AT+AV+PV

Tänään tiskillä kahdestatoista seitsemään, yksi kahvitauko välissä. Onko edes Burman lapsityövoimalla yhtä kamalat olot?? Melkein viisi tuntia pidettiin rintamalohkoa kahdestaan pystyssä muiden surffatessa palaverissa, ja tietenkin juuri silloin sattui ja tapahtui kaikki mahdollinen. Ensinnä paikalle marssi joku pukumies, joka tahtoi maksaa 2.80 euron maksunsa. Kaveri repi taskustaan ison nipun seteleitä, 20 euroa pienempää ei tietenkään ollut. Löin summan kassakoneeseen oikein pitkän kaavan mukaan, mutta kone tarjosi takaisin annettavaksi summaksi jotain aivan ihmeellistä. Laskin sitten äkkiä päässäni ja annoin rahasta luullakseni oikein takaisin. Sitten kun seuraavan kerran koetin lyödä rahaa koneeseen, ei se enää toiminut. Rakkine ulvoi, painoi mitä nappia tahansa. Ei auttanut töpselin irroitus, ei kerrassaan mikään. Ihmiset tuijottivat, korvissa suhisi. Lopulta paikalle saatiin poikkeamaan reservistä yksi gurutäti, joka ilmeisesti intuitiivisesti hakkasi käteismaksu -nappia riittävän monta kertaa, ja yht'äkkiä rakkine rupesi suoltamaan paperia pihalle. Mahtaa kassanlaskija olla aamulla ihmeissään, kun kuitti näyttää mitä sattuu.

Sitten joku halusi kopioida, ja koneessa oli yllättäen paperitukos. Vedin kuitenkin ässän hihasta ja saamani vinkin perusteella aivan viileäesti nyppäsin johdon seinästä. Tukos hävisi, samoin nyrpeä ilme asiakkaan naamalta. Mitä osaamista, vaikutin pätevältä jätkältä! Paha kyllä saman asiakkaan viimeisen kopion kohdalla ongelma uusiutui. Vedin taas töpselin seinästä ja paha kurki kumminkin, ongelma ei hävinnyt tuolla tempulla. Seuraavaksi rupesin randomilla aukomaan kaikkia koneen aukevia luukkuja, ja tein sen taas, kone rupesi yllättäen toimimaan. Annoin varmasti todella pätevän kuvan itsestäni. Siinäpä nuori mies, joka tuntee tekniikan!

Sitten seuraavaksi paniikki iski lainatessa, kone jämähti! Pahin painajaiseni oli toteutumassa, sama ongelma riivasi myös palautuskonettakin: Järjestelmät sortuvat ja kaikki vakitädit jossain palaverissa. Elämä vilisti silmien ohitse, verkkokalvot vaan välkkyivät kirjaston iltapäivässä. Onneksi ongelma laukesi itsestään ennen kuin ehdin kunnolla hyperventiloimaan. Seuraavat tunnit menikin sitten varastossa juosten. Varastossa on tietenkin siirto kesken ja kirjat missä sattuu, onpa hääviä laukata bunkkerista toiseen jonkun teoksen perässä, yhtään ei tiedä missä pinossa kirja luuraa. Yksi kaveri tuli esittelemään palauttamaansa levyä, jossa oli väärä sisältö. Hän oli maanantaina palauttanut sen levyn, jossa oli tämänpäiväisen kotelon sisältö. Aloin etsimään sitä, eikä sitä tietenkään ollut missään. Paniikissa pengoin paikkoja, kun kaveri äkkiä itse bongaa maanantaina palauttamansa levyt lainaustiskin vierestä. Olin ihan että wtf, miten ne tuossa voi olla. Tyyppi vielä väänsi veistä haavassa kuittailemalla, että toivottavasti ne on palautettu (oli ne).

Pipopäinen kaveri vääntäytyi tiskille kädessään nippu vanhoja Eeva-lehtiä. Nipussa ei ollut hintalappua, joten kaveri rupeaa vänkäämään, että näiden pitää olla sitten ilmaisia! Oli vielä ihan tosissaan, se oikein intti. Mentiin katsomaan myyntikärryä ja kas vain, haukansilmäni bongaavat irronneen lapun. Isken sen näyttävästi peliin ja alan pyytämään kahden euron maksua. Mutta mitä tekee äijämme? Hän salamannopeasti hylkää Eevat ja kaivaa kasasta esiin nipun kotiliesiä, joissa ei myöskään ole hintalappua. Sama ralli alkaa alusta. Onneksi tässä vaiheessa saatoin poistua takavasemmalle ja jättää suuremmat selvittelyt muille. Se vastuunpakoilu, se toimii aina. Onnistuin sälyttämään yhden soittotehtävänkin sivukirjaston henkilökunnalle sillä perusteella, että varauksen noutopaikaksi oli merkitty tuo sivukirjasto.

Nykäs matti, joka ei mitä ilmeisemmin ole liiemmin kirjastossa aikaansa tappanut, totesi joskus jotenkin niin, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Kirjaston parasta aikaa taas ovat aamut. Ei asiakkaat pörrää jaloissa, ei puhelimet soi. Hyllyttämisen välissä on aikaa arvokkaille sosiaalisille kontakteille (lue: juoruamiselle ja kikattamiselle), siinä ihminen kohtaa toisen ihmisen kauniilla tavalla. Nämä arvokkaat aamuhetket antavat myös hyvän kuvan tätien kulloisestakin mentaalimaisemasta. On aina yhtä mieltäylentävää ja kiehtovaa kuunnella, miten maailma makaa ja missä mättää. Erityisesti mieleeni painautui eilinen keskustelu, jossa kaksi tätiä ensin arvioitsi sitä, että kumpi haisee pahemmalta, sikala vai navetta. Seuraavaksi puhuttiinkin jo siitä, että minkävärinen syreeni tuoksuu parhaimmalta, valkoinen vai violetti. Mikä ajatuksen lento, mikä hengen ylevyys!

On varmasti kaikille parasta, että me humanistit olemme ajautuneet kirjastoon töihin. Ennenkaikkea se on parasta meidän itsemme kannalta, eipä olisi mukavaa olla sijoituspankkiirin tai kirurgin hommissa. Ei tarvi arvuutella, että leikkaanko tänään lisäkivekset vai poraanko kalloa. Päivän älyllisesti vaativin tehtävä on sen arvuuttelu, että kuinka David Eddingsin kirjat hyllytetään. Pitäisikö pistää vaan nimekkeen mukaan riviin vai pitäisikö ne järjestää taruittain aakkosiin? Mietin tuota varmaan puolituntia, ja lopulta kysyin guruilta totuuden. Ei omat aivot riittänyt.

Tänään oli myös yksi suuri riemuvoitto. Jo pitkään olen kuullut tarinoita yhdestä äijästä, joka lukee hulluna sotakirjoja. Sitä on kuskattu varastoonkin niitä haravoimaan. Kaveri sattui tulemaan lainaamaan kirjanippua ja valitteli, että osaa nämäkin kirjat ulkoa. Kysäisin smal talkin vuoksi, että onko Yrjö Keinosen kirjat tuttuja. Eipä ollut, ihme kyllä. Kipaisin kaverille auton varastosta "taistellen takaisin" -kirjan ja ihmettelen suuresti, jos se ei rakastu siihen. Tässä on nyt hyvät mahkut, että saavutan tietyn asiakaskunnan parissa mainetta genren tuntevana hahmona. Näen jo sieluni silmin työpöytäni edessä kiemurtelevan jonon 60 vuotiaita wannabe -sotaveteraaneja, joille voin puolihuolimattomasti heitelle kirjavinkkejä.

Itse asiassa idea on loistava! Toiset tädit kulkevat kouluissa vinkkaamassa keijoannikeille, minä voisin kulkea vanhainkodeissa vinkkaamassa eläkeläismiehille. Olisi aina repullinen jotain keinosia ja halsteja mukana, kahvia ja baakelsia tarjottaisiin kaiken aikaa (ehkä konjakkiakin) ja samalla voisin saada arvokkaita vihjeitä taistelukenttäarkeologia -harrastustani silmällä pitäen.

Entäs sitten otsikon AT+AV+PV? Se ei ole, ikävä kyllä, star warsin episodi seitsemässä esiintyvä uusi imperiumin kävelijämalli. Nimensä puolesta kyllä hyvin voisi olla. Sen sijaan se on minun perjantain ohjelmani. Siis aamutyöt ja kaksi tiskivuoroa putkeen. Kamoon, mistä Jumala minua rankaisee, mitä pahaa koskaan ikinä olen kenellekään tehnyt, tai mitä pahaa koskaan kenestäkään blogiini kirjoittanut? Miten näin voi käydä minulle, vaikka olen aktiivisesti ollut kaikkien kanssa aina samaa mieltä kaikesta, huutanut joo joota joka väliin. Ei maailmassa oikeus toteudu.

Tuskaa hillitsee se, että pestini päättyy tuohon. Alkaa vapaus, alkaa opiskelu. Ennenkaikkea alkaa tuskaton opiskelu. Minulle selvisi eilen, mitä kauan pelkäämäni tutkintouudistus minulle tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että gradun ja kypsärin lisäksi väännän kaksi esseetä, ja olen sitten valmis. Niin kun minä olen pelännyt, valvonut öitä ja kuunnellut vaimon motkotusta. Olen kehitellyt mielessäni skenaarioita, miten minun pitää tehdä perusopintoja uudestaan tai muuta vastaavaa kakkendaalia. Ja kaikki ihan turhaan! Nähtävästi laitoksemme tosiaan haluaa eroon minusta, en ole tainnut olla erityisen tuottava sijoitus. Olisi vaan kannattanut ottaa silloin 1995 opiskelijaksi se kiltti ja ahkera humanistityttö Ypäjältä, se olisi samassa ajassa tehnyt jo kolme tutkintoa!

Having the best sex ever!

Innokkaana amatööribongarina olen seuraillut netistä Pete kalasääsken muuttomatkaa. Huonostihan siinä kävi, taisi joutua Pete lopulta bantujen pataan tai sitten se eksyi Saharaan. Satelliittiseuranta on hieno keksintö. Mielestäni oiva variaatio olisi sellainen, että Having the best sex ever -teokseen pistettäisiin pieni lähetin ja sitten toimistossa tai tiskillä voisi reaaliaikaisesti seurata näyttöpäätteeltä kirjan liikehdintää kirjastossa. Se ei ole illan tullen koskaan omalla paikallaan, tänä aamuna bongasin sen maantiede -hyllystä. Siinä oli taas nuoriso saanut sivistystä ja ymmärrystä. Ja hyvä niin, sillä teineille saisi suoltaa suut ja silmät täyteen sukupuolivalistusta. Kun kerta koulussa opetusta on vähennetty, niin hyvä että edes kirjastossa voi saada oppia elämän tärkeistä tosiasioista.

Pysytäänpä seksiteemassa. Nilkkamies on kevään tullen aktivoitunut, äijä saalistaa kirjastossa päivittäin. Lämpötilan noustessa hameenhelmat lyhenevät ja kaverilla posket kuumottavat entistäkin enemmän. Tänään kirjastoon avattiin näyttely Nuukuusviikon kunniaksi. Somisteena on Pirkan nikseistä keksitty idea sukkahousujen hyödyntämiseen: Kännykkä pujotetaan sukkahousuun ja sitten koko setti omenapuun oksasta roikkumaan. Porkkanoita istuttaessa tai pelakuita mullatessa voi sitten kätevästi vastata puhelimeen sotkematta sitä multaan! Jos joku pöllii sukkahousut mutta jättää luurin kirjastoon, voin esittää valistuneen arvauksen tempun tekijästä...

Tänään uurastin ihan hulluna (siis kirjaston mittakaavassa), tyhjensin varaston hyllyjä yhdessä paikassa ja täytin niitä toisessa. Paiskin töitä niin suuren innoituksen vallassa, että melkein tuli hiki ja mikä pahinta, kynsinauhat kärsivät kirjoja tiukkaan pakatuista hyllyistä kiskoessa! En ehtinyt edes toisella lakisääteisellä kahvitauolla käydä. Yksin varastossa säätäessä totesin jälleen kerran, että minä sitten ihan oikeasti pidän kirjoista. Niitä on kiva katsella, niitä on mukavaa kanniskella paikasta toiseen ja ennenkaikkea niitä on mukava omistaa. Omistamani kirjat määrittävät minut ihmisenä, näin haluan vakaasti uskoa. Uskon vakaasti, että jos vaan riittävästi touhuan kirjojen parissa, vielä jonain päivänä opin uimaan niissä kuin Roope rahoissaan. Viivasuoria, aakkostettuja kirjarivistöjä katsellessa tyytyväinen hyrinä valtaa sydämen, varmaan Aadolfilla oli vastaavat fiilikset Nurnbergin valtiopäivien soihtukulkuetta ihastellessa. Olin keväällä viikon tukkitöissä ja päivän kenttäsahalla, mukavaa puuhaa nekin vaihteeksi oli, mutta ei silti ole kirjastontädin homman voittanutta.

Iloisen uhon jälkeen vakavampiin asioihin. Huomenna on aamutyöt, ekan kerran liki pariin vuoteen. Pitää muistaa miljoona asiaa, säätää ja suhata, kikkailla koneiden kanssa ja laskea kassaa. Ahistaa, ahistaa! Aion mennä heti seitsemään töihin, heti kun hälärit menee päältä ryntään sisään ja alan säätämään. Lisäksi aion loppuillan harjoitella spanielin katsetta, käyttäen vaimoa apuna. "Voitko tuoda mulle yhden kaljan, et sä viitsisi keittää mulle kahvia jne jne." Surumielisen anova katse tulee olla täydellisesti hallussa aamuun mennessä, sillä luulen kerran jos toisen aloittavani keskustelun aamun aikana lauseella "Hei voisitsä sä vähän vilkaista tätä yhtä juttua, mä en ole ihan varma olenko tajunnut tämän oikein."

Virheiden anatomia, syyllisten seulonta

Pahinta maailmassa on virhe. Jos ja kun virhe kuitenkin tapahtuu, se pitää heti joko kiistää tai mahdollisesti korjata. Virheen kyytipoikana seuraa syyllisyys, josta on keinolla millä hyvänsä yritettävä luikertaa eroon. Virheelle on siis löydettävä itsestä riippumaton syy. Seuraavaksi tarkastelemme kirjastomaailman lainalaisuuksien mukaan etenevää syyllisen metsästystä. Virhe on siis jo tapahtunut, nyt vain etsitään syyllistä.

Parhaaseen kansanradio -tyyliin syyllisen metsästys alkaa hallituksesta. Hallitus on syyllinen, hallitus edistää uusliberaalia talouspolitiikkaa ja niistää kirjastojen määrärahoja. Tästä seuraa kiirettä ja stressiä tädeille, ja näin ollen tulee virheitä. Jos sattuu olemaan kokoomuksen äänestäjä, ei ehkä halua syyttää hallitusta. Tällöin voi kritiikin suunnata yhteiskunnan yleiseen kirjastovastaiseen ilmapiiriin.

Edellämainituista aavistuksen abstrakteista syyllisistä on hyvä nopeasti siirtyä johonkin konkreettisempaan, oman kaupungin päättäjiin. On paikallispoliitikkojen syy, että hankintamäärärahat ovat olemattomat ja uutta supermodernia kirjastoa ei ole vieläkään rakennettu. Sivistymättömät ja asioista mitään tajuamattomat poliitikot rakennuttavat mieluummin vaikka kunnallisen karting -hallin kuin säällisen kirjaston. Jos siis kirjat on toisinaan hujan hajan ja koneetkin temppuilee, on syy poliitikkojen.

Olemmekin jo päässeet itse kirjastorakennukseen, jonka huonoa arkkitehtuuria ja tilan ahtautta voi syyttää melkein mistä vaan. Seuraavaksi syypään metsästyksessä siirrymme kahteen aivan keskeisimpään tekijään, asiakkaisiin ja muuhun henkilökuntaan. Asiakkaat pilaavat kirjastot. Ne tuovat rapaa sisään ja lompsivat levottomasti kumpparit jalassa hyllyjen välissä. Häikäilemättä ne ottavat kirjoja hyllyistä, silmäilevät hetken ja tunkevat ne sitten ties minne. Jos jokin kirja on väärässä paikassa, on syy aina asiakkaan. Asiakkaat rikkovat kopiokoneet ja sekoittavat kassakoneen tilinauhat antamalla tasarahojen sijaan suuria seteleitä. Ei se ole minun syy, jos moisessa painetta ja ahdistusta aiheuttavassa tilanteessa sitten antaa rahasta väärin takaisin!

Joskus on kuitenkin pakko myöntää, että toisinaan, tosin hyvin harvoin, asiakas ei ole syyllinen. Tällöin syypää pitää löytää henkilökunnan parista. Tämä on kaksioisainen prosessi, syyllisen määräytyminen riippuu siitä, kenen kanssa asiaa selvitellään. Jos pomoja ei ole paikalla, pystytään oikeastaan tapahtuman kuin tapahtuman perimmäinen alkusyy sysäämään pomojen harteille. Jos taas asiaa setvitellään pomojen kanssa, sutjakasti syyllinen löytyy muista työtovereista, luonnollisesti sellaisesta, joka ei ole juuri nyt paikalla puolustamassa itseään.

Selkeytän selittelyäni esittämällä konkreettisen esimerkin. Tänään kirjastossa ilmeni virhe! Asiakas oli jo maaliskuussa varannut kirjan ja tuli nyt kysymään, että joko se on tullut. Kävi ilmi, että teoksen eräpäivä on vasta toukokuussa. Vaikka siis arvoisa asiakkaamme oli varausjonossa ekana, oli kirja kuitenkin lainattu jollekin muulle. Periaatteessa tuon pitäisi olla mahdotonta. Alkoi ankara selittäminen ja asiakkaan tuskaan eläytyminen, mikä ei tietenkään omalta kohdaltani vaatinut suuria ponnistuksia, sillä tuska suorastaan raateli sydäntäni. Oli tapahtunut virhe, olinko minä ehkä syyllinen?! Miksi asiakkaan pitikin tulla juuri minun tiskivuorollani puhumaan asiasta, miksi en alkanut insinööriksi, miksi sain tällaiset geenit, miksi sukuni on asunut 500 vuotta samassa kylässä naiden toisiaan ristiin, oi miksi miksi. Vaikka en olisikaan syyllinen, niin näyttäisin syylliseltä, sillä tiskin takana istuessani edustan koko perkeleellistä kirjastolaitosta ja sen elämää tuhoavaa massiivista virhepotentiaalia. Mikä tuska, mikä ahdistus.

Asiakkaan vaappuessa itku kurkussa pihalle alkoi ankara syyllisten metsästys, kuka on tehnyt virheen, ketä syytämme. Sinänsä tilanne oli lupaava, sillä pomot ja iso osa työkavereista oli poissa, eli potentiaalisia syypäitä piisasi. Sitten eräs tavallista neuvokkaampi täti keksi, miten kaikki oli tapahtunut. Kirjamme oli ollut maakuntakirjastossa lainassa ja siellä sen lainannut asiakas oli sen palauttanut, ja kysynyt, että voiko hän ottaa kirjan uudestaan. Koska seutulainattu kirja tarttuu varausjonoon vain kotikirjastossa palauttaessa, oli tuon toisen kirjaston virkailija pystynyt lainaamaan kirjan uudestaan. Hän oli huomannut ruudulla vain pienen viestin -kuljetettava varaus-, ignoroinut sen ja lainannut kirjan uudestaan. Mahtava teoria, me emme olleet tehneet virhettä, vaan maakuntakirjastossa oli kämmäilty! Syyllinen löytyi, melkein ryntäsin pihalle sateeseen etsimään asiakasta ja selittämään, että virhe ei ollut minun/meidän.

Euforinen lento loppui kuitenkin lyhyeen. Hetken päästä tiskillä oli uusi tilanne päällä, asiakas halusi sinänsä hienosti korvata turmelemansa kirjan. Asiaa ehkä auttoi se, että selittelyille ei ollut sijaa, Musti kun oli syönyt puolet sivuista aikansa kuluiksi. Sovimme että korvaushinta yli kymmenen vuotta vanhasta ahkerasti luetusta romaanista on 20.00 euroa (pieni tinkiminen hintapyynnöistä aina piristää asiakkaita ja antaa paremman kuvan kirjastosta) ja että tieto maksusta lisätään hänen tietoihin. Koska asiakkaalla ei ollut käteistä ja jonoa kertyi, totesin asian olevan selvä. Oletin, että voisin kirjan tiedot katsomalla nähdä, kellä se on ollut lainassa ja lisäillä sitten rauhallisen hetken tullen tiedot huomautuksiin. Silmissä sumeni, kun sitten lopulta palautin kirjan. Se olikin lainattu jonkin ison laitoksen yhteisökortilla, eikä mistään voinut päätellä, että kuka kirjan oli kotiinsa Mustin ruuaksi vienyt. Virhe, perusvirhe! Mikä pahinta, sopivaa syyllistä ei ollut missään, oli pakko tunnustaa, että tämä oli vain ja ainoastaan minun virheeni. Häpeän puna hiipi poskille, kainalot hikosivat ja käsi hamusi astmapiippua. Taas tämä meni tähän, tänäänkin kotimatka menisi siihen, että kuumeisesti kelaisin tekemääni virhettä ja mahdollisia muita virheitä.

Loppuun Martikaisen riimettelyä:

Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Ja pyytää syyllisyys:

"tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo."
"Ei, en tule, pahasta puhdas oon!"
"Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon."

Tarhan pihamaalla pienokainen.
Kovin viaton,
räkänokkainen,
kiikkuu
eikä aavistaa saata,
kuinka suuri voima liikkuu,
nurkan takaa sinua tarkkailee tuo
ja mustaa maalia juo.

Se tulee tuttavaksi tänään,
et toisin päättää vois.
Se päättää, milloin tulee,
eikä lähde pois.
Nurkkiin nukkumaan kipuaa,
mustaa maalipurkkia kuljettaa,
ja juuri kun kaikki oli, kuten pitikin olla
se suhersi seinään: mitäpä nolla?

Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
pyytää syyllisyys.

"tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo."
"Ei, en tule, pahasta puhdas oon!"
"Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon."

Sillä syyllisyys kuuliaista rakastaa,
se voimaa vammoistamme ammentaa,
pian niistä pesää rakentaa:
viereen tuvan
valmistuvan jo näen
huoneet vierasväen
kunnes tuikkaat talonsa alle tulen hyvän,
sen huomaat hämmentyvän.

Nyt joka ikisenä aamuna piru pihalla vihaansa viuhtoo vaan.
Räntäsateessa, pää kohmeessa kauhoo lunta ikkunaan.
Tulkoot irveet, pilkkakirveet,
haavaa ei ne tehdä voi,
kun vaikeroi viluissaan syyllisyys
ja varjoissa vaanii,
siellä sinua se osoittaa,
vaan kulkee karavaani,
tavoittamattomiin taivaltaa.
Jää hyvästi, syyllisyys.