheuttamatta pahennusta. Kun en kerta blogiin päässyt avautumaan, kirjoitin sitten aamulehden lukijanpalstalle, ja siitäkös sota syntyi. Palautetta tippui viikon verran ja nyt kaiken huipennuksena pieni pätkä kirjoitustani oli lainattu jopa Suomen kuvalehden jyviä & akanoita palstalle. CV-tavaraa! Aion nyt antaa seuraavassa syväluotaavan analyysin tästä tapahtumasarjasta, joka sai minut aiheuttamaan pahennusta puolelle Suomea.

Lähdetään liikkeelle lapsuudesta, vähän freudilaista otetta peliin. Minä olen kotoisin maalta, tai oikeastaan metsästä, itä-ikaalisten synkkien korpien kätköistä. Seutukunnan muut tunnetut henkilöt ovat Pentti Holappa ja Seppo Lehto, mikä kertookin jo paljon. Maalla kaikki ihmiset tiesivät toistensa asiat, tai ainakin meidän perheen asiat. Jo päiväkoti-ikäiset veikeät pikku vesselit osasivat kutsua pikkusisariani hulluiksi uskoviksi. Maalla kytätään kaikkia kulkijoita, kun outo auto liikkuu kylätiellä, kiiruhtavat kaikki ikkunaan ja innokkaimmat jopa puhelimeen. Haimme kaverin kanssa meidän mökiltä polttopuita pari vuotta sitten. Joku uppo-outo rekkakuski oli pysäyttänyt taatani ja kysynyt, että tietääkö hän, millä asioilla nuo kaverit liikkuvat. Naapuritarkkailu siis pelaa, eikä toisten tonteille tosiaankaan mennä. Parhaimmilla on yksityisalue kyltit sadan metrin päässä talosta metsässä, siinä ei sitten paljon joella ongita. Ja hyvä niin, preeria on preeriaa ja siellä eletään omien sääntöjen mukaan.

Mutta kaupunki on minusta eri asia, maaseutu ja kaupunki ovat kaksi erilaista todellisuutta. Kaupungissa vallitsee erilaiset arvot ja elämäntavat. Minä en tiedä, keitä kaikkia ihmisiä asuu samassa rapussa, saati sitten koko talo-yhtiössä. Eikä minua kiinnosta. En tiedä, kuka kävelee meidän kerrostalon pihamaalla, eikä voisi vähempää kiinnostaa. Sielläpähän kävelevät, ei se ole minulta pois, kunhan eivät tee ilkivaltaa. En moikkaile ihmisiä meidän pihamaalla, paitsi jos ne on tuttuja esim. lenkkisaunasta tai talkoista.

Tästä lähtökohdasta minun on hyvin vaikea ymmärtää yhden naapuritalon meininkiä. Siellä äijät istuu päivät pääksytysten pihan reunalla ja hyökkäävät kuin dobermannit heti valittamaan, jos joku outo ihminen kävelee heidän kerrostalonsa pihan poikki. Eikä kyseessä ole mikään pienkerrostalo, vaan ihan kunnon talon roikale. Noin kuukausi sitten meidän Skeidan ollessa yllättäen huollossa, piti töihin mennä bussilla. Niinpä oikaisin kyseisen pihan poikki, kävelin siististi asfaltilla, en huudellut törkeyksiä tai heitellyt karkkipapereita maahan. Ja silti tyypit kävi taas valittaan. Tällä kertaa pysähdyin oikein keskustelemaan ja kuuntelemaan argumentteja.

Tyyppien teesi oli, että toisten kerrostalojen pihoissa kävely on kiellettyä. Absurdi väite, mutta niin ne väitti kivenkovaan. Lisäksi ne ahkerasti vittuili mulle, tyyliin "et sä ole enää lapsi, et sä ole enää lapsi" jne jne minun kysyessäni, että mikä teitä oikein häiritsee minun kävelyssäni. Lopulta tuli esiin sellainenkin argumentti, että "mitä sinä sanoisit, jos me tultasiin kävelemään sun pihamaalle" Tässä vaiheessa mä olin jo aika hämmentynyt ja vihainenkin, ja sanoin, että siitä vaan, ei mua kiinnosta. Tämän jälkeen lopetin keskustelun ja kiltisti kiersin pitemmän lenkin, ehdin sentään bussiin.

Bussissa raivo valtaisi minut. Mielessä kiersi jos jonkinlaiset kostosuunnitelmat, jotka yksi toisensa jälkeen hylkäsin. Minulla ei ole varaa ostaa kyseistä talosta toista asuntoa ja pistää sitä vaikka afgaaneille vuokralle. Kyllä siinä äijillä naama venähtäisi, kun parvekkeella laiduntaisi vuohi ja koko heimo hakkaa bongo-rumpuja sukujuhlissa. Myöskin "ohikulkijat ammutaan" ja "achtung minen" -kylttien vieminen yösydämellä naapurin nurmikolle tuntui kaukaa haetulta. Sitten keksin. Minäpä kirjoitan aamulehteen lukijapalautteen, ja vieläpä parodisen sellaisen. Eläydyn äijien mielenmaisemaan ja kirjoitan jutun niiden näkökulmasta, vittuilumielessä totta kai. Töihin päästyäni pyhän vihan vallassa yhdeltä istumalta väänsin tarinan, ja pistin menemään aamulehteen.

Sieltä ei kuulunut aluksi mitään, mutta sitten viikon päästä rävähti, juttu oli lukijanpalstalla optimipaikassa ja vielä iso kuva piirretty mukaan. Joku oli toimituksessa tajunnut jutun juonen ja työntänyt vielä lisää pökköä pesään. Palautetta tippui seuraavan viikon ajan. Yksi kiitteli ironiasta, mutta valtaosa haukkui kirjoittajaa kyyläksi ja idiootiksi. Mikä oli tietenkin loistavaa, sillä tosiasiassa ne haukkui niitä naapuritalon äijiä, jotka epäilemättä lukivat tarinaa korvat punaisina. Loppuviikosta tulikin sitten jo sellaisia viestejä, että kirjoittaja on joku nulkki, joka vaan tekee pilkkaa vakavasta asiasta. Minulla oli hauskaa, kirjoitus oli ollut nerokas ja iskevä, aivan kuin saksan hyökkäys ranskaan 1940. Leijuin pari päivää ja olin sitten jo unohtamassa koko asian, kun vaimo bongasi lainauksen kuvalehdestä. Ilmeisesti jollakulla muullakin oli ollut hauskaa juttua lukiessa.