Vähäpojat kirjastossa

Toistuvasti olen viimeisten viikkojen aikana kuullut kysymyksen, että miksi en ole kirjoittanut mitään uutta matskua? Vastaukseni on ollut, että ei ole tapahtunut mitään kirjoittamisen arvoista. Vastaus on väärä, kuten kollega tänään nerokkaasti esitti. Syy on se, että olen ollut liian pitkään kirjastossa töissä, en enää huomaa ja reagoi kaikkea sitä outoutta, joka aluksi tuntui niin hämmentävältä: Kirjat häviävät mysteerisesti; big deal, tilataan korvaava seutulainana naapurikirjastosta. Asiakas kyselee tiskillä tyhmiä; ei se mitään, sanoon vaan joo joo ja jään seuraamaan kellon kulumista. Horroksesta herään vain silloin kun joku tuo kahvihuoneeseen pullaa tai silloin, kun huomaan ryhmän kirjastontätejä kuiskuttelemassa keskenään. Silloin olen pelkkänä korvana ja koetan muina miehinä ottaa selvää, mitä dramaattista tällä kertaa on tapahtunut. Jos joskus kirjoitan sosiologisen tutkielman kirjastosta työpaikkana, on sen nimeksi tuleva "Kirjastossa suhisee", sillä selloinen kuiske ja kuhina parhaimmillaan/pahimmillaan hyllyjen välistä kuuluu.

Mutta palataanpa meitä kaikkia eniten kiinnostavaan aiheeseen, eli asiakkaiden arvosteluun. Onhan toki jotain kertomisen arvoista tapahtunut. Tämä varsin hämmentävä tapahtumasarja tapahtui jo ennen joulua. Pipopäinen nuori mies tulee kirjastoon ja kävelee suoraan tiskille ja iskee kirjan pöytään. Sitten se rupeaa selittämään jotain äidistään ja tästä teoksesta. Seuraan sivusta, kun kollega yrittää epätoivoisesti päästä tilanteen tasalle. Kaverilta kysytään nimeä, ja se mutisee jotain. Nimeä kysytään uudestaan, ja mutina jatkuu. Sitten se taas selittää jotain käsittämätöntä kirjasta ja lähtee pois. Jäämme tuijottamaan kirjaa. Sitten tuijotamme toisiamme, ja puistelemme päätämme. Menen tarkastelemaan kirjaa tarkemmin. Se osoittautuu liki puhkiluetuksi T.L. Osbornin menstysteologiseksi klassikoksi. Kirja ei ole kirjaston, vaan asiakkaan oma. Pistämme kirjan sivuun, mitä muutakaan sille pitäisi tehdä? Sehän ei tullut vahingossa, vaan se tuotiin ihan tarkoituksella. Kymmenen minuutin kuluttua kaveri pönkeää uudestaan kirjastoon ja tulee tiskille valumaan kuin ameeba. Nojaa kummallakin kyynärpäällään tiskiin ja kysyy kirjaansa. Hämmennyksestä toivuttuani noudan kirjan kaverille, ja tämä häipyy kirja kainalossa ovesta ulos.

Siis mitä ihmettä? Tyyppi tuo kirjansa kymmeneksi minuutiksi säilöön kirjastoon? Minä se kirjastoa oikein pitää, jonain panttilainaamona vai tavarasäilönä? Nämä ajatukset risteilevät päässäni, kunnes tajuan, että kyseessähän taisi olla taas kerran evankeliointiyritys! Ehkä kaveri ajatteli niin, että kirjastontädit innostuvat aihepiiristä kirjaa silmäillessään. Väärin arvattu, sillä jos minä joskus pääsen pomottamaan kirjastoon, niin siivoan ensitöikseni kaikki Kuvan ja Sanan kirjat varastoon ja hankin tilalle kirkkoisien tekstiä. Kaikki muut kuin katoliset ovat harhaoppisia skismaatikkoja!

Seuraavaksi siirrymme käsittelemään asiakasryhmää joka ei sivistyssanoilla kikkaile. Ainoat -tikko päätteiset termit näiden kavereiden sanastossa ovat pitsalaatikko ja vaihdelaatikko. Puhumme nyt tietenkin vähäpojista, vähiksistä, kirjaston alituisista vitsauksista. Ei nimittäin taatusti ole sattumaa, että kirjastostamme häipyy Ford Fiestan korjausoppaat sekä kaikenlaiset Kasvata lihasmassa -oppaat. Lippalakki syvällä päässä ja pilottitakki päällä nämä kaverit lampsivat kirjastoon nyysimään nuo kirjat. Ne ei tietenkään voi lainata mitään, sillä niiden kortilla on liikaa maksuja niistä nuortenkirjoista, joita ne koulussa pakotetiin lukemaan. Seuraavaksi ne sitten isin autotallissa kädet rasvassa räplää autojaan ja hitsaa niihin takaspoilereita. Kun auto on 'valmis', ne käyvät punttisalilla ja lähtevät sitten ajamaan pillurallia pikkukaupungin keskustaan. Niin ärsyttää!

Jatketaanpa vielä hetki tämän vähäpoikadilemman tarkastelua. Sillä onhan toki kiistämätön tosiasia, että tämä escort + iso hauis -yhdistelmä on kovaa valuuttaa tietyissä piireissä. Kuluu kolme vuotta ja kirjastoon saapuu eräänä kauniina päivänä nuori yksinhuoltajaäiti kaksoisrattaiden kanssa. Lapset kiljuvat joko vaunuissa tai juoksevat vapaina törmäillen hyllyihin. Lopulta äiti tulee lainaustiskille ja lainaa itselleen korkean pinon Maeve Binchyjä ja Nora Robertseja. Juuri kun olen vaipumassa epätoivon alhoon, huomaan pinon pohjalla pari tietokirjan näköistä. Tästä tiedosta elpyneenä jatkan sisukkaasti lainausta, vaikka välilevyn pullistuma vihoittelee. Lopulta saan tietokirjat käteeni, ja taas kerran täsmäpommi osuu tajuntaani: Lainaan lähtee Mitä astrologia paljastaa pienestä ihmeestäsi -teos sekä Tohtori Atkinsin uusin dieetti.

Lopuksi pieni iloinen tarina yhdestä turhasta jätkästä, joka ekan kerran lähetettiin kirjaston ulkopuolelle 'edustamaan' omaa kirjastoaan maakuntakirjastoon. Siellä julkistettiin uusi yhteinen tietokanta, ja mikä parasta, tarjolla olisi kahvia ja croissanttia. Sinne siis sutena. Tölmäsin sisään saliin ja huomasin heti kahvikärryn (tarkkaan ottaen en muuta huomannutkaan kuin tuon kahvikärryn). Kolmella loikalla olin jo termospullon kimpussa pumppaamassa kahvia mukiin. Kovan rohinan säestämänä muki lopulta täyttyi ja ekaa kertaa nostin katseeni, aikomuksena tämän jälkeen nostaa kahvimukia huulille. Liike keskeytyi, sillä viimein huomasin jotain muutakin kuin kahvikärryn: Näin salillisen kirjastontätejä istumassa hiljaa paikallaan, kellään ei ollut kahvia ja kaikki tuijottivat mua. Mikä maailmanloppu, mikä sosiaalinen häpeä! Aivan nolona koetin piilottaa mukin käteeni ja kävelin nopeasti takariviin istumaan. Juuri kun olin päässyt istumaan, tilaisuuden juontaja kehoitti kaikkia hakemaan kahvia.

En siis ollutkaan toiminut aivan väärin, kahvi oli tarkoitus juoda heti alkuun. Mutta nyt ongelmaksi muodostui se, että en enää kehdannut lähteä uudestaan hönkimään kahvikärrylle hakemaan pullaa. Jäi sitten croissantit syömättä, mieli mustana murjotin takapenkissä uskaltamatta puhua tai liikkua.